Tärkeämpää kuitenkin on temaattinen käsittely. Aikakauskirjan teema- ja tuplanumero käsittelee alueellista historiaa, jota esitellään vastavoimana kansalliselle historiankirjoitukselle. Kun johdantoartikkelin heti ensimmäisessä alaviitteessä viitataan Marko Lambergin toimittamaan teokseen, voi helposti todeta lähestymistavan kiinnostavan Suomenlahden kummallakin rannalla. Muutoin suomalainen historiankirjoitus valitettavasti miltei loistaa poissaolollaan.

Kirjoittajat ovat enimmäkseen nuoremman polven tutkijoita Tarton yliopistosta. Julkaisun taustalla on yhteispohjoismainen Nordic spaces -ohjelma (http://nordicspaces.com/), joka on pureutunut valtioiden, yhteisöjen ja alueiden muodostumiseen Pohjois-Euroopassa. Projektissa on lukuisia alahankkeita ja tämä julkaisu perustuu erityisesti Tartosta johdettuun Baltic regionalism -projektiin. Niinpä lehden numero muodostuu harkituksi kokonaisuudeksi enemmän kuin tyypillinen kausijulkaisu.

Artikkeleja sitoo yhteen Baltian alue, joka ajan saatossa on suorastaan paennut tiukkaa määritelmää. Sille on tarjottu monenlaista sisältöä mutta mikään niistä ei ole saavuttanut yleistä hyväksyntää. Julkaisun artikkelit esittelevät Baltian alueellista identiteettiä mm. sosiaalisena, uskonnollisena, hallinnollisena, etnisenä ja lingvistisenä. Baltian käsitteen erilaisten tulkintojen laajuus eri aikakausina perusteleekin alueellista historiankirjoitusta nimenomaan tällä alueella.

Alueen käsite onkin syystä jätetty määrittelemättä, jotta se sopisi kunkin kahdeksan artikkelin puitteisiin. Se voi viitata valtakunnan sisäiseen, pienempään (sub-national) alueeseen tai usean valtion (supra-national) yhteistyöhön. Kieltämättä tämä erottelu nojaa tarpeettomasti nykyisten kansallisvaltioiden käsitteisiin ja Pärtel Piirimäen ja Andres Andresenin johdantoartikkeli puhuukin laveammin instituutioista alueellisen identiteetin toisena perustekijänä ideoiden lisäksi.

Instituutiot joko tukevat tai tukahduttavat ideoita. Tietyn ryhmän instituutio ei sinällään tuota alueellista identiteettiä erottautumisesta huolimatta. Andresenin, Lea Leppikun ja Eva Piirimäen artikkelit tarjoavat esimerkkejä Venäjän keisarikunnassa tehdyistä hallintomuutoksista, jotka eivät johtaneet Baltilaisen identiteetin syntyyn, vaikka yhteisenä tekijänä oli yhtäältä uskonto ja toisaalta baltiansaksalaisten kohdalla kieli. Tuloksena olikin kolme paikalliseen kieleen perustunutta identiteettiä ja erityinen (yksi- tai nelikielinen) baltilainen identiteetti jäi syntymättä.

Toisaalta historiantutkimus on riippuvainen instituutioiden tuottamista lähdemateriaaleista ja tietyn instituution alaiset identiteetit tulevat esille vain kriisien yhteydessä, kun sitoutuminen on tehtävä tietylle taholle. Liivinmaan aateliset pystyivät Kaarle IX ja Kustaa II Adolfin aikana vakuuttamaan, että alueen ja valtakunnan edut olivat elimellisesti yhtenevät; edellisen vahinko olisi haitaksi myös jälkimmäiselle. Pärtel Piirimäen mukaan Kaarle XI:n yhtenäisyyspolitiikka paitsi nosti liivinmaalaiset Ruotsin kruunua vastaan myös tuhosi identiteetit perustana olleen instituutiot, Ritterscharftit. Alueellisen identiteetin tasot eivät ole tasa-arvoisia, sillä omistautuminen niille vaihtelee.

Julkaisun suurin vedenjakaja on sopivasti puolivälissä, jonka jälkeen keskitytään uusien kansallisvaltioiden ulkosuhteisiin. Subnationaaliset alueet ja identiteetit eivät hävinneet niissäkään, kuten Kari Aleniuksen artikkeli venäläisvähemmistöstä vastaitsenäistyneessä Virossa osoittaa.

Kansallisvaltioiden yläpuolella olevan instituution puuttuminen selittänee osaltaan, miksi lukuisat ehdotukset ja ideat syvemmästä yhteistyöstä eivät kehittyneet pidemmälle. Edes yhteinen sopimus, kuten Baltic Entente vuodelta 1934, jota päätösartikkelissa käsittelee Eero Medijainen, ei perustunut eikä myöskään johtanut alueelliseen identiteettiin.

Jo itsenäistymisessä alueellisella yhteistyöllä oli tärkeä sijansa mutta vain onnistuneet muistetaan. Martin Kuldkepp pyrkii varsin perustellusti nostamaan unohduksista Aleksander Keskülan ehdotuksen valtioliitosta Ruotsin kanssa keväältä 1916. Hänen ehdotuksensa oli toki mielikuvituksellinen mutta ei sen enempää kuin itsenäinen Viro samaan aikaan.

Ruotsi jäi esikuvaksi ja halutuksi kumppaniksi Latvialle, kuten Valters SÌŒcÌŒerbinskis tuo artikkelissaan esille, mutta samaa voinee sanoa myös Virosta. Itämeren yli löydettiin yhteenkuuluvuutta enemmän samanlaisen kulttuurin kuin yhteisen historian, ”hyvän Ruotsin ajan”, takia. Suomalainen olisi tietysti toivonut käsittelyä latvialaislehdistön Suomi-kuvasta, mutta SÌŒcÌŒerbinskisin tällainen artikkeli ilmestyi Faravid-vuosikirjassa jo vuonna 1999.

Kansikuvaa olisi voinut harkita uudemman kerran. Nyt se on kirjan sisällön kannalta ajallisella ulkoreunalla. Lisäksi se painottaa eristäytymistä, kun artikkelit ovat tutkineet yhteyksien ja vaikutteiden löytämistä tietyn alueen ulkopuolelta tai nivoutumista laajempaan maailmaan. Kirja on kauttaaltaan hyvää englantia, ja artikkeleja seuraa vironkieliset tiivistelmät. On epäilyttävää, että kirjoittajat hallitsisivat kahta kieltä näin mestarillisesti – kääntäjät/kielentarkastajat olisi pitänyt palkita työstään nimiensä maininnalla.