Suomessa asuu tällä hetkellä viisi kertaa enemmän ulkomaan kansalaisia kuin 1990-luvun alussa. Samalla kaikkien ulkomailla syntyneiden määrä on liki kolminkertaistunut ja ulkomaista äidinkieltä puhuvien nelinkertaistunut. Kotouttamislain henki on pluralistinen eli moniarvoinen: Kaikkien työvoimamaahanmuuttajien ei ole tarkoitus pyrkiä kansalaisuuteen kuten Kanadan mallissa saati assimiloitua vanhaa ruotsalaista pragmaattista ”Folkhem”-mentaliteettia seuraten. Maahanmuuton voimakkaan lisääntymisen ja Suomen valtion valitseman moniarvoisen kotouttamisen takia monikulttuurisuuskysymykset ovat Suomessa jatkuvasti akuutti ja tärkeä aihealue, joka kaipaa nyt ja lähitulevaisuudessa runsaasti selkeästi jäsenneltyä, objektiivista ja nimenomaan Suomen erityispiirteet huomioivaa analyysiä.

Dosentti Pasi Saukkonen on nyt tarttunut härkää sarvista, vieläpä vaativassa oppikirjaluokassa: Omat affektit eivät saisi oppikirjassa näkyä, ja monimutkaiset asiat tulisi selittää melko ymmärrettävästi. Tarkasteltavien esimerkkien ja yksityiskohtien on oltava tasapainossa yleistysten kanssa. Oppikirja muovaa huomisen päättäjien, toimittajien ja tutkijoiden maailmankuvaa, joten Saukkosen kirja olisi onnistuessaan tulevaisuuden kannalta merkittävä. Seuraavassa tuon esiin eräitä yleisiä huomioita, ensin pääkappaleista ja lopuksi kokonaisuudesta.

Kappalejako on selkeä; yksittäiset kappaleet on ilmeisesti kukin tarkoitettu yhden kolmen tunnin opintorupeaman mittaisiksi, jolloin muodostuu odotetut kuusi kertaa kolme tuntia. Kappaleet toimivat melko hyvin itsekantavina kokonaisuuksina. Monikulttuurisuutta poliittisessa kontekstissa käsittelevä neljäs kappale voisi kuitenkin tulla ennen Eurooppaa käsittelevää kappaletta. Ehkä se voisi tulla jo johdannon yhteyteen ennen monikulttuurisen yhteiskunnan historian esittelyä. Johdanto, historia ja teoria ovat yhtä kokonaisuutta, ja Eurooppa näiden joukossa ei vaikuta luontevalta. Lisäksi Euroopan käsittely olisi looginen valtioiden liittona, ”esimerkkinä Eurooppa”, ennen valtiota, kansalaisyhteiskuntaa ja lopulta yksilöä.

Johdantoluvussa Saukkonen lupaa vallitsevan normatiivisen, arvoihin ja asenteisiin perustuvan lähestymistavan sijaan harvinaisempaa reaalilähestymistapaa. Eri paikoissa (esim. sivut 21 ja 58) hän alleviivaa, ettei ota poissulkevaa kantaa epistemologiaan, mielipiteisiin saati normeihin, vaan hyväksyy lukijan valitsevan myös toisin. Neutraalius kantaakin melko hyvin läpi koko juonen.

Eräs johdannon ajatuksia herättävä nosto on sanan ”monikulttuurisuus” ajatuksellinen laajentaminen ja erityisesti sen ajatuksellinen korvaaminen käsitteellä ”etninen ja kulttuurinen monimuotoisuus”. Tosin tällöin se laajenee ehkä liikaakin: Ajatusmallin mukaan kaikki demokraattiset yhteiskunnat, joissa on aito ilmaisuvapaus ja erilaisia aktiivisia eturyhmiä olisivat monikulttuurisia, samoin kuin puolet ei-demokraattisista, kunhan niissä on aktiivisia eturyhmiä omine tapakoodeineen ja vaatimuksineen! Vaikka puhtaasti etnistä eroavaisuutta ei Suomessa ole vielä pitkään ollut, olisi Suomi Saukkosen ajatusmallin mukaan ollut koko ajan täysin monikulttuurinen valtio. Voiko ajatella, että Kuuba tai Valko-Venäjä, joissa hajanainen oppositio ajaa tuloksetta vallankumousta, ovat opposition omien tapojen ja asiansa ajon takia monikulttuurisia? Erkki Berndtsonin mukaan, konfliktiperusteisesti ajateltuna, voiko näiden maiden tämän päivän poliittista kenttää kutsua peräti aktiiviseksi monikulttuuriseksi politiikaksi, semminkin kuin Hannah Arendtin mukaan väkivaltaa ei käytetä, vaan vain poliittista ja rakenteellista syrjintää? Vaikka kulttuuri onkin mukavan monimuotoinen sana, haluaisin korostaa käsitteessä etnisyyden merkitystä Saukkosta enemmän.

Johdannon sivulla 46 nostetaan Suomen ruotsinkieliset Ruotsin kansakunnan sukulaisyhteisöksi (kin group). Saukkonen toteaa, että tällaiset sukulaisyhteisöt ovat ”enemmän tai vähemmän läheisiä” toistensa kanssa. Voidaan kuitenkin kysyä, lieneekö Itä-Uudenmaan maaseudun virolaisista kalastajista alkujaan periytyvien ruotsinkielisten läheisyys Ruotsiin lähinnä teoreettista muun kuin kielen suhteen, ellei käytetä aivan fichteläistä ääritulkintaa kielen ja kansakunnan liitosta. Saukkonen itsekin toteaa myöhemmin (s. 180) kahtasataa valtiota kohti olevan kuitenkin kymmenkertainen määrä kieliä. 90 prosentilla maailman kielistä ei siis ole omaa valtiota. ”Kin grouppia” voisi soveltaa ehkä varauksin niihin pohjalaisiin ruotsinkielisiin, jotka katsovat Ruotsin TV:tä ja ovat aidossa yhteydessä lahden toiselle puolelle.

Sivun 49 lausetta ”[- -] valtioiden itsenäistyminen ja erilaiset rajajärjestelyt ovat vähentäneet vähemmistökysymysten poliittista merkitystä (joskin myös lisänneet niiden lukumäärää)” ei ole esimerkein perusteltu, vaikka pitäisi. Melkeinpä päinvastoin: Rajajärjestelythän, esimerkiksi Jugoslavian hajotessa ja valtioiden itsenäistyessä, ovat lisänneet vähemmistökysymyksien lukumäärän lisäksi myös valtavasti niiden painoarvoa. Pikemminkin onnistuneet itsenäistymiset ja rajanvedot ovat saattaneet vähentää potentiaalisia tulevia vähemmistökysymyksiä: Ei tarvitse vaikkapa enää kantaa huolta slovakkivähemmistön kohtalosta Tsekkoslovakiassa tulevaisuudessa tai balttivähemmistöjen asemasta Neuvostoliitossa. Näin lukumäärä ei ole välttämättä lisääntynyt vaan parhaimmillaan vähentynyt tai korvautunut toisilla (nyt venäläiset Baltian maissa).

Historiaosuudessa käsitellään laajasti Euroopan uskonpuhdistuksen historiaa keskiajalta uudelle ajalle. Maallikkoa ja opiskelijaa varmasti kiinnostaa tieto, että vaikka nykyistä monikulttuurisuusteemaa yleensä peilataankin 1800-luvun kansallisvaltiorakennetta vasten, jo Lutherin, Calvinin ja Zwinglin uskonpuhdistus 1500-luvulla oli alkusysäys eurooppalaiselle monikulttuurisuudelle.

1980-luvun esimerkillisellä hollantilaisella monikulttuurisella yhteiskunnalla oli itse asiassa vastineensa Alankomaissa jo 400-500 vuotta aiemmin, ”vainottujen satamana”. Mielenkiintoinen merkintä on myös se, että sodissa pelättyjen ottomaanien paikallista autonomiaa vahvistava Millet-hallintotapa valloitetuilla Euroopan alueilla nopeasti vahvisti kulttuurista monimuotoisuutta näillä alueilla.

Lukijaa ei raskauteta liioilla yksityiskohdilla, mutta opitaanpa kuitenkin, että Italian mannermaalla asui friuleja, jotka puhuivat retoromaania, ja että vuonna 1918 Italiaan liitetyn Etelä-Tirolin väestöstä neljä prosenttia oli ladiininkielisiä. Uusi mielenkiintoinen tieto tutkijallekin oli, että friisinkieli on vähemmistökieli niin Hollannissa kuin Tanskassakin, mutta katoamassa friisien sydänmailla luoteis-Saksassa.

Saukkosen paatokseton, vanhan kurjuusliturgian toistamista välttävä ote tulee esille muun muassa silloin, kun puhutaan suvaitsevaisuudesta ja radikalismista. Ensinnäkin huomataan, että kansainvälisen vähemmistöoikeusnormiston ahdas noudattaminen ei riitä, vaan on otettava paikalliset piirteet huomioon. Saukkonen palaa aiheeseen neljännen, teoriaan keskittyvän kappaleen lopussa, jossa hän lainaa Robert A. Dahlia: Kulttuurikonfliktien ratkaisemiseen ei ole yleisiä malleja, vaan ne on räätälöitävä kunkin maan erityispiirteiden mukaiseksi. Tämä on tietysti hyvin haastava väite, joka asettaa kysymyksiä joidenkin kansalaisoikeuksien universaalille luonteelle. Kunkin maan erityispiirteiden huomioonottamista on kuitenkin kirjassa esimerkein perusteltu, ja Saukkonen esimerkkien kautta asettanee jonkinlaisen kompromissin tavoiteltavaksi tilaksi.

Toisekseen Pasi Saukkonen huomauttaa tasapainoisesti, että on tapahtunut paljon hyvääkin kehitystä, vaikka medianäkyvyyttä ovat lähinnä saaneet usein toivottomalta näyttäneet Pohjois-Irlanti, Korsika ja baskit. Liioin ei monellekaan vähemmistölle ole jäänyt potkitun uhrin osa: suomenruotsalaisista pannaan merkille, että vaikka vähemmistö on jatkuvasti pienentynyt, sen oikeuksia on pystytty pitämään ”erittäin suurina”.

Monikulttuurillisia malleja käsitellessään Saukkonen kuvaa Hollannissa vielä 1990-luvulla noudatettua tapaa perustella monikulttuurisuutta nimenomaan siksi, että se saisi työvoimamuuttajat palaamaan lähtömaihinsa. Tämä on kiinnostava huomio, jolla on ajatuksellinen yhteys esimerkiksi Afrikan vakavaan aivovuotoon. Tulevaisuudessa tulee tarkemmin tutkia, missä määrin itse asiassa vahva Kanadan tyyppinen, assimiloiva ja kansalaisuuteen tähtäävä politiikka lisää aivovuotoa, kun kaikki siteet lähtömaahan halutaan katkaista, ja hiljalleen katkeavatkin: niin rahalliset, sosiaaliset kuin kulttuurisetkin. Monikulttuurisuuspolitiikkaa voisi näin perustella myös globaalia kehitystä tukevana valintana: Maahanmuuttaja voisi siteidensä takia palata todennäköisemmin hyödyttämään lähtömaataan, ja toimia näin aivovuodon vastavaikuttajana.

Ruotsi on Saukkosen mukaan entinen monikulttuurisuutta tukenut mutta nyttemmin ruotsin kielen suurempaan rooliin tähtäävä maa. Aidosta historiallisesta monikulttuurisuudesta puuttuvat kuitenkin kirjasta 1960-1980-luvuilta esimerkit, nimenomaan käytännön tasolta, vaikka Ruotsin hallitus on ehkä tuottanutkin kommunikeoita, jotka vaikkapa diskurssianalyysin tasolla olisivat vaikuttaneet hyvinkin monikulttuurisilta. Kuitenkin ”Folkhem”-tyyppinen kulttuurinen homogeenisuus, Ruotsin kielen valta-asema ja instituutioiden korostettu ruotsalaisuus, joihin Saukkonenkin viittaa, ovat käytännön tasolla vallinneet Ruotsissa. Kielen suhteen voi esittää jo kysymyksen, tarjoaako Ruotsi nykyisin edes ahtaampia ”suvaitsevaisuusoikeuksia” (s. 184-186), jossa ihminen saa itse valita puhekielensä muun muassa työpaikalla omissa asioissaan, mikäli esimerkiksi suomen kielen puhumista työpaikoilla rajoitetaan yleisemminkin kuin mitä joulukuussa (2007) Suomessa muutamalla esimerkillä uutisoitiin.

Käsitellessään vähemmistöjen tasa-arvon toteutumista Saukkonen tarkastelee Yhdistyneiden kansakuntien kehitysohjelman (UNDP) raporttia, jossa etnisten ryhmien oikeusjärjestelmää kohtaan kokemia pelkoja suositellaan Saukkosen mukaan korjattavaksi vähemmistöjen omilla oikeusinstituutioilla. Tämä kaipaisi kipeästi tuekseen esimerkkejä: onko kyse rinnakkaisista järjestelmistä? Esimerkiksi joidenkin Itä-Euroopan romanien verikosto-tyyppiset tai Kosovon albaanien kunniamurhatyyppiset, äärimmäiset rinnakkaiset järjestelmät eivät voi olla omiaan vähentämään yhteisöjen pelkoja. Mahtaako maltillisemmistakaan rinnakkaisjärjestelmistä olla mitään hyötyä? Pikemminkin tarvittaisiin tietoa ja kanssakäymistä yhteiskunnan normaalien rakenteiden kanssa, ja osallistumista rakenteisiin, esimerkiksi maahanmuuttajia suomalaisiin poliisivoimiin.

Monimuotoisuuspolitiikkaa tarkastellessaan Saukkonen osuu tärkeää pisteeseen: tarvitaan monimuotoisia toimia koko yhteiskunnan valmistamiseksi etniseen ja kulttuurilliseen monimuotoistumiseen, erilaisten kehityksen lieveilmiöiden ja kielteisten seurausten ennakoimiseksi, ehkäisemiseksi ja kontrolloimiseksi. Esimerkiksi Suomessa ulkomaalaisviranomaisten ja poliisin lähestymistä maahanmuuttajien kanssa, vaikkapa keskinäisen tiedonvaihdon, kokoontumisten ja rekrytoinnin kautta on jo tapahtunut, ja sitä tulee lisätä. Mikäli nyt valetaan vahva pohja tälle kanssakäymiselle, Suomea eivät odota kovin vakavat ongelmat, kun sukelletaan seuraavaan lamaan, jolloin on taas odotettavissa asenteiden kärjistymistä.

Kirjan loppua kohti äärioikeistoa ja ääri-islamia tarkastellessaan Saukkonen ei alennu ällöttelyyn tai hehtaaripyssyllä ampumiseen, vaan tekee näiden toimijoiden ilmestymisen määrätynlaiseen yhteiskunnalliseen kontekstiin opiskelijalle ymmärrettävämmäksi. Samalla Saukkonen tulee implisiittisesti tarjonneeksi eväitä pohtia, miten ääriajattelua ja -toimintaa voi torjua, paheksuntaa tehokkaammalla, rakentavalla ja oikeudenmukaisella politiikalla.

Vain harvan poliisin asenteet somalialaisiin ja marokkolaisiin Saukkonen näkee myönteisinä (s.277), mutta tässä olisi ehkä tarvittu hieman taustoitusta, eikä prosentin tarjoilemista oppikirjassa ”face valuena”. Kyse ei välttämättä ole taivaasta tippuneesta asennevammasta, vaan siihen liittynee myös poliisin työnkuva, joka lähtökohtaisesti on ongelmalähtöistä. Yksittäisten somalialaisten pikkurikollisuus ei voi olla vaikuttamatta poliisin asenteisiin. On myös huomattava, että somalialaisten kotimaastaan tuoma poliisikuva on kovin kielteinen, mikä saattaa aiheuttaa poliisin väistämistä. Siten muilla kuin asiaan vihkiytyneillä poliiseilla saattaa olla hyvin vähän informaalia seurustelua somalialaisten kanssa, mikä aiheuttaa asenteiden muodostumisen vähäisen tiedon ja mutu-tuntuman avulla; tuntematon kun helposti koetaan kielteiseksi.

Kokonaisuutena Saukkonen on onnistunut kaiken kaikkiaan mallikkaasti. Teknisesti lukuelämys on paikoin nautittavan sujuvaa, kunhan johdannon ja neljännen, teorialuvun käsitemäärittelyistä ja hieman abstrakteista typologioista on päästy. Myös neljän muun pääkappaleen pitkävirkkeiset ja asialadatut alut vaativat akateemista mielentilaa ja monimutkaisten lauseiden tankkausta eestaas, kun taas muuten kirjaa lukee niin kuin kohtuullisen hyvää, faktoihin sidottua ja juonellista historiaromaania. Pienenä juonellisena miinuksena on teorian asettelu vasta kirjan keskivaiheille.

Painovirheet sekä painotekniset virheet ovat harvassa; eräiden kuvioiden sijoittelun (kuvio 2 vasta koko sen kuvailun lopuksi sivulla 37) lisäksi huomasin vain sivulla 119 sanan ”kansalaisuus” korvautuneen kiusallisesti sanalla ”kansallisuus”. Jaotteluja, konkreettisia typologisointeja ja selventäviä kuvioita olisi toivonut lisää neljänteen, teoriakappaleeseen, semminkin kuin tällaisen teorian käsittely on Suomessa ollut tähän mennessä vähäistä, ja toisaalta koska oppikirjan pääidean tulee olla selkeys, asioiden avaaminen melko helposti pureskeltavaan muotoon.

Sisällöllisesti Saukkosen paatokseton tyyli, johon yhdistyy tyyni humaanius sopii hyvin myös oppikirjojen rakentamiseen. Lukija ja opiskelija saavat aidon työrauhan valita omat näkemyksensä. Saukkonen lupaa arvoladatun, tunteellisen norminannon sijaan alleviivaamatonta tarkkaa analyysiä, ja lunastaa lupauksensa, myös valitessaan tarkastelunsa agentteja: Implisiittisesti on tulkittavissa, että valtio ei automaattisesti ole juonen pahis, eikä yksilö, pakolainenkaan, automaattisesti uhri. Lännen/pohjoisen edustaja ei ole välinpitämätön tai ylimielinen, saati idästä/etelästä tullut aina puhtoinen enkeli. Enemmistö ei ole määritelmällisesti konna eikä vähemmistö poikkeuksetta pulmunen. Jopa äärioikeiston ja ääri-islamin kaltaisten ilmiöiden esiintyminen tehdään ymmärrettäväksi, demonisoimatta.

Dosentti Saukkonen on siis aidosti tarkastelemansa asian ulkopuolella. Hänen lähestymistavastaan puuttuu myös kaikenlainen perusteeton antipatia, henkilökohtainen katkeruus ja tiedostamaton tai tiedostettu, pakonomainen valtarakenteinen syyllistäminen. Näin ollen analyysi sopii siksi erinomaisesti objektiiviseksi johdatukseksi niin monikulttuurisuuteen kuin siihen liittyvään politiikkaankin.