Itänaapurimme historian ja sen Suomen-suhteiden kannalta keskeisimmän alueen, Karjalan, historian tuntemuksen kannalta on oleellista, että asiaa harrastavat tutustuvat myös toisen osapuolen näkemyksiin tapahtumista, niiden taustoista ja seurauksista. Tämä jo muinaisten roomalaisten artikuloima periaate toteutuu kiitettävällä tavalla Pohjois-Suomen historiallisen yhdistyksen suomeksi julkaisemassa Neuvosto-Karjalan historiassa. Teos on alun perin julkaistu venäjäksi Petroskoissa 1999, joten sitä on pidettävä melko tuoreena esityksenä. Teoksen arvoa lisää, että se on julkaistu Neuvostoliitossa tapahtuneiden syvällisten yhteiskunnallisten murrosten jälkeen, vaikutusten pääosin jo vakiinnuttua. Kyseessä ei siis ole sen enempää ”pysähtyneisyyden ajan”, ”perestroikan” kuin ”uuden smutankaan” tuote.

Kilinin teoksen kääntäjät ovat tehneet hyvää työtä huolimatta siitä, että tekstiin on jäänyt muutamia ”venäläisyyksiä”. Teos on sujuvaa luettavaa, ja antaa hyvän kuvan uudemman venäläisen historiankirjoituksen revisionistisesta otteesta – tai sen puutteesta. Sen sijaan kirjan kustantanut Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys on kirjan julkaistessaan syyllistynyt tekoon, jota moni historiantutkija ja -harrastaja pitää rikoksena ihmisyyttä vastaan. Teoksen muutoin kattava viitejärjestelmä on tuhottu käyttämällä loppuviitteitä. Oikeastaan vain lukukohtaiset loppuviitteet ovat enää törkeämpi tapa aliarvioida lukijan älykkyyttä. Viitejärjestelmän tarkoitushan on toisaalta, että lukija voi tarkastaa lähteiden paikkansapitävyyden ja hankkia halutessaan lisätietoa, toisaalta viitteet ovat paikka, joissa voi kävellä aiheen sivupolkuja pitkin. Näiden sijoittaminen kootusti kirjan loppuun tekee viitteiden hyödyntämisen käytännössä mahdottomaksi, tai tuhoaa sujuvan lukunautinnon.

Kilinin teoksessa juuri lähdeviitteiden merkitys nousee arvoonsa, sillä lähteitä on käytetty osin melko huolimattomasti, vapaasti tulkiten. Esimerkki valaissee tilannetta parhaiten: Jo sivulla 8 Kilin esittää, että Vahtolan mukaan (Suomi suureksi – Viena vapaaksi) nk. Karjalan-retkien aikaan ”paikallinen karjalaisväestö ei halunnut liittyä Suomeen”. Vahtola esittää asian kuitenkin tutkimuksessaan ao. kohdassa: ”…Vuokkiniemessä kävi selväksi, että kansa, neljä vuotta sodittuaan ja menetettyään suuren osan nuorista miehistään ”Rumanian soille” oli saanut sotimisesta tarpeekseen…”, mikä toki aivan jotain muuta, kuin mistä Kilin puhuu.

Kilinin teoksella on annettavaa suomalaiselle lukijalle koko siltä ajalta, jota se käsittelee. Mielenkiintoista ja vähän tunnettua uutta valaistusta kirja tuo myös Talvisodan ”syyllisyyskysymykseen". Tekijä osoittaa kiistatta, että suunnitelmat Suomen liittämisestä Neuvostoliittoon saivat perustelunsa ja muotonsa ja että asiasta päätettiin jo 20-luvulla, ja Talvisota oli vain näiden suunnitelmien täytäntöönpanoa. Mielenkiintoisella tavalla Kilin valaisee myös Karjalan luovutuksen merkitystä – tällä kertaa myös saajapuolelle. Yleisestihän on Suomessa tiedossa, millainen katastrofi sodan lopputulos oli niin karjalaisille itselleen kuin muullekin Suomelle ja maan kansantaloudelle. Harvemmin kuitenkin tuodaan esiin voittajan näkökulmaa, esim. sitä, että Enson paperitehtaiden tuotanto vastasi 50%:a koko Neuvostoliiton tuolloisesta paperituotannosta. Saalis oli siis lievästi ilmaistuna hulppea. Mutta on kuitenkin kohtuutonta paljastaa kaikkea, tai edes suurinta osaa, kirjan mielenkiintoisista kannoista ja yksityiskohdista, esim. Gulagin merkityksestä tai Stalinin kanavan rakentamisesta – saati siitä tavasta, jolla Kilin kuvaa 30-luvun ”puhdistuksia”.

Jotta teoksesta saisi irti mahdollisimman paljon, kannattaa sitä lukiessa vertailla sen esittämiä kantoja juuri esimerkiksi Vahtolan tutkimukseen tai Talvisodan historiaan, joihin Kilin useissa kohdin viittaa. Se on kuitenkin niin mielenkiintoinen, että sen tulisi kuulua jokaisen maamme historiasta kiinnostuneen hyllyyn – luettuna.