Armenian kansan murha- vai tappoyritys?

Armenian kulttuuri ja historia Euroopan ja Aasian rajalla on jäänyt suomalaisille hämäräksi, mutta Serafim Seppälä on kirjoillaan luonut aiheeseen tervetullutta valoa. Nyt hän ei kaihda tarttumasta arkaluonteisimpaankaan yksityiskohtaan, vuoden 1915 joukkotuhoon, jota armenialaiset haluavat kutsua kansanmurhaksi. Seppälä väittää tutustuneensa myös tämän suhteen kriittiseen turkkilaiseen tutkimukseen, mutta sen jälkiä ei juuri näy. Kirja on kaunis ja arvokas lisä Kaukasian-tuntemukseen, mutta kaipaisi rinnalleen myös Azerbaidzhanin ja Georgian historiat. Lukijan olisi hyvä rokottautua yksipuolisuutta vastaan, mutta Seppälän kunniaksi on tunnustettava, ettei islamofobia ole kohtuuttoman räikeää.

Seppälä, Serafim: Armenian kansanmurhan perintö. LIKE, 2011. 395 sivua. ISBN 978-952-01-0589-1.

Serafim Seppälä on aiemminkin kirjoittanut Armeniasta vaikuttavan näköisiä mutta sisällöltään varsin pinnallisia ja yksipuolisia kirjoja. Tällä kertaa hän keskittyy kaikkein kiistanalaisimpaan kysymykseen armenialaisten joukkotuhosta ja onnistuu ajoittain syventämään tarkastelua, mutta onneksi Seppälä ei edes teeskentele puolueetonta. Hänen mielestään joukkotuhoa olisi kutsuttava ”kansanmurhaksi” ja Turkki silkkaa jääräpäisyyttään kiistää sen myötä kaiken vastuunsa. Käsitteenä ”murha” edellyttää kuitenkin suunnitelmallisuutta, minkä vuoksi sitä ei pitäisi käyttää mistä tahansa surmaamisesta, olkoonpa kuinka julmaa tai laajamittaista. Seppälä myöntää, ettei armenialaisten joukkotuholle löydy dokumentoitua käskyä tai suunnitelmaa, mutta väittää, ettei sellaista löydy Adolf Hitleriltäkään (s. 28). Perustelu ontuu, sillä Taisteluni-kirja ja Wannseen kokous ilmensivät varsin selkeästi Hitlerin tahtoa.

Armenialaiset nationalistit ovat halunneet rinnastaa kansansa kärsimyksensä holokaustiin, juutalaisten kansanmurhaan. Yhteyden luomiseksi on jopa viitattu Hitlerin lausahdukseen 22.8.1939 (s. 31). Siinä hän kuitenkin viittaa juutalaisten sijaan puolalaisiin. Nürnbergin oikeudenkäynnissä esitetystä kahdesta saksankielisestä asiakirjasta ei kuitenkaan löydy Hitlerin puheista viittausta armenialaisiin, eikä edes puolalaisten siviilien teurastamiseen.

Suurempi ongelma on kuitenkin armenialaisten yrityksessä esiintyä ensimmäisenä kansanmurhana, sillä jonoon olisivat ilmoittautumassa monet muutkin, vaikkapa Saksan siirtomaa-armeijan 1900-luvun alussa vainoamat Ambomaan hererot. Armenian kysymyksen kannalta relevanteimmat kansanmurhaehdokkaat olisivat 1860-luvun tsherkessit, jotka pakenivat Venäjän vainoa Turkkiin ja asutettiin ensin Balkanille slaavikristittyjen sekä vuoden 1877 sodan jälkeen itäisemmille alueille armenialaisten riesaksi. Tsherkessit kostivat armenialaisille Venäjällä ja Balkanilla kärsimänsä vääryydet. Armenialaishistorioitsija A. O. Sarkisian toi tämän yhteyden esiin monissa kohdin omaa tutkimustaan History of the Armenian Question to 1885 (Illinois Studies in the Social Sciences 22/3-4, Urbana 1938), mutta Seppälän suosimien nuorempien tutkijoiden historiankuvasta on siivottu pois kaikki sellainen, mikä voisi suhteuttaa ja keventää turkkilaisten vastuuta. Seppälä sentään viittaa ohimennen Balkanin tapahtumiin (s. 20) ja tunnustaa armenialaisia vainotun uskontonsa eikä kielensä perusteella (s. 23). Kyse oli pikemminkin Euroopan 1600-luvulta tutusta uskonvainosta kuin modernista etnisen ”kansan” tai ”rodun” tuhoamisesta.

Seppälä sivuuttaa 1800-luvun kansanmurhat teoreettisella rajauksella: ”Kansanmurha on myös moderni ilmiö. Se, että kansanmurhat tapahtuivat vasta 1900-luvulla, ei ole sattumaa. Taustalla on tiettyjä teknologisia ja aatehistoriallisia edellytyksiä.” (s. 94)

Armenialaisille on kiusallista sekin, että myös assyrialaiskristityt esiintyvät Turkin vainojen uhreina – puhumattakaan siitä, että kristittyjä ahdistelleet kurdit syyttävät Venäjän armeijan tukemia armenialaisia ja assyrialaisia kurdien joukkotuhosta ensimmäisen maailmansodan aikana. Seppälä ei näitä mainitse, vaikka itsenäisiä Assyrian ja Kurdistanin valtioita piirrettiin samoille kartoille kuin Suur-Armeniaa syksyllä 1919 (s. 25). Ensimmäisen maailmansodan voittajat tukivat kaikkia osmanivaltakunnan ei-turkkilaisia kansoja (Palestiinan arabeja unohtamatta) ja lupasivat saman saaliin palkkioksi moneen kertaan.

Vain muutamaa kuukautta ennen murheellista armenialaisten joukkotuhon käynnistämistä huhtikuussa 1915 eräässä Kaukasian laaksossa oli surmattu tuhansittain georgialaisia muslimeja. Turkin hallituksella oli siis mahdollisen mutta todistamattoman murhanhimon ohella oikeutettujakin perusteluja armenialaisväestön pakkoevakuoinnille sotatoimialueelta. Seurauksena oli kiistatta satojen tuhansien armenialaisten nääntyminen nälkään tai tauteihin, jos onnistuivat pelastautumaan musliminaapuriensa kostolta, mutta varmaa näyttöä ei ole siitä, että kyse olisi ollut Turkin hallituksen suunnitelmasta eikä tavanomaisesta epäpätevyydestä sota-ajan puutteellisissa olosuhteissa. Kuten Seppälä toteaa, Turkkikin tunnustaa 600.000–800.000 armenialaisen kuolleen, eikä luku ole olennaisen kaukana armenialaisten 1,2 ja 1,5 miljoonan väliin haarukoituvista arvioista (s. 26).

Seppälä esittää psykologisia selityksiä sille, että joukkotuhosta selvinneet armenialaiset eivät jaksaneet nostaa suurta meteliä ”kansanmurhasta”. Vasta heidän lapsensa innostuivat 1960-luvulla muistelemaan vanhempiensa ja isovanhempiensa puolesta. Seppälä pohdiskelee armenialaisten uskonnollista suhdetta marttyyrikuolemaan, mutta laiminlyö kansainvälispoliittisen kontekstin selvittämisen. Hän kuitenkin toteaa Uruguayn olleen ensimmäinen valtio, joka vuonna 1965 ”tunnusti” (ei toki kuitenkaan sanan oikeudellisessa merkityksessä) armenialaisten kansanmurhan (s. 373). Oikea vuosi oli kuitenkin 1985 ja sen edelle ehti Kypros vuonna 1982; Venäjä seurasi vuonna 1995 (s. 373-374). Kollektiivisen syyllisyyden ja sen hallinnollisen tunnustamisen perinne on nuori, vaikka se onkin viime vuosina levinnyt Suomeen asti. Poliitikot ovat ottaneet itselleen paitsi Kekkosen kaihtaman tuomarin roolin myös historiantutkijan tehtävän.

”Mitään muuta kansanmurhaa ei ole kielletty yhtä painokkaasti, raivokkaasti ja voimakkaasti”, Seppälä harmittelee (s. 84). Hän ei liene kysynyt Kyproksen hallitukselta, miten se suhtautuu terroristijärjestö EOKAn joulukuussa 1963 aloittamaan kyproksenturkkilaisten murhaamiseen (suomalaisetkin rauhanturvaajat joutuivat todistamaan järjestelmällistä yritystä häätää vähemmistö saarelta kymmenen vuoden ajan ennen kuin Turkki miehitti saaren pohjoisosan), eikä Serbian kantaa Kosovon kansanmurhaan vuonna 1999 saati Venäjältä tai Kiinalta niiden vähemmistökansojen kohtelun häpeällisimpiä esimerkkejä. Järkevimmillä turkkilaisilla ei ole mitään estoa tunnustaa ensimmäisen maailmansodan jälkeen häädetyn osmanisulttaanin hallinnon syntejä, mutta heitä ärsyttää yksipuolinen huoli kristittyjen puolesta. Kuka enää muistaakaan tsherkessejä, krimintataareja, pomakkeja?

Kollektiivisen muistin käsitteen keksi ranskalainen Maurice Halbwachs 1920-luvulla (s. 112). Tämä on kuitenkin altis myyttien muodostukselle. Ihmiset oppivat kouluissa, kirjallisuudesta ja nykyisin elokuvista, millaista elämä oli aiemmin, ja kun samaa kuvaa toistetaan kyllin usein, se heijastetaan omankin perheen historiaan. Mielenkiintoisen esimerkin median roolista tarjoaa Seppälän (s. 221-231) selostama amerikkalainen mykkäelokuva ”Ravished Armenia”, joka perustui Aurora Mardiganianin vuonna 1918 kirjoittamiin muistelmiin ja esitettiin elokuvateattereissa pian ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen 16.2.1919. Elokuvasta on tehty vuonna 1997 Anthony Sliden toimesta tutkimus ja DVD-versio. Mardiganianin kertomus pursuaa seksiä ja väkivaltaa. Seppälän mukaan hänet raiskasi jopa ”ryhmä tshetsheenejä” (s. 224), mutta tämä lienee joko Seppälän tai Sliden freudilais-putinilainen lipsahdus, sillä alkutekstissä tarkoitettiin varmaankin tsherkessejä. Elokuvan juoni muistuttaa tyyliltään Broadwaylla tammikuusta 1914 esitettyä Venäjän juutalaisten kärsimyksiä erotisoinutta näytelmää The Yellow Ticket.

Seppälä analysoi ansiokkaasti armenialaisperheiden kertomusperinnettä, mutta tekee joskus hätäisiä päätelmiä. Hänen mukaansa se, että kevään 1915 joukkotuhosta kerrotaan niin yhdenmukaisesti, todistaa tapahtumien keskusjohtoisuudesta ja suunnitelmallisuudesta (s. 37). Entäpä jos se johtuukin vain siitä, että 1960-luvun nuoret ovat isovanhempiensa kohtaloita kysellessään tai arvaillessaan värittäneet kertomuksia sen mukaan kuin on ollut tapana? Näin syntyvät myytit. Keisarillisen Venäjän juutalaispogromeissa esiintyy samanlaista kaavamaisuutta, mutta tutkijat eivät pidä sitä välttämättä todisteena keisarin antamista ohjeista.

Syyrian, Libanonin, Ranskan ja Yhdysvaltain armenialaisyhteisöjä hallitsi 1960-luvulle saakka nationalistinen Dashnaktsutiun-puolue, joka itsenäisyyspyrkimyksistään huolimatta kykeni yhteistyöhön tasavallaksi muuttuneen Turkin kanssa. Seppäläkin tietää, että ulkoarmenialaisten ”kipupisteenä oli suhtautuminen Neuvosto-Armeniaan” (s. 79), mutta jättää analysoimatta armenialaisjärjestöjen yhdentymisen 1960-luvulla (s. 358). Hän vain hämmästelee tapahtunutta: ”Käännekohdaksi muodostui 50-vuotismuisto 1960-luvun puolivälissä. On hieman erikoista, että prosessi tapahtui samaan aikaan niin idässä kuin lännessäkin…” (s. 334)

Armenialaisten ja azerbaidzhaninturkkilaisten välinen väkivalta leimahti uudelleen Neuvostoliiton alkaessa hajota: ensin Karabahin autonomisella alueella ja 27.-28.2.1988 Sumgaitin kaupungin pogromissa. Seppälä toteaa monien kaukasialaisten tavoin, että pogromi vaikutti olevan ”valmisteltu ja suunniteltu etukäteen” (s. 344), mutta jättää arvailematta kenen toimesta ja missä tarkoituksessa.

Joukkotuhoihin kuuluvat kansanmurhien ohella joukkomurhat, joukkokarkoitukset, pogromit, sodat ja jotkin pandemiat tai luonnonmullistukset. Niistä kertovat niin espanjanjuutalaisten ja maurien, atsteekkien ja cherokeiden kuin karjalaisten ja inkeriläisten historiat. Tuomioistuinkäsittelyssä tapahtumille etsitään uhrit ja syylliset, mutta historiallinen tarkastelu edellyttää laajempaa näkökulmaa ja noidankehien tunnustamista. Tämä olisi niin palestiinalaisten kuin armenialaistenkin syytä muistaa. Seppälän suuri asiantuntemus sekä kiinnostus saattaa armenialaisten värikäs kulttuuri ja vaiheikas historia suomalaisen lukijakunnan parempaan tietoon on arvokasta, mutta lukijalla on myös suuri vastuu oman mielensä pitämisessä kriittisenä ja avoimena poikkeaville näkemyksille.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *