Avantgarde – ylevää tai/ja hölynpölyä?

ISBN 951-662-876-1 Irmeli Hautamäki käsittelee kirjassaan avantgardea, sen merkitystä ja paikkaa kulttuurissa. Avantgardella tarkoitetaan usein 1900-luvun alun taideilmiöitä, mutta käsitettä käytetään myös nykytaiteesta. Kirjassa luvataan paneutua avantgardeen riisumalla siihen liittyvää perinteistä mytologiaa. ”Avantgardistisuus” ei ilman muuta tarkoita hyvää taidetta - eihän ”modernismikaan” sitä välttämättä tarkoita, kirjoittaa Hautamäki esipuheessaan.

Hautamäki, Irmeli: Avantgarden alkuperä- Modernin estetiikka Baudelairesta Warholiin. Gaudeamus, 2003. 189 sivua. ISBN 951-662-876-1.

ISBN 951-662-876-1

Irmeli Hautamäki käsittelee kirjassaan avantgardea, sen merkitystä ja paikkaa kulttuurissa. Avantgardella tarkoitetaan usein 1900-luvun alun taideilmiöitä, mutta käsitettä käytetään myös nykytaiteesta. Kirjassa luvataan paneutua avantgardeen riisumalla siihen liittyvää perinteistä mytologiaa. ”Avantgardistisuus” ei ilman muuta tarkoita hyvää taidetta – eihän ”modernismikaan” sitä välttämättä tarkoita, kirjoittaa Hautamäki esipuheessaan. Avantgardistina oleminen ei myöskään tarkoita taiteen sankaruutta. Onko edelläkävijyys teknistä edistyneisyyttä vai tyylin hienostuneisuutta? Onko avantgarde vähemmistö- vai oppositiokulttuuria? Onko avantgardella tulevaisuutta vai onko postmodernismi tehnyt sen jo tarpeettomaksi? Kirja ei lupaa vastauksia hyvän taiteen tunnusmerkeiksi, vaan tutkii avantgardea kulttuurisen ja taiteellisena ilmiönä.

Avantgardea ei ollut yhtenäinen tyylisuuntaus taiteen suuressa jatkumossa, vaikka se käsitteenä kuuluu olennaisesti 1800-ja 1900-lukujen länsimaiseen taiteeseen ja kulttuuriin. Hautamäki lähestyy kirjassaan avantgardea siitä esitettyjen teorioiden valossa. Tutkimusta voi pitää historiallisena, koska se käsittelee avantgardea Baudelairen päivistä nykyajan massakulttuuriin ja teknisen reproduktion vaikutuksiin. Menetelmiltään tutkimus on kulttuuriteoreettinen ja filosofinen.

Avantgarde on liitetty ihanneyhteiskunnan tai utopian käsitteeseen ranskalaisten utopistisosialistien poliittisissa ohjelmissa 1800-luvunalussa. 1800-luvunlopussa avantgarde rupesi tarkoittamaan myös taiteellista käsitettä: sillä tarkoitettiin edistyneintä ja uudistushaluisinta taidetta. Ranskan runoilijoista (Arthur Rimbaud, Paul Verlaine, Stephane Mallarmé ja Charles Baudelaire) alkanut avantgardismi elää perinteenä edelleen.
Kolmas juonne avantgardessa poliittisuuden ja taiteen lisäksi liittyy bohemiaan eli kulttuuriseen vastavirtaan. Erityisesti Pariisissa, mutta muuallakin suurkaupungeissa, taiteilijat halusivat elämäntavoiltaan valtakulttuurista eli porvaristosta.

Avantgarden historia kirjoittaminen on haastava tehtävä avantgardististen liikkeiden ja ryhmien paikallisen, ajankohtaan sidotun ja epävirallisen luonteen takia. Liikkeet ja ryhmät olivat yleensä lyhytaikaisia ja spontaaneja, kaukana virallisesta historiasta. Futurismi ja dada 1910-luvulla, 1920-luvulla alkunsa saanut surrealismi ovat siinä mielessä poikkeuksellisia avantgarde -ilmiöitä, että niiden historia on kirjoitettu, mutta ne eivät ole koko juttu. Saksalainen kulttuuriteoreetikko ja filosofi Walter Benjamin ilmaisi asian hauskasti sanomalla, että kaikkien näiden avantgardeen liittyvien erilaisten ryhmien ja henkilöiden tarinan kirjoittaminen edellyttää historian silittämistä vastakarvaan. Ne ovat olleet la bas, tuolla alhaalla, kadulla eikä niitä löydy salongeista tai kulttuurilehdistä. Siitä huolimatta, vaikka avantgardististen liikkeiden historiaa leimaa lyhytaikaisuus ja konfrontaatio valtakulttuuriin nähden, näiden epävirallisten ryhmien vaikutus on ollut laajakantoinen eri puolilla Eurooppaa, Yhdysvaltoja ja Venäjällä.

Avantgarden traumaattisuutta saksalaisessa kulttuurissa kuvaa Hautamäen mukaan se, ettei sana edes ole istunut saksan kieleen. Natsien tultua valtaan avantgardistit lähtivät maanpakoon. Myös ranskalaisia surrealisteja pakeni 1940-luvulla Yhdysvaltoihin, jonne avantgarde kyllä oli jo rantautunut 1910-luvulla. Neuvostoliitossa avantgardella oli olennaisesti länsieurooppalaisuudesta poikkeava merkitys. Se oli marxilaisten virallista kulttuuripolitiikkaa, ja länsieurooppalaista avantgardea kutsuttiin siellä ”pikkuporvarilliseksi” bohemiaksi. Toisen maailansodan jälkeen tunnetuimpia avantgardistisia ilmiöitä ovat olleet vuoden 1968 Pariisin opiskelijakapinaan liittyvä situationistien liike sekä 1970-luvun brittiläinen punk. Amerikkalaista avantgardea olivat 1960-luvulla happening-kulttuuri, minimalismi ja osittain myös pop-taide.

Mielenkiintoiselta tuntuu Hautamäen väite, että avantgarden käsite nousi uudelleen kiistakysymykseksi postmodernilla 1980-luvulla ja että silloin oli kyse reproduktiomenetelmistä ja valokuvasta , joka videotaiteen tavoin silloin sai legitiimin paikan taiteessa.
(Tässä tulee kyllä mieleen, että amerikkalainen Susan Sonntag kirjoitti jo 1970-luvulla valokuvauksesta tai valokuvaajasta hyvin avangardistisen kuvauksen teoksessaan ”On Photography” (1977, s.56), luodessaan sille asemaa taiteena eikä ”vain realistisena taltiointina” : ”Tarkastellessaan toisten ihmisten todellisuutta – uteliaana, etäältä ja ammattimaisesti – kaikkialla häärivä valokuvaaja toimii ikään kuin hänen puuhansa ylittäisi luokkaedut, ikään kuin sen näköala olisi yleismaailmallinen. Tosiasiassa valokuvaus pääsi ensimmäistä kertaa oikeuksiinsa keskiluokkaisen flaneurin silmän jatkeena – flaneurin, jonka herkkävaistoisuuden Baudelaire niin osuvasti kartoitti. Valokuvaaja on aseistettu muunnos yksinäisestä kulkijasta, joka tekee tiedusteluja hiiviskelee, kiertelee kaupungin helvetissä, vaeltavasta tirkistelijästä, jolle kaupunki paljastuu hekumallisten äärimmäisyyksien maisemana.. Tarkkailemisen ilojen ja myötäelämisen asiantuntijana flaneur pitää maailmaa ”maalauksellisena”.”)

Taideteorian kiistat appropriaatiosta, alkuperäisyydestä ja auran katoamisesta liittyvät valokuvan vakiintumisen aiheuttamaan hämmennykseen. Murrosta voidaan pitää avantgardistisena, sillä se jakoi taiteen kentän perinteiseen ja uudistuvaan ja muutti paitsi taiteen myös taiteilijan kuvaa.

Hautamäki selittää lähestyvänsä avantgarden käsitettä teoreettisesti ottamatta kantaa siihen liittyvään tunne- tai asennelataukseen. Avantgardea koskeva teoria on yleistä kulttuuriteoriaa ja filosofiaa. Hautamäki purkaa avantgarden käsitettä kiinnittämällä huomiota vain kahteen asiaan: ensinnäkin siihen, mitä avantgardella on tarkoitettu eri teorioissa eli miten käsite on määritelty. Lisäksi Hautamäki kuvaa kunkin teorian herättämää keskustelua ja osakseen saamaa kritiikkiä.

Omaperäisimmän tulkinnan avantgardesta on Hautamäen mukaan esittänyt italialainen 1940-luvun taideteoreetikko Renato Poggioli. Hänen tulkintansa on sosiaalis-psykologinen, ja hän pyrkii selvittämään mitä avantgardistinen taide paljastaa kulttuurista ja sen tilanteesta. Poggioli pohtii myös avantgarden ja massakulttuurin suhdetta. Poggiolin teoria on aatehistoriallisesti hyvin kiintoisa ja myös historiallisilta yksityiskohdiltaan niin runsas, että sen asemaa pidetään kulttuuriteoriassa lähes kiistattomana. Se selittää teorioista parhaiten avantgardististen ilmiöiden syntymisen.

Hyvin tunnetun, mutta edellistä suppeamman, ”kansallisesti” painottuneen teorian on esittänyt saksalainen Peter Burger vuonan 1968. Hänen ajatteluunsa vaikuttivat keskeisesti Theodor Adorno ja Georg Lúkacs, Poggiolin teoriaa hän ei tuntenut. Amerikkalainen Clement Greenberg esitti oman avantgarde-teoriansa jo 1930-luvulla asettaessaan vastakkain massakulttuurin ja avantgarden. Adornon kulttuurikritiikki oli vaikuttanut myös tähän teoriaan.

Kirjansa kahdessa viimeisessä osassa Hautamäki pohtii avantgarden merkitystä ja asemaa nykytaiteessa. Niissä hän käy läpi Jean-Francois Lyotardin käsitystä avantgardesta postmodernissa sekä Walter Benjaminin näkemyksiä taiteesta teknisen reproduktion aikakaudella. Kirjan lopussa tarkastellaan Benjaminin taideteoriaa erityisesti Andy Warholin taiteen yhteydessä. Warholin taiteesta on esitetty useita tulkintoja, jotka pohjautuvat Benjaminin ajatteluun, mutta yleensä niitä vaivaa yksipuolinen näkemys Benjaminista. uusimpien tutkimusten valossa Walter Benjamin oli taideteoreetikkona uudistaja, eikä perinteinen historiallinen materialisti. Hänen ajattelunsa taustalla tuntuu vaikuttavan pikemminkin Nietzsche kuin Marx. Benjaminille avantgarde merkitsi ”destruktion logiikkaa”, joka uudistaa perinnettä tuhoamalla sen elinkelvottomia osia. Teknologialla on tässä ratkaiseva osa, taiteessa erityisesti elokuvalla ja valokuvalla.

Tuntuu, että amerikkalaisessa kulttuurissa avantgarde merkitys on lähes käänteinen eurooppalaiseen nähden: Euroopassa avantgarde aina romantiikasta surrealismiin käsitettiin vähemmistökulttuurina, joka on suuntautunut eliittiä vastaan; USA:ssa siitä on tullut eliitin taidetta. Taidehistorioitsija Dwight McDonald määrittelikin avantgarden 1950-luvulla korkeakulttuurina ja massakulttuurin vastakohtana.

Erityisen mielenkiintoiselta tuntuu Hautamäen vertailu Habermasin ja Lyotardin modernismia ja postmodernismia koskevien teorioiden välillä.
Saksalainen filosofi Jurgen Habermas, joka on esittänyt kommunikatiivisen suunnitteluteorian, piti suorastaan postmodernia kritiikkiä modernien ihanteiden vihollisena ja uuskonservatiiveina. Postmoderni oli tuomittavaa, koska se lipsui modernin ihanteista, mutta pahin piikki oli kuitenkin avantgarde, jonka Habermas julisti olevan suorastaan hölynpölyä!
Toisin kuin Habermas Lyotard taas pitää postmodernia perusteltuna ja kriittisenä kantana. Hän liittää myöskin avantgarden ja postmodernin toisiinsa. Kun klassismi mietti, ”mitä kauneus on”, miettii moderni: ”Mitä taide on?” Lyotard tarkoittaa postmodernilla melko erityislaatuista ehtoa taiteessa: siinä on kyse representaation mahdollisuuden kyseenalaistamisesta ja näin määritellystä ”ylevästä” . Ikään kuin Habermasille vastavetona myös Lyotard lähtee Kantin estetiikasta, jossa ylevä näyttelee tärkeää osaa kauneuden rinnalla. ”Ylevä on tunne, joka tuottaa samalla nautintoa ja tuskaa. Pikemminkin siinä nautinto syntyy tuskasta.” Lyotard löytää sitten avantgarde-taiteesta ylevän kokemuksen, ja väittää ettei kauneus enää voi olla vallitseva esteettinen kokemus, kuten se oli valistuksen aikana ja sitä seuranneissa 1800-luvun suuntauksissa. Lyotardin käsitys ylevän estetiikasta on Hautamäen mukaan erikoislaatuinen, muttei täysin poikkeuksellinen. Hautamäki vertaa tätä Gianni Vattimon käsitykseen, jonka hän on esittänyt postmodernin estetiikkaa käsittelevässä kirjoituksessaan ”Osakillaation taide”.

Kirjansa lopuksi Hautamäki toteaa, etteivät hänen esittämänsä erilaiset avantgarden teoriat ole niin heterogeenisia kuin ensisilmäyksellä saattaisi tuntua: samat teemat toistuvat. Kun käytetään käsitettä ”avantgarde”, tarkoitetaan aina tietynlaista suhtautumista taiteen perinteeseen. Ensimmäisenä yhteisenä teemana on suhtautuminen perinteisiin: tyypillisesti avantgarden kuuluu suhtautua torjuvasti perinteisiin normeihin ja pyrkiä murtamaan niitä. Kuitenkin avantgarden lipunkantajana on myöskin Greenbergin puhtaan taiteen liike, joka ei pyri muuttamaan normeja vaan haluaa vahvistaa niitä kritiikin jälkeen. Avantgardessa onkin siis kyse enemmänkin muutoshalukkuudesta suhteessa taiteen perinteisiin kuin yksiulotteisesta perinteen murtamisesta.

Avantgarden käsitteen toinen ulottuvuus on avantgardistinen asenne. Se tarkoittaa aina kamppailuasennetta, joka on valittu vapaaehtoisesti, mutta asenteessa voi olla ratkaisevia eroja toiminnan vaistonvaraisuuden ja harkitsevaisuuden suhteen.

Hautamäki esittää kirjansa lopussa mielenkiintoisen koordinaatiston, jossa avantgarde on keskiössä ja y-akseli kulkee vaistonvaraisuudesta tietoisuuteen ja x-akseli muutoshaluttomuudesta muutoshalukkuuteen. Hautamäki selostaa käyttäneensä kuvion piirtämisessä Benjaminin Passagen-Werkiä varten suunnittelemaa metodia. Dialektinen kuva valottaa asioita vastakkaisista suunnista, eikä niinkään pyri sovittamaan vastakohtaisuuksia yhteen. Hyvin tuntuvat löytävän paikkansa eri ajattelijat: muutoshaluttomuuden puolella mutta vahvasti tietoisuuden yläpäässä ovat Habermas ja Greenberg. Muutoshalukkaana mutta edelleen vahvasti tietoisuuden puolella on Walter Benjamin, mutta Lyotardin kohdalla tietoisuus ei ole aivan yhtä vahvaa (dekonstruktiivinen avantgarde, raunio).”Vaistonvaraisesti muutoshaluttomia” kuviossa ovat uuskonservatistit, joille taideteos on fetissi, ja Baudrillard. Vaistonvaraisesti ja korkeaa muutoshalukkuutta edustaa Hautamäen kirjan alussa klassisena avantgarden teoriana esittämä Poggiolin antagonistinen teoria.

Kirja ei siis kertonut vastauksia hyvän taiteen tunnusmerkeiksi, eihän se esipuheessa sitä edes luvannut. Tutkimuksena avantgardeen kulttuurisen ja taiteellisena ilmiönä kirja tarjoaa luistavan ja perustellusti rakentuvan lukukokemuksen. Kirja avaa uusia näkemyksiä avantgardeen lähestymällä sitä eri kulttuuriteorioista sekä useiden merkittävien filosofien kirjoituksista käsin. Kirja panee varmaan itse kunkin miettimään omia näkemyksiään estetiikasta, taiteesta ja kauneuden kokemuksesta, niin kulttuuriteorian kuin arkkitehtuurin ja yhdyskuntasuunnittelunkin alueilla.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *