007 ja tähtäimessä sukupuoli on julkaistu Multikustannuksen Erottaja-sarjassa ja sisältää kustantajan lupauksen mukaisesti tieteelliseen ajatteluun pohjautuvaa yleistajuista tietokirjallisuutta. Oletusyleisöstä johtuen sukupuoliteoreettinen osuus on suppeahko; Eltonen nojaa lähinnä R.W. Connellin ja 1990-luvun Judith Butlerin konstruktivistisiin malleihin sosiaalisesta sukupuolesta. Teos esittelee yleistajuisesti teoreettisen viitekehyksensä lähtökohdat – sukupuoliteorian kannalta mitään mullistavaa ei ole tarjolla. Teos on johdannon ja päätännön lisäksi jaettu viiteen lukuun, joista taustoittavan kakkosluvun jälkeen kolme lukua ruotii elokuvien mieheyden representaatioita ja kuudes luku keskittyy naishahmoihin. Lukujen määrä sinällään ei kerro totuutta painotuksista, sillä naiseuden representaatioita käsittelevä luku kattaa yli kolmasosan koko teoksen pituudesta.

Eltosen aineiston muodostavat kaikki 23 Bond-elokuvaa Tohtori Nosta (1962) tuoreimpaan Quantum of Solaceen (2008), mukaan lukien virallisen sarjan ulkopuolelle kuuluva Älä kieltäydy kahdesti (1983). Kattava aineisto mahdollistaa kiinnostavan erilaisten representaatioiden vertailun – elokuviin on mahtunut monenmoista sankaria, roistoa ja Bond-tyttöä. Erityyppisten hahmojen analyysi tukee Eltosen pääargumenttia elokuvien monitulkintaisuudesta. Toisaalta laajan aineiston ongelmia ovat analyysin ohuus ja toisteisuus. Samantyyppiset representaatiot toistuvat eri elokuvissa, ja kun kaikkiin viitataan jollain tapaa, eri luvuissa toistuvat osin samat huomiot ja esimerkit.

Erilaisten mieskuvien, etenkin Bondin eri ruumiillistumien analyysi suhteessa heteroseksuaalisuuteen ja katseen teoriaan on tutkimuksen parasta antia. Verrattuna moniin jähmeämpiin ramboihin itseironinen ja oman ruumiinsa seksuaalista vetovoimaa häpeilemättä hyväkseen käyttävä Bond venyttää ja rikkoo toimintasankaruuteen liittyvän mieheyden rajoja yhdistelemällä ja parodioimalla erityyppisiä mieskuvia byronilaisesta sankarista hard boiled -etsivään. Kuten Eltonen toteaa, Bond on kuitenkin ristiriitainen hahmo, jonka maailma on lähes täysin valkoihoinen ja heteroseksuaalinen. Analyysiin on poimittu edustavista teoksista meheviä yksityiskohtia, mutta ainakin feminististä kriittistä diskurssintutkimusta edustava lukija olisi toivonut juonitiivistelmien sijaan enemmän esimerkkejä representaatioiden luomisesta elokuvakerronnan keinoin: miten rakennetaan kuvakulmia ja katsetta, mitä tapahtuu dialogissa, miten henkilöt sijoittuvat suhteessa tilaan ja toisiinsa. Toimiva ratkaisu olisi saattanut olla poimia laajemmasta aineistosta muutama elokuva tarkempaan analyysiin.

Eltonen saa maskuliinisuuksista huomattavasti enemmän irti kuin naiseuksien analyysistä. Usein naishahmojen tarkastelu jää yhden kappaleen juonitiivistelmään ja arvioon, onko nainen elokuvassa toiminnan osalta ”aktiivinen” vai ”passiivinen” – arvio perustuu usein katsaukseen siitä, kuka elokuvassa pelasti kenet ja kuinka monta kertaa. Jäin kaipaamaan pohdintaa sen suhteen, miten aktiivisuus ja toimijuus Bond-elokuvissa, toimintaelokuvissa ja Eltosen omassa analyysissä määrittyvät stereotyyppisesti miehiin yhdistetyn tekemisen kautta. Eltosen tyypittelyn ”vahvat” naiset ovat käytännössä samanlaisia kuin toimintaseikkailuiden miessankarit: he hallitsevat aseet ja koneet, fyysisen väkivallan, nokkelan sanailun ja Bond-elokuvien tapauksessa ovat seksuaalisesti aktiivisia. Mikään tavanomaisesti naisiin liitetty toiminta ei elokuvissa eikä Eltosen analyysissä edusta vahvuutta – hämäräksi jää myös, mitä ihmettä ovat tyypittelyn ”modernit” naiset, joista osa eroaa ”vahvoista” naisista heikkouksiensa vuoksi. Tällaisiin heikkouksiin lukeutuu esimerkiksi häviäminen miekkataistelussa kahta miestä vastaan.Vahvojen naisten kohdalla erotuksena miehiin on lähinnä ulkonäkö, joka jää ainoaksi stereotyyppisen feminiinisyyden elementiksi hahmoissa, jotka Eltosen mukaan ”sekoittavat feminiinisyyden ja maskuliinisuuden rajoja irrottamalla ne perinteisistä määrittelyistä” (121). Hämmentävää on, että Bondin hahmon kohdalla Eltonen kiinnostavasti painottaa erotisoidun miesruumiin asettumista naiskatseen kohteeksi, mutta sivuuttaa analyysissään naisten ulkonäön, koska se ei ole ”ainoa tai ensisijainen asia, joka määrittää [elokuvien] esittämää kuvaa naiseudesta” (105) – ratkaisu on outo, kun kyseessä on visuaalinen media. Kielentutkijana en myöskään ole vakuuttunut, että termiä Bond-tyttö on mahdollista tulkita vain vakiintuneena ”nimitystapana”, joka ei ”määritä hahmon rakentumista” (106), tai naishahmojen monimerkityksisiä nimiä, kuten Pussy Galore, ”vain vitseinä” (107).

Ansiokasta on, ettei Eltonen lähde lukemaan elokuvista sukupuolen representaatioiden lineaarista kehitystä kohti vapautuneisuutta ja voimaantuneisuutta – vaikuttaa siltä, että Bond-elokuvat ovat olleet suhteessa ajankohtaan huomattavasti radikaalimpia 60- ja 70-luvuilla kuin myöhemmin. Kun tarkastelussa on yli viisi vuosikymmentä kattava ajanjakso, representaatioiden suhteuttaminen eri ajankohtien ilmiöihin, muutoksiin ja sukupuolen diskursseihin jää kuitenkin ohueksi. 60-luvun elokuvat suhteutetaan ajan vapautuneisiin seksuaaliasenteisiin, 70-luvun elokuvat feminismiin ja 80-luvun teokset uuskonservatiivisiin arvoihin, mutta uudempia elokuvia tarkastellaan lähinnä Bond-jatkumon valossa, eikä suhteessa ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin diskursseihin tai edes saman genren muihin aikalaiselokuviin. Eltonen viittaa paljon ”perinteiseen” mieheyteen ja naiseuteen, mutta paikoin ei käy ilmi, mihin oikeastaan viitataan. Brittiläisessä yhteiskunnassa kiertäviin poliittisiin tai kulttuurisiin diskursseihin eri vuosikymmeninä? 1950-luvun äärikonservatiivisiin arvoihin? 2000-luvun hegemoniseen maskuliinisuuteen ja feminiinisyyteen? Sukupuolen representaatioihin toimintaelokuvissa tai muissa genreissä? Perinteisyys on aina kontekstisidonnaista ja kontekstualisointi vaikuttaa siihen, millaisina Bond-elokuvien sukupuolen representaatiot näyttäytyvät. Ian Flemingin Bond-kirjojen kuvaukset ”arabialaisista tammoista” ovat kieltämättä tuhtia tavaraa, joihin verrattuna elokuvat vaikuttavat tietyssä määrin edistyksellisiltä, mutta toisaalta suhteessa viime vuosikymmenten lähtökohtaisesti feministisen fiktion eri muotoihin Bondit eivät ole erityisen sukupuolikriittisiä.

Päätäntöön mennessä on olo, että elokuvia on ravistettu hieman liian hyvin – Eltonen esittää päätännössään, että elokuvacocktaileja on ”mahdollista tulkita feministisinä teksteinä” (193). Feminismin määritelmästä riippuen tämä lienee mahdollista; oletan, että Eltonen viittaa lähinnä sukupuolten eroja häivyttävään ja yhtäläisiä kykyjä korostavaan liberaalifeminismiin. Siitä huolimatta, että Eltosen tavoin viihdyn mainiosti (valikoitujen) Bond-elokuvien äärellä, en näkisi niitä sukupuolen representaatioiden suhteen erityisen kyseenalaistavina – Bond-elokuvien voi nähdä heijastavan myös postfeministisiä diskursseja. Kyse voi olla määrittelyeroista tai lukijan tiukasta feministisestä piposta, mutta myös päätteeksi olisi voinut painottaa mieluummin tekstien moniäänisyyttä kuin mahdollista feministisyyttä ja radikaalia ulottuvuutta. Tiettyjä sukupuolittuneita piirteitä kyseenalaistavat representaatiot eivät sinällään poista tai häivytä elokuviin vahvasti sisältyviä konservatiivisempia diskursseja. Joka tapauksessa kirja tarjoaa hyvän, paikoin provosoivan ja parhaimmillaan oivaltavan esimerkin sukupuolen representaatioiden analyysistä Bond-elokuvien ystäville ja sukupuolen tematiikasta kiinnostuneille.