Sami Perttilän valokuvakirja Immobile sisältää kuvia autonromuista, jotka on hylätty metsiin ympäri Etelä-Suomea. Kuvaaja on etsinyt kohteitaan vanhojen teollisuusalueiden laitamilta, kaatopaikkojen reunoilta ja päättyvien pikkuteiden varsilta. Lähtökohtana Perttilän kuvausprosessille on toiminut muisto hänen omasta lapsuudestaan: kotimetsässä kuvaaja oli kavereineen viettänyt aikaa ruostuneen autonpuolikkaan luona. Välillä leikit olivat tuhoavia, välillä Perttilä muistelee yrittäneensä korjata autoa, herättää sen henkiin. Valokuvissaan Perttilä palaa uudelleen leikin maailmaan, vanhat ja hylätyt autot saavat vielä viimeisen mahdollisuuden. Yöllä otetut kuvat loistavat kirkkaissa väreissä, kun Perttilä maalaa taidokkaasti valolla autonromuja ja ympäröivää maisemaa.

Koko olemassaolonsa ajan autot on totuttu kuvaamaan uutuuttaan hohtavina, houkuttelevina ja haluttuina, edustamassa maskuliinisuutta, menestystä, tehokkuutta ja kauneutta. Kirjassa on Timo Valjakkalan lyhyt mutta kiinnostava katsaus autoihin taiteessa. Futuristien aloittama ja pop-taiteilijoiden jatkama ihaileva suhde autoihin tiivistyi James Rosenqvistin teokseen ”I love you with my Ford” (1961). Andy Warhol puolestaan kyseenalaisti kiiltävän ja sileän pellin estetiikan sarjallaan Car Crashes, joissa uutiskuvien romuttuneiden autojen seasta erottuivat kolarien uhrien ruumiit.

Perttilän kuvaamat autot ovat näihin kuviin verrattuna vailla sekä voimaa että täydellistä kauneutta mutta myös ilman shokeeraavaa dramatiikkaa. Hän toteaakin kiinnostuneensa nimenomaan hajoamisen estetiikasta, siitä miten auto vähitellen menettää täydellisen muotonsa ja alkaa rapautua osaksi ympäristöä. Perttilä kiinnittää huomiota siihen, että autojen muotoilu on alusta saakka ollut inhimillistävää tai eläimellistävää siinä mielessä, että autoilla on silmät ja suu, jalat ja sisäelimet. Vasta romuttuminen kuitenkin personoi auton, siitä tulee yksilö, jolla on oma elämä.

Kuvat saavat pohtimaan kauneuskäsityksiä ja niihin sisältyvää merkityksenantoa. Kirjaan on liitetty Miikka Aallon selostus ruostumisesta sähkökemiallisena ilmiönä. Aalto toteaa, että ruoste on merkki tulevasta hajoamisesta, ja siksi ruosteinen pinta koetaan epämiellyttäväksi. Tämä yleinen käsitys kauneudesta täydellisyytenä ja toisaalta alkuperäisen kauneuden menettämisestä rumuutena kumoutuu mielenkiintoisella tavalla Perttilän kuvissa. Hylättyihin autoihin liittyy haikeaa kauneutta ja sadunomaisuutta, joka aikuisessa voi herättää myös nostalgisia muistoja menetystä lapsuudesta. Kaipaus on kuvissa kauniina läsnä.

Samalla kuvissa toistuu riipaisevastikin hylkäämisen ja välinpitämättömyyden tematiikka. Ihmisen välinpitämättömyys luonnosta personoituu hylättyyn autovanhukseen, joka luonnonympäristön näkökulmasta on sinne kuulumatonta romua. Kuvissa luonto on kuitenkin ottanut autot huomaansa, ne kasvavat sammalta ja puiden oksat työntyvät niiden sisään, ne muuttuvat osaksi maisemaa. Katsojan tulkittavaksi jää, ovatko nämä kuvia luonnon tuhoutumisesta vai voimasta suhteessa inhimilliseen kulttuuriin.

Autokuvien voima on niiden monitulkintaisuudessa ja avoimuudessa, mikä on taiteellisesti ansiokasta. Itselleni Perttilän kuvat olivat ennen muuta evokatiivisia, muistoja herättäviä palautumia lapsuuden autokokemuksiin. Se teki kirjasta meditatiivisen, sopivan monenlaiseen mietiskelyyn.
Kirjan painojälki on korkealuokkaista, kuvien värikirjo toistuu niissä hyvin. Ehkä kuvat olisivat kuitenkin olla hieman suurempia. Mukaan liitetyt lyhyet kirjoitukset avaavat valokuvia niin kiinnostavasti, että ne herättivät halun lukea lisää. Erityisesti Valjakkalan teksti autojen kuvaamisen eri muodoista olisi saanut olla laajempi. Joka tapauksessa kirja on toimiva ja kaunis kokonaisuus, joka saa hyvälle mielelle.