Auschwitz askel askeleelta

”Kun on päässyt yhden vaiheen yli, jättänyt sen taakseen, tulee jo seuraava. Ja kun on saanut tietää kaiken, on jo ymmärtänytkin kaiken. Ja samalla kun oppii ymmärtämään kaiken, ei ihminen suinkaan ole toimettomana, vaan suorittaa uusia tehtäviään, elää, toimii, liikkuu, täyttää jokaisen uuden vaiheen uudet vaatimukset. Jos tätä aikajärjestystä ei olisi ja kaikki tiedot kaatuisivat ihmisen päälle yhdellä kertaa, heti hänen saapuessaan, voi olla, että sitä ei kestäisi sen enempää hänen päänsä kuin sydämensäkään” kuvaa Imre Kertész romaanissaan ”Kohtalottomuus” (suom.

Steinbacher, Sybille: Auschwitz - lyhyt historia. Käännös: Kauko, Tuomas. LIKE, 2006. 166 sivua. ISBN 952-471-728-X.

”Kun on päässyt yhden vaiheen yli, jättänyt sen taakseen, tulee jo seuraava. Ja kun on saanut tietää kaiken, on jo ymmärtänytkin kaiken. Ja samalla kun oppii ymmärtämään kaiken, ei ihminen suinkaan ole toimettomana, vaan suorittaa uusia tehtäviään, elää, toimii, liikkuu, täyttää jokaisen uuden vaiheen uudet vaatimukset. Jos tätä aikajärjestystä ei olisi ja kaikki tiedot kaatuisivat ihmisen päälle yhdellä kertaa, heti hänen saapuessaan, voi olla, että sitä ei kestäisi sen enempää hänen päänsä kuin sydämensäkään” kuvaa Imre Kertész romaanissaan ”Kohtalottomuus” (suom. 2003: Otava, alkup. 1975 ) keskitysleirivangin kokemuksia keskitysleirille saapumisesta ja leiriolosuhteisiin sopeutumisesta. Hänen mukaansa avain asian ymmärtämiseen on askelissa. Kuinka ihmisen olemassaolon äärirajoilla – oikeastaan ”tuolla puolen” – juutalaisten joukkomurha onkaan? Miten on selitettävissä asioiden tapahtuminen askel askeleelta, lopullisen päämäärän muovautuminen uhrien ja uhraajien toimissa ja mielissä vaihe vaiheelta, tilanteessa jossa uhrilta on viety kaikki valta päättää oman olemassaolonsa kausaalisesta jatkuvuudesta? Mahdollistaako keskitys- ja kuolemanleireiltä ”selviytymisen” vain ihmisen taipumus muodostaa ympäristöstään kaikissa tilanteissa koherentti kuva?

Sybille Steinbacherin ”Auschwitz – lyhyt historia” (alkup. ”Auschwitz – Geschichte und Nachgeschichte”, 2004) on lyhyt ja faktapainotteinen kuvaus puolalaisen Oswiecimin kaupungin muutoksesta saksalaiseksi mallikaupunki Auschwitziksi sekä kaupungin kupeeseen perustetun leiri- ja teollisuuskompleksin synnystä. Yleistajuinen teos valottaa holokaustin pahamaineisimman symbolin synnyn ja itäisen Ylä-Sleesian ”uudelleensaksalaistamisen” kietoutumista toisiinsa vaihe vaiheelta sekä yhdistää nämä paikallisen tason tapahtumat laajempaan historialliseen kontekstiin. Kirjan asiallisen kiihkoton – ja paikoin tylsähkö – kerronta voi kenties auttaa holokaustin jäsentämisessä osaksi jotakin edes jollakin tavalla ymmärrettävää kokonaisuutta: jos ”jälkikäteisrationalisoitu” tapahtumahistoria ei vain palauta ilmiötä osaksi historiallista jatkumoa vaan jättää mahdollisuuden toisin tapahtumiselle, niin voiko se antaa mahdollisuuden massatuhoon johtaneen tapahtumasarjan poikkeuksellisuuden käsittelemiseen – ja sitä kautta ymmärtämiseen osana jaettua, koherenttia menneisyyttä? Morbidina mahdollisuutena, joka on aina vain tiettyjen toisiaan seuraavien tekojen takana ja siksi väistettävissä. Tällä tavalla joukkomurha säilyttäisi ainutlaatuisuutensa suhteessa muihin lähimenneisyyden massamurhiin, mutta ei kuitenkaan saisi ’ylittämättömän pahuuden’ leimaa osakseen.

Liken ja Suomen Rauhanpuolustajien Pystykorvakirjoihin kuuluva teos kertaa kaupungin ja sitä ympäröivän seudun vuosisataiset vaiheet saksalaisen ja slaavilaisen kulttuuripiirin rajamailla. 1800-luvun jälkipuolella taloudellisesti vahvaksi noussut juutalaisväestö muodosti kaupungin asukasluvusta toisen maailmansodan syttyessä noin puolet. Länsi-Puola liitettiin sodan seurauksena suoraan Saksan valtakuntaan: näin myös saksalaistettuun Oswiecimiin hieman myöhemmin perustettu keskitysleiri sijaitsi hallinnollisesti Saksan maaperällä.

Tästä näkökulmasta Auschwitzin valitseminen ”idän asuttamisen mallikaupungiksi” onkin mielenkiintoinen. 1910-luvulla sesonkiajaksi Preussiin siirtotyöväeksi matkaaville siirtolaisille oli perustettu leiri Oswiecimin kupeeseen. Leiri otettiin uudelleen käyttöön kesällä 1940 natsien karanteeni- ja läpikulkuleirinä. Vielä tuolloin vangit olivat lähinnä poliittisia ja suurimmaksi osaksi puolalaista syntyperää. IG Farbenin tehtaiden perustaminen kaupunkiin keväällä 1941 antoi todenteolla sysäyksen leirin kasvuun. Kaupungista tuli Steinbacherin mukaan taloudellisen hyötykäytön ja rodullisen valinnan ideaali. Kaupunki saksalaistettiin aktiivisella asutuspolitiikalla eikä kaupungin kupeeseen hiljalleen kasvanut leirikompleksi ollut ristiriidassa idyllisen kaupunkisuunnittelun kanssa. Alue kehittyi poliittisten vankien keskitysleiristä juutalaisten, romanien, puolalaisten sekä venäläisten sotavankien keskitys- ja tuhoamisleiriksi sekä teollisuuskeskukseksi. Se suorastaan vaati kansallissosialismin logiikalla rinnalleen, suurelta osin kuitenkin toteuttamatta jääneitä, 1600 nykyaikaista kansanasuntoa, 12 koulua, 6 päiväkotia ja 20 leikkipaikkaa, sekä monia kaikki vaatimukset täyttäviä urheilukeskuksia. Juutalaisten tuhoamisen vastapainona piti arjalaisen elämän versoa.

Friedrich-Schiller-Universität Jenan uuden ja uudemman ajan historian apulaisprofessori Steinbacher, joka on aikaisemmin julkaissut varsinaisen tutkimuksen itäisen Ylä-Sleesian saksalaistamisprosessista sekä Auschwitzistä mallikaupunkina (”’Musterstadt’ Auschwitz. Germaniesierungspolitik und Judenmord in Ostoberschlesien”, Darstellungen und Quellen zur Geschichte von Auschwitz, Bd. 2. K.G. Saur: München 2000) kertaa teoksessaan ”juutalaisongelman lopullisen ratkaisun” vaiheet aktiivisesta saksalaistamispolitiikasta tappokokeilujen kautta määrätietoiseen teolliseen tuhoamiseen ja työn avulla näännyttämiseen. Hän yhdistää yleisen tason tapahtumat Auschwitz-Birkenaun asemaan ja merkitykseen tuhon synkimpänä paikkana. Sinänsä mitään uutta tietoa teos ei sisällä, mutta sen pyrkimyksenä onkin tarjota kompakti paketti, joka yhdistää tieteellisen tutkimuksen tulokset yksiin kansiin suurelle yleisölle.

Saksankielisen alkuteoksen nimen viittaus jälkihistoriaan tarkoittaa kirjaan sisällytettyä lukua Auschwitzin merkityksen synnystä ja käsittelystä sodanjälkeisessä Länsi-Saksassa. Luku keskittyy Auschwitzissa toimineiden SS-miesten ja lääkintähenkilökunnan oikeudenkäynteihin ja länsisaksalaisen menneisyyspolitiikan arviointiin. Luku kuitenkin pitäytyy melko pintapuolisella tasolla eikä pyri pintaa syvemmälle esimerkiksi holokaustin merkityksen tarkasteluun nykysaksalaisen yhteiskunnan itsemäärittelyssä tai toisen maailmansodan jälkeisessä sukupolvidynamiikassa. Oman lukunsa ovat saaneet myös Auschwitzissa tapahtuneen tuhon vähättelijät ja kieltäjät niin Saksassa kuin muuallakin. Kuriositeettina mainittakoon, että ilmeisesti teoksen suomennokseen on jäänyt virhe: Josef Mengelen mainitaan paenneen monen muun natsirikollisen tavoin Etelä-Afrikkaan. Paikkahan on tietenkin Etelä-Amerikka.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *