Pogožev, Andrei: Pako Auschwitzista - Neuvostosotilaan tarina. Käännös: Lintuniemi, Pirjo. Minerva, 2008. 205 sivua. ISBN 978-952-492-172-5.
Neuvostoliittolaisten sotavankien kohtaloa erityisesti Saksan ja Neuvostoliiton välisen sodan ensimmäisenä vuonna voi pitää yhtenä historian suurimmista ja nopeimmin toteutetuista joukkomurhista. Wehrmachtin omien lukujen mukaan se oli saanut joulukuun 1941 loppuun mennessä yli 3,3 miljoonaa neuvostoliittolaista sotavankia, näistä oli tuolloin enää 1,1 miljoonaa elossa, ja vain 400 000 työkykyisiä. Helmikuuhun mennessä oli tullut 600 000 kuollutta lisää. Enemmistö vangeista kuoli nälkään ja tauteihin, osa ammuttiin.
Länsirintamalla aiemmin saadut liki kaksi miljoonaa vankia eivät olleet tuottaneet suuria pulmia saksalaisille. Neuvostoliiton suhteen tilanne oli toinen, saksalaiset toteuttivat tuhoamissodan suunnitelmaansa ja neuvostovangit jätettiin sotavankileireistä vastaavien viranomaisten päätöksellä Geneven sopimusten ulkopuolelle.
Osa vangeista siirrettiin syksyn aikana Wehrmachtilta SS:n alaisuuteen. Yhtenä neuvostosotilaiden vankileirinä toimi syksystä 1941 eteenpäin myös Auschwitz, joka oli tuolloin lähinnä vielä puolalaisille vangeille tarkoitettu leiri. Syksyn 1941 ja kevään 1942 välillä leirille tuotiin yli 15 000 neuvostoliittolaista sotavankia, heistä oli keväällä jäljellä reilu 600. Sekä poliittisina että rodullisina vihollisina neuvostovangit, heistä erityisesti venäläiset, olivat leirihierarkian pohjalla; alempana olivat ainoastaan juutalaiset, joita alkoi saapua leiriin helmikuusta 1942. Neuvostovangit joutuivat myös ensimmäisen Zyklon-b kokeilun uhreiksi syyskuussa 1941.
Lukuun ottamatta Christian Streitin jo kolmekymmentä vuotta vanhaa uraauurtavaa tutkimusta neuvostoliittolaisten sotavankien kohtaloista saksalaisten käsissä, aiheesta ei ole erillistä tutkimusta juuri saatavilla. Suomessa sotavankien käsittely on viime aikoina noussut pinnalle, ja saksalaisten toimia Lapissa on valottanut Oula Silvennoisen tutkimus Valpon ja RSHA:n välisestä poliisiyhteistyöstä; tulossa on syksyn aikana myös Lars Westerlundin erityisesti saksalaisten sotavankeihin keskittyvä tutkimus. Pääasiassa neuvostovankien kohtalo on kuitenkin ollut valtavista mittasuhteistaan huolimatta lähinnä sivujuonne saksalaisten toteuttamia kansanmurhia käsittelevissä teoksissa.
Auschwitz lokakuussa 1941
Pako Auschwitzista – Neuvostosotilaan tarina -teoksen kirjoittaja Andrei Pogožev oli Auschwitzin venäläisten joukossa yksi onnekkaista selviytyjistä. Jouduttuaan saksalaisten vangiksi syksyllä 1941 hän päätyi ensiksi vankileirille numero 308 Zaganiin. Vankileirin olosuhteet olivat kammottavat. Nälän lisäksi myös kylmyys tappoi vankeja; leirillä ei ollut minkäänlaista suojaa vangeille, vaan he joutuivat elämään maakuopissa: ”Ulkona jäätävä kylmyys pakotti vangit kaivamaan hiekkaista maata paljain käsin”. Lokakuun 7. päivä 1941 hän ja 2 013 muuta neuvostoliittolaista sotavankia saapuivat Auschwitziin.
Poispääsy sotavankileirin kurjista olosuhteista herätti ensi alkuun vangeissa toiveita olojen parantumisesta, ja he pitivät itseään onnekkaina – ”miten naiiveja me olimmekaan!” Hyvin pian he kohtasivat kuitenkin leirin todellisuuden. Ensimmäinen koettelemus oli karkeaan tapaan toteutettu desinfiointi ja sen jälkeinen nimenhuuto, joissa ensimmäiset matkasta ja edellisestä leiristä uupuneet vangit luhistuivat. Yksilöllisen identiteetin tuhoaminen kuului leirin tuloprotokollaan – ”meistä, ihmisyksilöistä, tehtiin karjalauma”. Nopea sopeutuminen leirin olosuhteisiin oli välttämättömyys.
Mielenkiintoisia elementtejä Pogoževin kirjassa on useita. Ensinnäkin neuvostoliittolaisten vankien kohtaloista ei ole juurikaan kuvauksia olemassa, kaikkiaanhan heistä selvisi leiriltä vain muutamia kymmeniä. Toisekseen Pogožev osallistui alun perin venäläisten sotavankileiriksi suunnitellun Birkenaun rakentamiseen, ja kuvaa mielenkiintoisesti sen ensi vaiheita. Samoin maininnan arvoinen on myöhemmässä Frankfurtin oikeudenkäynnissä keskeiselle sijalle nousseen sairaalaparakin toiminnan kuvaus. Sairaala oli eräänlainen leirin pakovyöhyke, jossa muun muassa piiloteltiin leirin vastarintaliikkeelle tärkeitä vankeja.
Ehkä kiinnostavimman osion Pogoževin kirjassa muodostaa hänen kuvauksensa Auschwitzin Sonderkommandosta, jonka parakin valvojana hän toimi. Ensimmäisistä Sonderkommandoista ei ole juuri jäänyt tietoja, sillä sen jäseniä vaihdettiin taajaan ja edelliset ryhmät ammuttiin. 1942 käytössä oli kaksi niin kutsuttua ”bunkkeria” vankien teloittamiseksi kaasulla, joista ei myöskään ole jäänyt juuri mitään asiakirja-aineistoa, vaan ainoastaan muutaman silminnäkijän todistus sekä joitakin mainintoja sodanaikaisissa päiväkirjoissa. Viitteitä bunkkereistä löytyy kuitenkin myös rakennusasiakirjoista ja sodanaikaiset ilmakuvat todistavat niiden olemassaolon.
Vaikkei Pogožev suora silminnäkijätodistaja olekaan, hänen kertomuksensa valottaa kuitenkin jonkin verran ensimmäisten Birkenaun Sonderkommandojen toimintaa. Tässä yhteydessä Pogožev osoittaa myös suurta kiinnostusta komennuskunnan henkilöiden psyykettä kohtaan, hän hämmästelee miten vangit kykenevät työhönsä. ”Sonderkommandon parakki muistutti psykiatrista sairaalaan, jossa vaelsi aina mieleltään järkkyneitä ihmisiä.” Sonderkommando oli ääri-ilmiö jopa Birkenaussa ja samalla hyvin yleinen ihmettelyn ja kauhistelun kohde muiden vankien keskuudessa.
Jossain määrin Pogoževin kertomukseen näyttää sekoittuvan hänen myöhemmin lukemansa asiat, kuten leirin komendantin Rudolf Hössin lausunnot, joihin hän myös viittaa kirjassaan. Pogožev esimerkiksi kirjoittaa muutamissa kohdin Birkenaussa olevista krematorioista, vaikkakaan siellä ei hänen vankeusaikanaan sellaisia ollut. Tämän muistikuvien sekoittumisen ongelman totesi 1960-luvulla myös Frankfurtin oikeusistuin, jossa Pogožev oli yhtenä sadoista todistajista esittämässä lausuntoaan Auschwitzin SS-miehiä vastaan.
Leirin kuva
Tyyliltään kirja on hieman seikkailuromaanin tyyppinen ja jokseenkin suoraviivainen kertomus, jossa ei laajemmin pohdita toimijoiden motiiveja ja itse leirielämän analyysikin jää suhteellisen vähäiseksi. Muutamissa kohdin hän kuitenkin kiinnostavasti jakaa vankeja selviytyjiin ja sortujiin; lujaluontoiset selviytyivät ja samalla turtuivat vankielämään. Selviytymisen edellytys olivat ystävyysverkostot, mutta Pogožev ei lähde tarkemmin erittelemän näihin kaupantekoihin sisältyviä harmaita alueita.
Pogožev pohtii hetkittäin myös kuvaamisen vaikeuksia tavalla joka on leirikirjallisuudessa suhteellisen tyypillistä: ”Onko mahdollista kuvata niiden ihmisten tilaa, joita on pidetty nälässä ja janossa epätoivon partaalle asti? Ei, ei ole.” Leirin ulkopuolelta ei löydy tapahtumille vertailukohtaa. Huolimatta tästä kielen muurista todistaminen on silti suorastaan velvollisuus, Pogožev kuvaa sitä ”menehtyneitten viimeiseksi toiveeksi”. Sanoin kuvaamattomuus on tietenkin myös eräs retorinen ilmaisu, ja myös Pogožev jatkaa kiellostaan huolimatta janon raastavuuden kuvaustaan. Sen hän tekee toimintaan ja seurauksiin keskittyen – itse tuntemus pakenee kuvausta.
Leirin SS on kuvauksessa melkoisen stereotyyppinen ja asetelma on mustavalkoinen, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta; hetkittäin Pogožev sallii kertomukseensa putkahtavan myös inhimillisempiä saksalaisia. Toisaalta myös toimivangit kuvataan karkein vedoin, ”työnjohtajat olivat lähinnä moukkia ja roistoja, joiden kiero luonne oli paljastunut, kun he olivat nopeasti erottuneet muista vangeista luikertelemalla leirijohdoin suosioon”. Toimivangit olivat sikälikin vankien huomion keskipisteessä, että he – eivät SS – vastasivat päivittäisestä kurinpidosta ja olivat siten enemmän ”iholla” ja suuremmaksi vaaraksi.
Joitakin lukijoita saattanee häiritä kertomuksen vahva patrioottinen vire. Isänmaallinen ja sentimentaalinen Pogožev ei kertojana yllä kyynillisempien kohtalotovereittensa, kuten Primo Levin tai Tadeusz Borowskin tasolle. Suureen patrioottiseen kertomukseen liittymisen voi toisaalta nähdä myös välttämättömänä tulkinnallisena strategiana; suurempi kertomus luo merkityksellisyyttä muutoin mielettömälle ja sattumanvaraiseen väkivaltaan tukeutuvalle leirielämälle, patrioottinen kertomus luo puuttuvan tulkintakontekstin. Vankien toisilleen kertomilla kertomuksilla arjesta ja kotioloista vaikuttaisi myös olevan tärkeä rooli pakotienä leirin arjesta ja inhimillisyyden säilyttämisessä. Ja kaikkiaankin keskitysleirikirjallisuuden voi nähdä ilmentävän tarvetta kompensoida kertomuksien avulla heiltä pois otettua tai häväistyä elämää.
Auschwitz ei ainakaan sikäli ollut katkos, kesuura, historiassa, kuten esimerkiksi Theodor Adorno antaa ymmärtää, että selitys- ja kertomusmallit, joita oli sovellettu sitä ennen, olivat myös useiden selvinneiden ainoa työkalu sen käsitettäväksi tekemisessä. Toki voidaan nähdä että leirit vaativat äärimmäisenä, poikkeuksellisena kokemuksena kirjallisilta kuvauksilta uutta muotoa ja ilmaisua, ja tämän seuraukset näkyvätkin sodanjälkeisessä kirjallisuudessa, mutta myös vanhat muodot jatkoivat elämäänsä.
Ehkäpä keskitysleirikuvauksien analyysia on hallinnut niin voimakkaasti modernismiin ja uusiin muotoihin kytkeytynyt ote, että Pogoževin kuvauksen tapaiset traditionaalisemmat muodot jäävät havaitsematta tai ainakin sivualalle; leirikirjallisuutta tarkemmin analysoitaessa niistä kuitenkin paljastuu hyvin usein melkoisen arkaistisia topoksia, mitä osoittavat erityisesti juutalaisten laatimissa muistelmissa taajaan esiintyvät apokalypsin ja uhrauksen kuvastot. Täytyy tietenkin myös huomioida se, että Pogožev kirjoitti Neuvostoliiton olosuhteissa, sen kirjallisten standardien mukaisesti, ja teksti lienee koostunut myös osin hänen todistajanlausunnostaan.
Pako
Irvokasta todellisuutta leirielämässä oli se, että juutalaisten alettua saapua leirille venäläisten vankien suhteellinen asema parani. Tämä näkyy myös Pogoževin kertomuksessa, joskin samalla kertomuksen painopisteen muuttuminen kohti pakosuunnitelmia ja jopa hyvän olon leimaamia ajoittaisia luppohetkiäkin kuvastaa ihmisen kykyä sopeutua mitä uskomattomimpiin olosuhteisiin. Pogožev ehti olla leirillä reilun vuoden, ja se oli Auschwitzin ajanlaskussa ikuisuus, hänestä oli tullut jo ”vanha” leiriläinen.
Noin viisikymmentä neuvostoliittolaista sotavankia pakeni Auschwitzista marraskuussa 1942. Pako oli tarkkaan suunniteltu, ja toteutettiin aiemmin karanneen vangin etsintöjen yhteydessä. Pogožev korostaa tässäkin isänmaallisuutta, huomioiden pakopäivän sattuneen lokakuun vallankumouksen juhlapäivän alle.
Kaikkiaan noin 700 vankia yritti karata leiriltä sen toiminta-aikana, reilu 300 heistä onnistuneesti. Parhaat onnistumisen mahdollisuudet olivat luonnollisesti puolalaisvangeilla, sillä he liikkuivat tutussa ympäristössä, jonka kielen he hallitsivat. Pogožev joutui kumppaneineen kiertämään ensin länteen, sitten kohti Tsekkoslovakiaa, mutta he joutuivat silti pian kiinni. Uudelleen työleirille passitettu Pogožev onnistui karkaamaan sieltäkin, ja pääsi lopulta Ukrainaan, jossa hän liittyi jälleen puna-armeijaan.
Kaikkien vankien kohtalo ei ollut yhtä hyvä; sotavankileiriltä alkaen samaa matkaa kulkenut Pavel Stenkin onnistui pakenemaan leiriltä samaan aikaan Pogoževin kanssa, mutta päätyi sodan jälkeen vielä kahdeksaksi vuodeksi Stalinin vankileirille, koska epäiltiin, että Auschwitzissa oli koulutettu vakoojia. Myös Pogožev joutui NKDV:n kuultavaksi, mutta onnistui säilymään vapaalla jalalla.
Pogožev esiintyi eräänä todistajana Franfurtin suuressa Auschwitz-oikeudenkäynnissä 1965 ja teoksessa kuvataan lyhyesti hänen uudelleenkohtaamisensa leirin SS:n kanssa. On tavallaan sääli, että hän ei kerro laajemmin kokemuksistaan oikeudessa, sillä kyseistä oikeudenkäyntiä ei ole edelleenkään kovin laajalti analysoitu sen aikanaan saamasta valtaisasta huomiosta huolimatta.
Valitettavasti kirjasta ei löydy tietoa siitä, milloin kirja on alun perin julkaistu ja mikä on kirjoitusajankohta. Suomennettu laitos kertoo perustuvansa englanninkieliseen alkuteokseen vuodelta 2007 – Pogožev kuoli vuonna 1990. Moitittavaa on myös se, että suomentajan huomautukset on kirjassa tehty hieman häiritsevästi suoraan tekstin sisään.