Viidestätoista artikkelista koostuvan Kulttuurituotanto -teoksen tarkoituksena on tarjota uusia näkökulmia kulttuurituotannon opiskelijoille, opettajille, tutkijoille ja alan muille toimijoille. Näkökulmien kirjo ylettyy kulttuurin säilyttämisen kysymyksistä ja maisemaidentiteetin merkityksistä kulttuuriperintöprosesseihin ja digitaalisen yhteisöllisyyden tarkasteluun. Teoksen keskeisenä ideana on määritellä kulttuurituotannon käsitettä, kenttää ja ilmiöitä käytäntöjen ja prosessien näkökulmasta ja tarkastella toimijoiden identiteettiä yksilö- ja yhteisötasolla.

Teos nostaa esiin kulttuurin käsitteen moninaisuuden ja tulkinnassa tapahtuneet historialliset jatkumot ja katkokset. Tekijöiden mukaan kulttuuri voidaan ymmärtää neljällä eri tavalla. Ensinnäkin se voidaan arvottaa joksikin tavanomaisen yläpuolella olevaksi. Toiseksi se on mahdollista käsittää kollektiivisesti yhteisöä yhdistävinä piirteinä ja elämäntapoina. Kolmas hahmotustapa on nähdä kulttuuri dynaamisena prosessina, jolloin sillä ei ole pysyvää muotoa, vaan kulttuurin tuottajat osallistuvat tuotantoprosesseihin erilaisista muuttuvista rooleistaan ja asemistaan käsin. Neljänneksi kulttuuri voi ilmetä vallankäyttönä, jolle keskeistä on vallitsevaa yhteiskunnallista hegemoniaa oikeuttava tai vastustava ideologinen toiminta. Näiden väljien peruserottelujen avulla kirjoittajat hahmottelevat kokonaiskuvaa siitä, mitä kulttuurituotanto on ja mitä se ei ole ja kuinka kulttuurituottajan toiminta ja ajattelu käytännössä muotoutuvat.

Suomessa kulttuurituotannon koulutus on noudattanut jokseenkin tarkasti Humanistisen ammattikorkeakoulu Humakin vuonna 1998 aloittamaa koulutusohjelmaa, jonka mukaan kulttuurituotanto koulii osaajia taide- ja kulttuuriorganisaatioiden, kulttuuritapahtumien sekä kulttuuri- ja taideprojektien tuotannollisiin tehtäviin. Kulttuurituottajat toimivat järjestöissä, yrityksissä ja kulttuurihallinnossa. Koulutus tarjoaa valmiudet toimia kulttuurialan ja luovan alan yrittäjänä. Tämä markkinalähtöinen, manageriaalinen lähestymistapa on ollut selvästi vieras teoksen taustatahon muodostavalle Turun yliopiston kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelmassa toimivalle tutkijayhteisölle.

Kulttuurituotannon johdannossa esitetty ongelmanasettelu vaikuttaisi lupailevan hieman liikaa. Teos toki pyrkii määrittelemään kulttuurituottajan identiteettiä ja ammatin sisältövaatimuksia, mutta painotus on selvästi historian- ja kulttuurintutkimuksessa, ei niinkään kulttuurituotannon suhteessa kulttuuripolitiikan, hallinnon ja julkisoikeuden käytäntöihin. Teoksen puutteeksi on todettava tämä näkökulman yksipuolisuus. Kulttuurituotannosta puhuttaessa olisi ollut syytä ottaa kantaa myös kulttuurialan yrittäjyyteen sekä kunnallisen ja valtiollisen kulttuurihallinnon toimintamuotojen rakentumiseen. Teoksessa selvästi eksplikoiduiksi tulevat ennen kaikkea kulttuurituotannon tutkimukselliset kehykset ja itse kulttuurin käsitteen määrittely, tuotannon käytännölliset prosessit sitä vastoin jäävät turhankin vähäisen tarkastelun varaan.

Kulttuurituotannon määrittelyn ongelmia

Kulttuurituotanto -teos painottaa ennen kaikkea alan humanistisia tutkimusnäkymiä. Keskeisinä tutkimusaloina esiintyvät folkloristiikka, etnografia, arkkitehtuurin (historian) tutkimus, maisematutkimus, maaseutututkimus, kulttuuriantropologia ja kulttuuriperinnön tutkimus. Osaltaan Kulttuurituotannon semioottista, historiatieteellistä ja kulttuurintutkimuksellista painotusta selittää se, että teos on syntynyt lähinnä humanistisen tieteen edustajien yhteistyönä.

Teoksen kompastuskiveksi näyttäisi muodostuvan kulttuurituotanto-käsitteen määritelmän moninaisuus: se voi tarkoittaa ainakin kulttuurin tuottamista edellä mainitussa manageriaalisessa mielessä (kulttuurituotanto subjektina, kulttuurituottajan näkökulma) tai kulttuurin rakentumisen historiallis-sosiaalisten muotojen ja käytäntöjen tieteellistä tarkastelua (kulttuurituotanto objektina). Kulttuurituotanto-teoksen tekijöillä on ollut selvästi mielessä jälkimmäinen tulkinta. Kulttuurituotannon laajempi, kaikenkattava esittely olisi vaatinut näkökulman laajentamista hallinto- ja oikeustieteellisen tutkimuksen, mutta myös markkinoinnin ja taloustieteiden suuntaan.

Aivan vailla kulttuuripolitiikan, -hallinnon ja -markkinoinnin tarkastelua Kulttuurituotanto ei kuitenkaan ole: hyvänä kontrastina sinällään mielenkiintoiselle ja ansiokkaalle humanistiselle tutkimukselle toimii Simo Häyrysen artikkeli ”Kudontaa vai erottelua? Kulttuuripolitiikka kulttuurituotannon kehyksenä” sekä Kari Ilmosen ”Kulttuuri ja aluekehittäminen – Konflikteja ja kommunikaatiota”. Siinä missä Häyrynen pohtii kulttuuritaustan, kulttuurituotannon ja kulttuuripolitiikan yhteyksiä sekä kulttuurituotannon sosiaalista moninaisuutta sisällöntuottajien, kulttuurihallinnon, median sekä yksityisten ja julkisten rahoittajien näkökulmasta, nostaa Ilmonen keskusteluun mielenkiintoisia aluehallinnollisia ja osin myös julkisoikeudellisia kysymyksiä kulttuurin ja taiteen suhteesta kansantalouteen ja aluekehittämisohjelmiin.

Kulttuurituotannon neljä ensimmäistä artikkelia muodostavat selvän kulttuuriteoreettisen kehyksen ja samalla teoksen metodologisesti vahvimman osan. Häyrysen ja Ilmosen tekstien lisäksi osio sisältää Katriina Siivosen kirjoituksen ”Osallistuva kulttuurituotanto. Pohdintaa kulttuurisesta kestävyydestä”, joka kehittelee kysymystä kulttuurien vuorovaikutuksesta ja prosessuaalisesta luonteesta pohtien samalla kulttuurin säilyttämiseen ja hävittämiseen liittyviä ongelmakohtia. Osion päättää Risto Turusen artikkeli ”Kirjatuotanto ja kulttuurinen muutos”. Turusen tarkoituksena on tarkastella kirjatuotannon kasvun syitä ja materiaalisen kirjatuotannon vaiheita alkutuotannosta teolliseen lopputuotantoon. Aiheen rajaaminen 1990–2000 -lukujen taitteen tapahtumiin vaikuttaa aluksi turhan suppealta. Toisaalta tekijä taustoittaa muutoksen syitä riittävästi avaamalla muun muassa 1960-luvulla vallinneita tietokirjallisuuden uudenlaisia markkinastrategioita ja osoittamalla syitä 1980-luvulla alkaneelle kustannusmaailman globalisoitumiselle, jonka seurauksena kansallisen sääntelyn ja protektionismin mekanismeja alettiin asteittain purkaa.

Kulttuurintutkimusta laajalla rintamalla

Kulttuurituotanto on hyvä tietopaketti ennen kaikkea kulttuurintutkimuksesta ja kulttuurihistoriasta kiinnostuneille lukijoille. Teos selvittää monipuolisen tutkimusaineiston valossa, miten aineellinen ja aineeton kansallinen kulttuuri ovat historian saatossa muodostuneet ja miten sekä yksilötasoinen että yhteisöllinen identiteetti ovat rakentuneet sopimuksenvaraisessa neuvottelussa kulttuuriyhteisön, sen yksittäisten jäsenten, artefaktien ja erilaisten ideologisten lausumien vuorovaikutuksen kautta.

Sekä kulttuurintutkimuksen että kulttuurihistorian kannalta mielenkiintoisia ovat ennen kaikkea Maarit Grahnin artikkeli Noormarkun ruukin historiasta, Katriina Petrisalon matkailun historiaa käsittelevä tutkimus, Anna Sivulan tieteenhistoriallisestikin mielenkiintoinen selvitys siitä, kuinka Keski-Portugalissa sijaitsevan Coimbran historiallinen yliopisto muuttui Unescon maailmanperintökohteeksi sekä Outi Tuomi-Nikulan itäsaksalaisten kartanonomistajien paluumuuttoa kulttuuriperintöprosessina tarkasteleva tutkielma. Unohtaa ei sovi myöskään Elisa El Harounyn, Sami Louekarin, Petja Aarnipuun, Laura Puolamäen ja Eeva Raiken huomioita siitä, kuinka paikan, maiseman ja elinympäristön merkitykset tuotetaan kulttuurisesti ja kuinka ne kietoutuvat historiallisesti osaksi laajempaa kansallista ymmärrystä ja muun muassa ympäristökasvatuksen ja identiteettipolitiikan kysymyksiä.

Vaikka Kulttuurituotanto painottaa historiantutkimuksellista näkökulmaa, aivan merkityksetön se ei ole manageriaalisenkaan tarkastelutavan suhteen. Aikamme kulttuurituotannon, kulttuurimarkkinoinnin sekä tiedottamisen ja viestinnän parissa työskentelevä saanee virikkeitä teoksen viimeisestä pääluvusta, jossa tutkijat Petri Saarikoski, Pauliina Tuomi, Riikka Turtiainen ja Sari Östman tarkastelevat digitaalisen yhteisöllisyyden muodostumista, vuorovaikutteisen mediateknologian mahdollisuuksia sekä omaehtoisten verkkosisältöjen tutkimusetiikkaa. Tietoverkon käytön yleistymisen vuoksi erityisen merkittävä ja ajankohtainen on juuri Turtiaisen ja Östmanin artikkeli ”Tavistaidetta ja verkkoviihdettä”, jossa tekijät nostavat esiin Internetissä ja muissa sähköisissä viestimissä julkaistavien aineistojen kuluttamiseen ja sisällöntuotantoon liittyviä eettisiä näkökohtia ja esittävät kiitettävän kriittisiä huomioita ennen kaikkea tutkijan positioon liittyvistä ongelmista.

Kulttuurituotanto tarjoaa selväpiirteisen käsityksen siitä, että sen enempää kulttuurituotannolle kuin kulttuurituottajallekaan ei voi osoittaa yhtä yhtenäistä profiilia. Eräässä mielessä kulttuurituottaja tasapainoilee – Maunu Häyrysen ajatusta mukaillen – autonomian ja heteronomian välillä, toimii hybrismäisissä rakenteissa ja yrittää rakentaa itselleen autenttisuuden ja kulttuurisen yhtenäisyyden eetosta. Kentän pirstaleisuus ja näkökulmien moninaisuus selittävät ymmärrettävästi myös sen, miksi Kulttuurituotannossa ei ole ollut mahdollista esitellä alan kaikkia tutkimusteemoja ja -käytäntöjä. Teoksen luonteen huomioiden tämä täytyy laskea kuitenkin pieneksi puutteeksi. Alaotsikon maininnan kehyksistä, käytännöstä ja prosesseista voi ymmärtää vihjaavan kokonaisvaltaisempaan, kulttuurituotannon talouden, markkinoinnin, tiedottamisen, hallinnon ja juridiikan ongelmakohdat laajemmin huomioivaan käsittelyyn. Tällaisen aineksen puuttuminen lähes kokonaan on kuitenkin ongelmallista ainakin niiden aloittelevien kulttuurituottajien kannalta, jotka etsivät selkeää kokonaisesitystä kulttuurituotannon perusteista.