Arkkitehtuurin suurmiehiä isästä poikaan

Eliel Saarisen (1873-1950) tunnemme Helsingin rautatieaseman suunnittelijana ja Hvitträskin taiteilijayhteisön voimahahmona. Hänen toinen uransa Yhdysvalloissa vuoden 1923 jälkeen on kuitenkin pysynyt melkoisen tuntemattomana eikä hänen merkitystään tuon ajan arkkitehtuurin historiassa ole liiemmin tuotu esille taidehistorian opetuksessakaan. Eero Saarinen (1910-1961) tunnetaan New Yorkin (Idlewild/Kennedy) ja Washingtonin (Dulles) lentokenttäterminaaleista sekä 192 metriä korkeasta Gateway Arch -muistomerkistä St. Louisissa.

Tuomi, Timo: Eliel ja Eero Saarinen. Ajatus Kirjat, 2007. 288 sivua. ISBN 978-951-20-7215-6.

Eliel Saarisen (1873-1950) tunnemme Helsingin rautatieaseman suunnittelijana ja Hvitträskin taiteilijayhteisön voimahahmona. Hänen toinen uransa Yhdysvalloissa vuoden 1923 jälkeen on kuitenkin pysynyt melkoisen tuntemattomana eikä hänen merkitystään tuon ajan arkkitehtuurin historiassa ole liiemmin tuotu esille taidehistorian opetuksessakaan.

Eero Saarinen (1910-1961) tunnetaan New Yorkin (Idlewild/Kennedy) ja Washingtonin (Dulles) lentokenttäterminaaleista sekä 192 metriä korkeasta Gateway Arch -muistomerkistä St. Louisissa. Hänen töitään on esitelty lukuisissa julkaisuissa. Vuonna 2002 Kevin Roche, Eero Saarisen läheinen kollega, lahjoitti Yalen yliopistolle Eero Saarisen arkiston. Arkistoa ryhdyttiin heti hyödyntämään ponkaisemalla käyntiin yhdysvaltalais-suomalainen tutkimushanke, jossa Suomen rakennustaiteen museo on ollut keskeinen toimija. Hankkeen tuloksena syntynyt, Suomessa jo reilu vuosi sitten nähty Eero Saarisen tuotannosta kertova kiertonäyttely aloitti marraskuussa 2007 Yhdysvaltojen kierroksen Saaristen uran kannalta keskeisestä laitoksesta Cranbrookin taideakatemiasta.

Suomen rakennustaiteen museon tutkimuspäällikkö Timo Tuomi on päässyt tuoreeltaan käyttämään tutkimushankkeessa esille tullutta uutta arkistotietoa kirjassa, jonka tavoitteena on ollut kahden sankariarkkitehdin, Eliel ja Eero Saarisen, esittely ihmisinä, ja heidän elämäntarinoidensa tuominen ihmisten tietoisuuteen. Isän ja pojan esittely yhdessä ja samassa kirjassa onkin hyvä valinta, varsinkin kun näiden työt ja elämät limittyvät kiinteästi toisiinsa.

Eliel Saarisen toinen ura Yhdysvalloissa

Kirjoittaja kertoo Eliel Saarisesta tämän Suomen aikoina ennen vuotta 1923 ja tuo hyvin esille myös sen, miten merkittävä Saarinen oli kaupunkisuunnittelun kehittämisessä 1900-luvun alkupuoliskolla, jolloin arkkitehdit vasta alkoivat astua kaupunki- ja yhteiskuntasuunnittelun kentälle. Saarisesta tuli aikanaan kansainvälisesti tunnettu kaupunkisuunnittelun saralla.

Eliel Saarisen visionääriset kyvyt punnittiin vuonna 1922 Chicago Tribune -sanomalehden uuden toimistotalon kilpailussa. Saarinen voitti kilpailussa toisen palkinnon, joskin monien mielestä ensimmäinen sija olisi epäilemättä kuulunut hänelle. Louis Sullivanin mukaan Eliel Saarisen ehdotus näytti tietä tulevaisuuden kaupunkeihin. Miten Saarinen loppujen lopuksi pystyi ”Amerikan valloitukseen”, jää Tuomelta selvittämättä. Alan trendien seuraaminen, vankka suunnittelukokemus ja kokonaisuuksien hallitseminen eivät yksin riitä selittämään ponkaisua Yhdysvalloissa tunnustetuksi huippuarkkitehdiksi. Tästä olisin kaivannut syvempää pohdintaa.

Kilpailumenestys vei Saarisen Chicagoon vuonna 1923. Tuohon aikaan hän oli jo maailmankuulu arkkitehti nimenomaan monumenttitöistään, mutta kuitenkin lähes vailla töitä. Chicagossa hän työskenteli kaupungin keskustasuunnitelman parissa, joskaan työtä ei kukaan varsinaisesti ollut häneltä tilannut eikä sitä myöskään toteutettu.

Käänteentekeväksi Saarisen elämässä muotoutui ystävystyminen Detroit Evenings News -yhtiön johtajan ja miljonäärin George G. Boothin kanssa. Saariset olivat jo palaamassa takaisin Suomeen vuonna 1924, kun Booth pyysi Saarista suunnittelemaan Detroitin lähistölle koulutuslaitosta, josta sittemmin syntyi Cranbrookin taideakatemia. Saarisesta tuli myös taideakatemian ja sen arkkitehtiosaston johtaja. Opetuksessa hän toteutti menetelmää, jossa opetus tapahtui arkkitehtitoimiston työtapoja noudattaen. Opetusmenetelmistä ja Saaristen liiketoiminnasta akatemian yhteydessä aiheutui myöhemmin skismaa Boothin ja Saaristen välillä, ja tiet erkanivatkin vuonna 1941. Joka tapauksessa Cranbrookin taideakatemialla oli erittäin keskeinen osuus Saaristen asettumisessa Yhdysvaltoihin ja uran luonnissa siellä.

Timo Tuomen sanoin Elielistä tuli Yhdysvalloissa yksi keskeisimpiä moderneja arkkitehteja, jonka arkkitehtuurin nykyaikaisuuden syrjäytti vasta Euroopasta saapunut modernismi. Modernin ja modernismin ongelmalliseen käsitteistöön Tuomi ei kirjassaan uppoa, vaikkakin Saaristen suhde eurooppalaiseen modernismiin olisi mielenkiintoinen tutkimisen aihe.

Eero Saarinen – muodon mestari ja yrityskuvan visualisoija

Eliel Saarisen ja Loja Geselliuksen nuorempi lapsi Eero varttui 13-vuotiaaksi Hvitträskissä piirustuspöytien alla ja lomassa. Arkkitehdin ura oli hänelle itsestäänselvyys ja jo kouluvuosinaan hän osallistui isänsä suunnitteluhankkeisiin mm. pienoismalleja rakentamalla. Yhdysvalloissa hänestä tuli ”Yale-mies”, kuten Tuomi kuvailee Eero Saarisen ammattiuraa. Saarinen opiskeli Yalen yliopiston arkkitehtikoulussa ja oli myös myöhemmin kiinteästi sidoksissa kouluun. Sieltä hän kalasti myös omat, työnsä kannalta keskeiset verkostonsa. Verkostojen luominen ja suhteet vaikutusvaltaisiin henkilöihin olivatkin sekä Eliel että Eero Saarisen ammatillisen toiminnan peruspilareita.

Isän ja pojan työtavoissa oli myös eroja. Eliel Saarinen oli suvereeni piirtäjä. Hänellä oli kyky nähdä mielikuvituksessaan valmis ratkaisu suuristakin kokonaisuuksista ja piirtää se valmiina yhdellä kertaa paperille. Eero sen sijaan luonnosteli satoja vaihtoehtoja ja saattoi tehdä muutoksia suunnitelmiinsa vielä rakennusvaiheessakin. Tällainen työskentelytapa koetteli taloudellisesti liiketoiminnan kannattavuutta.

Kun 40-luvun taitteessa punnittiin perinteisen ja modernin arkkitehtuurin paremmuutta Yhdysvalloissa, kuului Eero Saarinen Tuomen mukaan niiden arkkitehtien joukkoon, jotka olivat toisen maailmansodan jälkeen luomassa modernismia Yhdysvalloissa.

Eero Saarinen piti suunnittelun lähtökohtana muotoa, jonka löydettyään hän lähti hakemaan teknisiä toteutusmahdollisuuksia muodon toteuttamiseksi. Tästä työskentelytavasta mainioita esimerkkejä ovat Kennedyn TFA-terminaali New Yorkissa, Dullesin terminaali Washingtonissa ja teräskuorisen kaaren muotoon rakennettu Jeffersonin lännenvalloituksen muistomerkki St. Louisissa. Teollisuuden palveluksessa hän kuitenkin loi merkittävimmät monumenttinsa. Lähtökohtana Saarisella oli luoda kunkin yhtiön arkkitehtuurille oma muoto, joka oli suoraan yhdistettävissä yrityskuvaan.

Saarinen oli taitava esiintyjä ja osasi esitellä ideansa tilaajille. Kilpailutöitä suunniteltaessa taktikoitiin toimistossa pohtimalla, mitä muut kilpailivat mahtoivat tehdä ja millaisia mieltymyksiä palkintolautakunnan jäsenillä oli. Saarisen toimintamenetelmät yhdistettynä ehtymättömään luomiskykyyn johtivat suuriin tilauksiin. Hänen periaatteisiinsa kuului kuitenkin aina pyrkiä ratkaisemaan kunkin asiakkaan ongelmat tämän lähtökohdista lähtien ja asiakkaan toiveita tarkkaan kuunnellen. Saarisen työt olivat suuria hankkeita ja arkkitehtuuriltaan ja materiaaleiltaan tavanomaisista poikkeavia, joten ne olivat houkuttelevaa ainesta lehdistölle. Tämä edisti entisestään kysyntää. Toimittajavaimo Aline huolehti omilla kontakteillaan, että Eero Saarisesta tuli julkkis. Hänen sanotaankin olleen Yhdysvalloissa 1950-luvun julkaistuin arkkitehti.

Heppoisesta ensivaikutelmasta tieteelliseen kertomukseen

Otettuani kirjan käteen oli ensivaikutelmani hieman hämmentynyt. Isohkon kirjasinkoon ja huokoisen paperin avulla kirjan mittoihin paisutettu teksti vaikutti vakavan teoksen kuosiin kudotulta kevyeltä viihteeltä. Mitä pidemmälle lukemisessa etenin, sitä vakuuttuneemmaksi tulin kirjan vahvasta tietopohjasta. Viihdyin kirjan äärellä niin hyvin, että voisin kuvailla lukukokemusta jopa viihteeksi. Kuitenkin jo lähdeluettelo ja -viitteet sekä hakemisto osoittavat, että kirjan tavoitteena on tarjota uutta tieteellisesti punnittua tietoa arkkitehtuurin edelläkävijöistä ja siitä, miten heidän elämänsä ja työnsä punoutuivat yhteen sekä molemmilla henkilökohtaisesti että isällä ja pojalla keskenään. Rochen arkistolahjoitus ei ole mennyt hukkaan.

Timo Tuomen vankka kokemus arkkitehtuurin historian tutkijana näkyy analyyttisenä otteena asian käsittelyssä ja antaa lukijalle sivulauseissakin yleistä tietoa arkkitehtuurin kehityksestä 1900-luvun alkupuoliskolla. Tyylillisesti Tuomi on pitäytynyt tiedekirjoittamiseen sopivalla asialinjalla; teksti on paikoitellen jopa kuivahkoa luettavaa. Henkilöhistorian kuvailuun olisi mainiosti sopinut vähän lennokkaampikin tyyli, jonka avulla kerrontaan olisi saatu lisää jännitteitä ja jonka Tuomi kyllä tarvittaessa hallitsee.

Isä ja poika ihmisinä

Kirjan tavoitteena on ollut piirtää henkilökuvaa kahdesta suuresta arkkitehdista. Timo Tuomi käy Eliel Saarisen elämän läpi melko seikkaperäisestikin – tosin pitkälti tuotannon välityksellä, mihin arkistoaineisto on luonnollisesti ohjannut. Eerostakin kaipasin vastaavanlaista syvempää henkilökuvaa. Eeron vaimot Lilian ja Aline sekä lapset tulevat esille oikeastaan vasta Eeron kuoleman jälkeisissä ajoissa, kun sen sijaan Elielin perhepiiriä käsitellään huomattavasti laveammin.

Eero Saarisen töistä on jo kirjoitettu melkoisesti, joten hänen osaltaan kirja toistaa pitkälti suunnittelutöiden etenemistä ja uutta tietoa tihkuu korkeintaan työhön liittyvien anekdoottien kautta. Oliko Eeron elämä sitten niin täysipainoisesti työn täyttämää, ettei perhe-elämälle juurikaan jäänyt sijaa vai eivätkö lähteet paljasta kodin seinien sisäpuolista elämää ja arkkitehdin syvintä sisintä? Tai löytyisikö arkistoista vielä ammentamista tältä osin?

Teos ei kulje soljuvasti kronologisessa järjestyksessä, vaan pikemminkin teemoittain; tosin ensin Elielin ja sitten Eeron kautta. Välillä myös isän ja pojan tekemiset lomittuvat siten, että lukija saa olla tarkkana, kenestä milloinkin puhutaan ja missä ajassa liikutaan. Pieneksi miinukseksi lasken sen, että kirjallisuusluettelossa kirjoittajan nimessä on ensin mainittu etunimi ja sitten sukunimi. Tämä on tehnyt kirjallisuusluettelon tulkinnasta vaivalloista.

Elämän tarinoita – ei elämänkertoja

Kokonaisuutena Timo Tuomen mahtipontisesti otsikoitu teos tuo uutta tietoa arkkitehtuurin historian merkkimiehistä. Samalla myös heidän työskentelyperiaatteensa avautuvat lukijalle eri tavalla kuin monumenttiteoksia kuvaavissa upeissa kuvateoksissa. Suosittelen kirjaa lämpimästi yöpöydälle tai matkalaukkuun. Suomenkielistä kirjallisuutta ei Saarisista ole aiemmin juuri julkaistukaan. Varsinainen elämänkerta sekä Eliel että Eero Saarisen osalta odottaa kuitenkin vielä kirjoittajaansa.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *