Suomen Sotaveteraaniliitto, alkuperäiseltä nimeltään Rintamamiesten Asuntoliitto ry, perustettiin Tampereella vuonna 1957. Yli kymmenen vuotta sodan päättymisen jälkeen alkoi tuntua, että jalkojen alla oli paksumpaa jäätä, mutta ensiaskeleet otettiin hyvin varoen: toiminnan aloittamista varjosti muisto Suomen Aseveljien Liiton lakkauttamisesta jatkosodan jälkeen ja maan poliittisen tilanteen herkkyys. Nimensä mukaisesti Rintamamiesten Asuntoliitto lähtikin liikkeelle veteraanien arkisista ongelmista – sodanjälkeinen maanhankintalaki oli jättänyt suuren osan veteraaneista maansaannin ulkopuolelle ja veteraanien sosiaalisissa oloissa oli muutenkin koko joukko korjattavaa. Järjestö muutti nimensä Suomen Sotaveteraaniliitoksi vuonna 1964, ja samana vuonna se sai myös kilpailijan Suomen Rintamamiesveteraanien Asunto- ja Tukiliitosta, joka nykyisin tunnetaan Rintamaveteraaniliiton nimellä. Muita toimijoita veteraanien järjestökentällä ovat Sotainvalidien veljesliitto, Rintamanaisten Liitto ja Sotaveteraaniliiton Naisjärjestö.

Suomen Sotaveteraaniliitto juhlisti viime vuonna 50-vuotissyntymäpäiväänsä VTT Kaarle Sulamaan kirjoittamalla historiateoksella ”Veteraania ei jätetä”. Kirja on nimenomaan tilaustyönä kirjoitettu järjestöhistoria, jollaisena sitä tulee punnita. Sen tarkoituksena on antaa lavea kuva Sotaveteraaniliiton koko toiminnasta 50 vuoden ajalta, mikä väistämättä vie esitykseltä terävyyttä. Järjestötekniset selostukset, taloudenpito ja henkilöjärjestelyt vaativat tilansa, vaikkeivät ulkopuolista lukijaa juuri kiinnostakaan. Työ on jaettu kahteen pääosaan; ensiksi liiton kronologiseen historiaan ja toiseksi jäsenistön ja toimintamuotojen tarkempaan esittelyyn. Ratkaisu helpottaa teoksen käyttöä käsikirjana ja puolustaa siten paikkaansa, mutta lukukokemuksen kannalta se tuo paikoin esitykseen toistoa ja ”tähän palataan myöhemmin” -tyylisiä katkoksia. Järjestöhistorialle lienee kuitenkin tärkeämpää, että kirjasta on helppo tarkistaa faktat. Sulamaa tekee tarkasti selkoa sotaveteraanikentän usein sotkuisistakin järjestökuvioista, esittelee keskeiset henkilöt ja numerotiedot sekä malttaa vääntää rautalangasta muun muassa sotaveteraanien eläkkeistä ja kuntoutuksesta säädetyt lait muutoksineen. Jo täten kirja täyttää keskeisimmän tehtävänsä.

Onneksi Sotaveteraaniliitto ei ole lähtenyt teettämään historiaansa harrastelijavoimin tai toimijoiden itsensä kirjoittamana. Sulamaan ammattitaito tutkijana tulee esiin siinä, ettei hän ole kirjoittanut pelkästään luetteloivaa historiikkia, vaan kirjan, joka järjestöhistoriagenren rajoituksista huolimatta on myös aito tutkimus. Nostan seuraavassa esiin muutamia itseäni kiinnostaneita teemoja.

Sotaveteraaneja 1960- ja 1970-luvuilla tulee helposti ajatelleeksi passiivisena joukkona, joka sivusta seurasi ajan nuoriso- ja vasemmistoliikehdintää. Sulamaan esittämät luvut kertovat kuitenkin toista: Sotaveteraaniliiton jäsenmäärä suorastaan räjähti 1960-luvun puolivälistä alkaen. Vuoden 1965 alussa jäseniä oli noin 6 000 ja jäsenyhdistyksiä 32, vuonna 1970 jäseniä oli jo 103 000 yhteensä 342 jäsenyhdistyksessä. Veteraanit näkyivät: etenkin vuoden 1964 YH-64 tapahtuma Tampereella ja vuosien 1969 ja 1975 suurmarssit Helsingissä osoittivat aktiivisuutta ja joukkovoimaa. Kahdella jälkimmäisellä oli mukana 18 000 ja 22 000 veteraanimarssijaa. Veteraanien aktivoitumista 1960-luvulla voi tulkita toipumisena sotaa seuranneesta traumaattisesta lamaannuksesta – sotakokemuksen pohjalle saattoi nyt alkaa rakentaa positiivistakin identiteettiä. Toisaalta veteraaniliittojen ajamat eläkeasiat alkoivat tulla veteraaneille ajankohtaisiksi. Mutta osin kyseessä lienee ollut suora vastaliike nuorison radikalisoitumiselle. Näiden lukujen valossa 1960- ja 1970-luku näyttäytyvätkin todellisena sukupolvikamppailuna ennemmin kuin nuorison hegemoniana.

Veteraanit toimivat myös vaikuttajina. Vuoden 1970 vaaleissa eduskuntaan nousi 43 Sotaveteraaniliiton jäsentä ja samana vuonna perustettuun eduskunnan veteraanikerhoon kuului peräti 70 veteraanikansanedustajaa. Veteraaneja koskevissa päätöksissä puoluelojaliteetit menivät yleensä kuitenkin yhteisrintaman edelle – ”veteraanius” ei ollut kaikenkattava identiteetti, joka olisi yksiviivaisesti määritellyt toimijoidensa maailmankuvan ja poliittisen katsannon. Kiinnostavaa on silti, että juuri 1960-1970-lukujen taitteessa – pahimpina ”taistolaisvuosina” – säädettiin ensimmäiset lait veteraanien eläketurvan kohentamiseksi, mille pohjalle on sitten kehittynyt kansainvälisessä vertailussa hyvänä pidetty eläke- ja kuntoutuslainsäädäntö. Nämä huomiot eivät vähättele monien veteraanien kokeman loukkauksen syvyyttä 1960-1970-luvuilla, mutta tuovat veteraanit esiin aktiivisina toimijoina ajan arvokonfliktissa.

On kiitettävää, ettei Sulamaa ole jättänyt käsittelemättä toista veteraaniasian kipukysymystä, kahden rinnakkaisen liiton vaikeaa suhdetta. Nykyisin lienee jo pitkälti unohdettua, kuinka jakaantuneita veteraanit usein olivat suhteessa toisiinsa ja toistensa järjestöihin. Nykyisin ”veteraanien perintönä” ymmärretty arvokokonaisuus on paljon monoliittisempi kuin aiempina vuosikymmeninä, jolloin vuosien 1939-1945 sodille annetut merkitykset ja niistä johdetut arvot ja poliittiset johtopäätökset saivat veteraanit käymään kiukkuisestikin vastakkaisen järjestön edustajien kimppuun. Osin kysymys lienee ollut suhtautumisesta vuoden 1918 tapahtumiin. Sulamaa käsittelee Sotaveteraaniliiton suhdetta Rintamaveteraaniliittoon tutkimansa liiton näkökulmasta ja pääosin objektiivisesti, mutta paikka paikoin tekstistä paistaa ”oman” liiton lipun kannattelu. Kuten Sulamaa toteaa, liittojen ”välisistä suhteista voisi kirjoittaa kokonaisen teoksen” (s. 191) – tällainen tutkimus sotakokemuksesta ja sen pitkäaikaisista vaikutuksista veteraanikentän järjestäytymiseen voisi todellakin olla hyvin antoisa.

Kiinnostavaa kirjassa ovat kuvaukset ”sotaveteraanin” määrittelemisen vaikeudesta. Nykyään niinkin itsestään selvältä tuntuva käsite on aiheuttanut sekä riitaa että lainopillista päänvaivaa – paljolti johtuen juuri määrittelyn vaikutuksista taloudellisiin eläke- ja kuntoutuskysymyksiin. Mistä ”rintama” alkoi, kuinka kauan ja kuinka lähellä sitä tuli olla, mikä oli naisten ja esimerkiksi sodanjälkeisissä miinanraivaustöissä kunnostautuneiden miesten asema? Tämä määrittely oli suurimpia ongelmia myös Sotaveteraaniliiton ja Rintamaveteraaniliiton vaikeissa suhteissa. Näistä jälkimmäinen katsoi edustavansa todellisia etulinjan ”monttumiehiä” ja halusi pitää kiinni tiukemmasta veteraanin määritelmästä. Mukana oli sodasta tuttua vastakkainasettelua ”jermujen” ja ”herrojen” välillä.

Sotaveteraaniliitto, joka toki oli yhtä lailla rintamamiestenkin järjestö, ajoi laveampaa veteraanin määritelmää, joka otti huomioon myös muut kuin aivan etulinjassa palvelleet sotilaat. Asia mutkistui entisestään, kun oli määriteltävä sodassa palvelleiden naisten asema ja oikeus muun muassa rintamapalvelustunnukseen ja rintamalisään. Sotaveteraaniliitto näyttää suhtautuneen suopeammin naisten asiaan kuin kilpailijansa, jonka piirissä oltiin huolissaan veteraanikäsitteen venymisestä rajattomiin, kun rintamapalvelustunnus saatettiin myöntää vaikkapa pikkulottana toimineelle. Määrittelykysymyksen kuriositeettina Sulamaa mainitsee, kuinka vuodesta 2005 alkaen veteraanikuntoutukseen ovat olleet oikeutettuja myös ”karjan evakuointitehtäviin sotatoimialueella osallistuneet miehet”. Lisäys tehtiin tasa-arvovaltuutetun huomautuksesta; jos karjan evakuointiin sotatoimialueella osallistuneet naiset saivat rintamapalvelustunnuksen, oli vastaava oikeus annettava myös samaa työtä tehneille miehille.

Tämän päivän valossa Suomen Sotaveteraaniliiton historiaa voidaan pitää todellisena menestyskertomuksena. Hyvin vaatimattoman ja vaikean alun jälkeen liitto kasvoi korkeimmillaan 125 000 veteraanin etujärjestöksi, jonka toiminnalla yhdessä muiden veteraanijärjestöjen kanssa oli huomattava merkitys ensin veteraanien asuntotilanteen parantamisessa ja sitten 1960-luvun lopulta alkaen veteraanien eläke- ja kuntoutusasioiden saamisessa mallilleen. 1980-luvulta lähtien liitto saattoi keskittyä yhä selvemmin veteraanien sosiaalisen arvostuksen kohentamiseen, ja tässäkin työssä sillä on ollut vahva myötätuuli. Vuonna 2003 neljä veteraanijärjestöä perustivat yhdessä Tammenlehvän Perinneliiton hoitamaan ja vaalimaan ”Suomen vuosina 1939-1945 käymien sotien ja niiden veteraanien perinteitä”. Tällä hetkellä keskeisintä on siis työ ”veteraanien perinnön” siirtämiseksi tuleville polville. Millaiseksi tuo perintö 2000-luvulla muotoutuu ja mitkä tahot ovat sitä määrittämässä – siinäkin olisi jatkotutkimuksen paikka.

”Veteraania ei jätetä” on veteraaniasiasta kiinnostuneille ja Sotaveteraaniliiton jäsenille tarkoitettu kattava yleisesitys järjestön historiasta. Kaarle Sulamaa on onnistunut tutkimuksessaan hyvin, etenkin huomioon ottaen tilaustyönä tehdyn järjestöhistorian rajoitteet. Kiitoksen ansaitsevat runsaat lähdeviitteet, jotka helpottavat huomattavasti työn käyttöä jatkotutkimuksen apuvälineenä. Viitteissä käsitellään seikkaperäisesti myös monia kiinnostavia yksityiskohtia, joilla ei ole haluttu rasittaa leipätekstiä, mutta jotka tarjoavat paljon olennaistakin lisätietoa. Sulamaa kirjoittaa hyvää suomea, jonka ainoana kauneusvirheenä on ajoittain turhan runsas sulkeiden käyttö lauseiden sisällä. Kirja on myös ulkoasultaan ja taitoltaan selkeä ja hyvin viimeistelty.