Aina soi Sävelradio ei ole akateeminen tutkimus vaan pikemminkin tietokirja, joka pyrkii antamaan kevyelle radiomusiikille sille kuuluvan aseman Yleisradion historiassa. Tietokirjamaisuus on hieman harmillista, sillä meiltä jää yhä puuttumaan Yleisradion populaarimusiikin historiaa käsittelevä laaja tutkimus. Aihepiiriä on aiemmin jonkin verran tutkittu, mutta kevyt radiomusiikki tarvitsisi historian, jossa myös tarinan toinen osapuoli – taidemusiikki – saisi dynaamisemman paikan muuna kuin hahmottomana vastapuolena.

Teoksen muistelun luonnetta korostaa se, ettei tekijä ole sijoittanut kaikkea viittaamaansa kirjallisuutta ja muuta aineistoa lähdeluetteloon. On toki tunnustettava, että kirja toimii hyvin omilla perustietopaketin ehdoillaan.

Pentti Kemppainen lähtee liikkeelle varhaiselta 1960-luvulta, jolloin satakuntalainen nuori kiinnostui radiosta merirosvoradioiden innoittamana. Sittemmin helsinkiläistynyt opiskelija päätyi Yleisradioon toimittamaan ensimmäistä amerikkalaistyylistä disc jockey -ohjelmaa otsikolla Poppamies ja yleisradioura jatkui eri tehtävissä. Kun Yleisradio vastasi 1990-luvun alussa paikallisradioiden haasteeseen, sai Kemppainen luotsattavakseen populaarikulttuurin Radiomafia-kanavan.

Kirjan aluksi tekijä hahmottelee peruseron yhdysvaltalaisperäisen kaupallisen ja eurooppalaisen julkisen palvelun radiotoiminnan välille. Jo varhain yhdysvaltalainen radio alkoi kilpailla mainostajien maksamilla ohjelmilla yleisöistä, kun taas eurooppalaisen radiotoiminnan maksoivat kuuntelijat ja valtiot säätivät ohjelmistoille sivistystehtävän. Alettiin puhua kansalaisille suunnatusta julkisesta palvelusta, mikä tarkoitti muun muassa eri kuuntelijaryhmien tarpeiden huomioon ottamista. Julkisen palvelun toimijat ymmärsivät musiikin sisältyvän sivistystehtävään ja varmuuden vuoksi määrittelivät itse yleisön tarpeet, kun taas Yhdysvalloissa musiikilla houkuteltiin yleisöjä.

Teoksen pääjuonen pohjustukseksi Kemppainen kertaa ääniradion varhaishistoriaa palaten suomalaisen sähköisen viestinnän alkuvuosiin, jossa kevyt musiikki joutui altavastaajan osaan. Varhaishistorian esittely on sinällään perusteltua, mutta nyt kirjan alkuun muodostuu ulkomaisen kontekstin esittelyn jälkeen hieman kankea paluu ajassa taaksepäin.

Käy kuitenkin hyvin ilmi, miten jatsi ja iskelmä olivat keskustelunaiheita sivistysradiossa, mutta vasta 1960-luvun pop-musiikin rynnistys ja kulutuskykyiset suuret ikäluokat haastoivat klassista musiikkia vaalivan Yleisradion.

Merirosvoradiot

Vauhtiin Aina soi Sävelradio pääsee, kun siirrytään merirosvoradioiden uhkaan. Merirosvokanavat olivat 1960-luvun alussa kansainvälisillä vesillä toimineita mainosrahoitteisia musiikkiradioita, jotka haastoivat monopoliradiot soittamalla hittejä aluevesirajan ulkopuolella. Tätä eivät eetteriä valvovat lainsäätäjät olleet huomanneet kieltää. Lainsuojattomuutta lisäsi se, etteivät ääniaaltojen tunkeilijat aina piitanneet musiikin tekijänoikeuskorvausten tilittämisestä.

Pohjoismaiden alueella lähettäneiden asemien takana olivat yhdysvaltalaiset liikemiehet, jotka halusivat laajentaa kanavaomistuksiaan tai yleensä liiketoimiaan Euroopassa. 1960-luvun alussa Suomen lounaisrannikolle kantoi amerikkalaisella pääomalla pystytetyn Radio Nordin signaali. Bon Jour -nimiseltä alukselta lähettänyttä kanavaa johti suomenruotsalainen Jack Kotschack. Kanavan varsinainen kohdeyleisö oli kuitenkin Ruotsissa.

Kemppainen luonnehtii kiinnostavasti Kotschackin ohjelmafilosofiaa, jonka mukaan kuuntelijalle ei saanut tulla tunnetta, että hän oli menettänyt jotain tärkeää aiemmin esitettyä. Pääasiassa Radio Nord tarjoili nykyhetkeen tarttuvaa ohjelmien virtaa, jonka runkona oli riittävän vaihteleva kevyt musiikki. Yksi makusuunta ei saanut dominoida, sillä se johtaisi radioiden sulkemiseen aina jossakin, eivätkä mainostajat olisi tästä pitäneet.

Tämä oli todella jotain muuta, mitä eurooppalaiset julkisen palvelun kanavat runsaine puheohjelmineen tarjosivat. Kaupallisia kanavia oli Euroopassa toki toiminut muutamia muitakin, mutta poikkeuksia ne olivat, kuten vaikkapa Radio Luxembourg, joka sotien jälkeen levitti populaarimusiikkia sekä läntiseen että itäiseen Eurooppaan. Yksinkertainen toimintaperiaate oli sama kuin merirosvoradioilla: antaa yleisöille maksimaalisesti kevyttä musiikkia.

Siinä missä Radio Luxembourgin popmusiikki villitsi länsieurooppalaisia nuoria ja sekoitti kommunistisen nuorisoliiton rivejä DDR:ssä, näin uskoi puoluejohtaja Walter Ulbricht, myös merirosvoasemat toivat rannikon suomalaisnuorten tietoon, että eetterissä voisi kuulua toisenlainen musiikki. Toiveet popin täyttämästä eetteristä alkoivat itää.

Sävel kevenee

Valtiot hiljensivät merirosvoradiot nopeasti lainsäädännöllisin muutoksin. On silti helppo uskoa Pentti Kemppaisen ja monen muun radiotutkijan toistamaan tulkintaan, jonka mukaan radioaaltojen rosvojen ja kasvavien nuorisoikäluokkien paine sai pohjoismaiset yleisradioyhtiöt keventämään musiikkiohjelmistojaan.

Suomen Yleisradio pohti lisämusiikin rahoittamista jopa mainostuloilla, mutta epäilemättä poliittisesti vaikeasti toteutettava aie hautautui. Samaan aikaa ultralyhyiden aaltojen käyttöönotto mahdollisti lisäkanavan rakentamisen, ja yleisohjelman rinnalle syntyi rinnakkaiskanava.

Vuonna 1963 yhtiö aloitti rinnakkaisohjelmassa kevyttä musiikkia tarjoavan Sävelradion, jota varten perustettiin peräti oma toimitus. Aiemmat lähetystauot alkoivat täyttyä musiikilla ja juonnoilla, tulihan heti alkuun seitsemän tuntia lisää lähetysaikaa.

Muutoksen jatkuvuus

Radiomusiikin muutosten ohessa Kemppainen kuvaa yleisradioyhtiön sisäisiä käännöksiä ja toimintaympäristön muutoksia, jotka ovat lähes aina sidoksissa toisiinsa, kuten kirjasta hyvin käy ilmi. Kun 1960-luvun puolivälissä Eino S. Revon johtama laajeneva yhtiö ryhtyi noudattamaan informatiivista ohjelmapolitiikkaa kulttuurivasemmiston tuella, myös kevyet musiikkiohjelmistot saivat omanlaisen informatiivisen ja sivistävän sävytyksen. Sittemmin toisenlaista otetta edusti vuonna 1980 aloittanut ohjelmablokeiksi koottu Rockradio, jolla Yleisradio sai väliaikaisesti houkuteltua takaisin jo äänilevyjen ja stereoidensa pariin kadonneita nuoria kuuntelijoita.

Kun toimintaympäristö taas kerran muuttui 1980-luvun puolivälissä kaupallisten paikallisradioiden myötä, yleisradioyhtiön radiotoiminta oli kenties historiansa suurimmassa kriisissä. Paikallisradiot olivat luvanneet alueellista kulttuurin vaalintaa, mutta käytännössä ne kaappasivat nuoret kuuntelijat soittamalla rockia. Yleisradio vastasi 1990-luvun alussa jakamalla ääniradionsa korkea-, populaarikulttuurin ja aluelähetysten kanaviksi.

Asianosaisena Pentti Kemppainen osaa kertoa populaarikulttuurille omistetun Radiomafian menestystarinan, jota siivitti paikallisradiokentän ahdinko laman kurimuksessa, kun hyvin resursoitu julkisen palvelun toimija omaksui kaupallisten kilpailijoiden notkeita toimintatapoja.

Nyt Radiomafia on jo historiaa, ja valtakunnallinen kaupallinen ääniradio on vuodesta 1997 lähtien mukana kilpailussa. Entisenä yleisradiolaisena Kemppainen asettuu lopuksi arvioimaan yhdenmukaistuvaa ääniradiota julkisen palvelun haasteiden perspektiivistä, josta hän on käytännössä kirjoittanut koko teoksen. Miten Yleisradion ääniradio voisi pärjätä internetin ja mobiilipalvelujen ristitulessa, kun populaarikulttuuri on valtakulttuuria? Koko lailla odotettava vastaus on, että yhtiö voi pärjätä vain tarjoamalla merkittäviä sisältöjä ja vaihtoehtoja myös nuorille kuuntelijoille, jotka ovat pysyvä haaste.

Yllätyksettömänäkin vastaus on perusteltu, ja pienen huolenaiheen kirjan perusteella voi nostaa esiin. Kemppaisen teos osoittaa moneen otteeseen, miten Yleisradio on toiminut ja muuttunut pakon edessä, kun on ollut keksittävä reitti eteenpäin, mutta huomattavan harvoin yhtiön piirissä on enteilty uutta ja tartuttu etukenossa muutoksiin. Pentti Kemppaisen historiakatsaus osoittaa, että nyt käsillä olisi sellaisen hetki.