
Hohti, Paavo: Bysantti. Tuhat draaman vuotta.. WSOY, 2021. 621 sivua. ISBN 9789510475652.
Ranskalaisen Bysantin-tutkijan Charles Diehlin teos keisari Justinianus I:n puolisosta Theodorasta ilmestyi suomeksi vuonna 1927; Diehlin yleisesitys Bysantin historiasta ja kulttuurista suomennettiin kaksi vuotta myöhemmin.
John Haldonin suomeksi vuonna 2010 ilmestynyt teos on puolestaan suppea ja keskittyy tiettyihin, itsessään mielenkiintoisiin teemoihin, kuten poliittiseen ja hallintojärjestelmään. On siis ollut korkea aika saada uusi laajempi esitys aiheesta suomen kielelle.
Professori Paavo Hohdin kirjaa lukiessa on syytä pitää mielessä tekijän johdannossa esittämä tehtävänrajaus:
Tämä teos on kronologinen kertomus keisareiden teoista ja kohtaloista, jotka kantoivat Bysantin historiaa yli tuhatsata vuotta keisari Konstantinus Suuresta sen viimeiseen keisariin Konstantinos XI:een (306-1453).
Samoin tekijä toteaa:
Keskittyminen keisareihin ja valtion kohtaloihin rajaa varsin niukalle huomiolle monet yhteiskunnallisen elämän ja kulttuurin alat. Ne ansaitsevat omat ja asiantuntevat julkaisunsa.
Keisareiden ohella myös keisarinnat sekä eräät opillisen ja uskonnollisen kulttuurin edustajat ovat Hohdin teoksessa keskeisiä toimijoita. Hohdin eräänlaiseen kronikkatyyliin kuuluvat lukuisat maininnat veriteoista, teloituksista ja sokaisemisista.
Millaisena sitten Bysantti näyttäytyy Hohdin pääasiallisesti kronologisen esityksen valossa? Tässäkin on syytä muistaa tekijän sanat johdannossa:
Tarkoitukseni ei ole etsiä Bysantin tuhon syitä, vaan pikemminkin tuoda esiin sen elinvoimaa, jonka kannattamana se säilyi yli tuhat vuotta itsenäisenä valtiona. Se perustui osaltaan Bysantin sisäiseen dynamiikkaan ja uudistumista edistävään vallankäyttäjien vaihtumiseen.
Hohdin esityksessä huomio kiinnittyy tällöin siihen, että Bysantti ei ollut mikään staattinen kokonaisuus. Sen rajat vaihtelivat jatkuvasti, valtakunnan milloin laajentuessa, milloin supistuessa, kunnes se osmanien hyökkäyksen kynnyksellä käsitti lähinnä vain Konstantinopolin kaupungin. Bysantti ei myöskään ollut mitenkään eristyksissä vaan se oli osa Euroopan ja Lähi-idän valtataisteluita sekä poliittisessa että uskonnollisessa mielessä ja joutui käymään dialogia ja diplomaattista keskustelua muiden maiden kanssa. Bysantin historia voidaan nähdä myös jatkuvana puolustustaisteluna.
Hohti onkin esittänyt selkeän luettelon eri vuosisatoina ilmaantuneista vastustajista, joita lännessä olivat germaanit, hunnit, avaarit, slaavit, bolgaarit/bulgaarit, Kiovan rusit, petsenegit ja kumaanit, normannit, ristiretkeläiset ja latinalaiset ja serbit, idässä puolestaan persialaiset, arabit, seldžukit ja osmaniturkkilaiset. Erikoinen yksityiskohta Bysantin historiassa on Harald-nimisen norjalaisen oleskelu Bysantissa, jossa hän kunnostautui saavuttaen spatharokandidatos-arvon. Myöhemmin hänet tunnettiin Norjan kuningas Harald Hardrådena (Harald Ankara).
Kyvykkäitä hallitsijoita ja vähemmän kyvykkäitä hallitsijoita
Bysantin tuhatvuotiseen historiaan sisältyy niin kyvykkäitä kuin kelvottomiakin hallitsijoita, sekä vuosikymmeniä että vain aivan lyhyen ajan hallinneita keisareita; muutamat hallitsivat pariinkin otteeseen. Etevistä hallitsijoista Hohti nostaa esille etenkin ns. makedonialaisen renessanssin ajalta Leon VI Viisaan ja tämän pojan Konstantinos VII Porfyrogennetoksen.
600-luvulla pitkään hallinnut Herakleios I osoitti kyvykkyytensä voittamalla persialaiset, mutta ”sitten traagisesti hävinnyt kaiken”, kuten Hohti sattuvasti toteaa. Bysantti nimittäin menetti arabeille suuria alueita, kuten Egyptin, jota se ei enää saanut takaisin. Mainittakoon tässä, että Hugh Kennedy on kirjassaan The Great Arab Conquestst esittänyt, että arabit ilmestyivät Syyriaan juuri Bysantin ja Iranin suuren sodan ja sen traumaattisten kokemusten jälkeen; tämä tilanne oli edellytys muslimien menestykselle. Aikaisemmin arabit eivät olisi onnistuneet Syyrian ja Palestiinan suunnalla.
Vähemmän kyvykkäisiin hallitsijoihin kuului Aleksios III, mutta tiettyä kekseliäisyyttä häneltä ei palatsinsa ylellisyydessä puuttunut. Hän järjesti parodiset kilpa-ajot Blakhernain näyttämöllä tavanomaisen Hippodromin asemesta, eli kuten Hohti kertoo:
Blakhernain näyttämöllä kilparadan alku ja loppu oli merkitty keisarillisilla uruilla, ja kilpailun johtajana toimi kaupungin prefektin sijasta hovieunukki, joka ratsasti puuhevosella. Kilpailu käytiin juosten aatelissukujen poikien kesken. Lähettäjänä toimi eunukki, ja aina kun hänen piti antaa lähtömerkki, nuori poika hänen takanaan potkaisi häntä takapuoleen. Katsojiksi oli kutsuttu vain keisariperhe ja hovin ylin virkamiehistö. (s. 417)
Kun Hohti kertoo Mikael VIII:sta, että tämä ei mielikuviensa vankina voinut tunnustaa valtakunnan suuruuden kadonneen peruuttamattomasti ja että tyrannimaiset piirteet eristivät hänet yhä voimakkaammin kansastaan, ei voi olla ajattelematta eräitä myöhempiä diktaattoreita.
Bysantin historiaan olennaisina poliittisina vaikuttajina ja pelureina kuuluvat patriarkat sekä hovissa toimineet eunukit (näistä tunnetuimpia on gootteja vastaan sotinut Narses). Aika ajoin myös sosiaalinen nousu vallan käytäviin saattoi Bysantissa olla mahdollista. Aikakauden politiikassa ja diplomatiassa avioliitoilla oli huomattava merkitys. Esimerkiksi 1100-luvulla solmittiin ulkopoliittisia tarkoitusperiä varten 22 avioliittoa, niistä kaksi kolmannesta vuosisadan jälkipuoliskolla. Edellä mainittu Mikael VIII jopa naitti kaksi tytärtään mongoliruhtinaille; tämä tapahtui aikana, jolloin mongolit pitivät Bysantin keisaria suuressa arvossa.
Bysantin oppineet
Poliittisten tapahtumien ja sotien ohella Hohti on kiinnittänyt varsin paljon huomiota teologisiin kysymyksiin, joilla oli myös omat poliittiset ulottuvuutensa. Yleisemmässäkin tietoisuudessa juuri Bysanttiin liitetyt kiistat uskontunnustuksen filioque-sanasta ja ns. ikonoklasmi ovat luonnollisesti esillä. Huomiota on kiinnitetty myös opilliseen sivistykseen, kuten eräiden keisareiden toimintaan oppilaitosten perustamisessa. Bysantin oppineista esillä ovat varsinkin Mikael Psellos ja patriarkka Fotios sekä Georgios Gemisthos Plethon. Oppineiden vaarana oli saada syyte harhaoppisuudesta, kuten kävi Johannes Ksifilinoksen, Mikael Pselloksen ja Johannes Italoksen kohdalla.

Bysantissa tunnettiin mielenkiintoa myös historiankirjoitusta ja biografiaa kohtaan. Erityisen tunnettu on keisari Aleksios I:n tyttären Anna Komnenen isästään kirjoittama biografia. Bysantin myöhemmän ajan historiankirjoittajista Hohti mainitsee Georgios Pakhymereen ja Nikeforos Gregoraan, jotka analysoivat myös politiikkaa, sekä keisari Johannes VI Kantakuzenoksen, joka kirjoitti omaelämäkerran kolmannessa persoonassa. Mukana on myös hyödyllinen katsaus aikalaislähteisiin, jossa mainitaan muitakin bysanttilaisia historioitsijoita, kuten Agathias ja Johannes Malalas, joka kirjoitti maailmanhistorian.
Fotioksen Bibliotheke-teoksen kohdalla voisi lisäyksenä mainita sen, että Fotios ja pari muuta bysanttilaista oppinutta panivat alulle romaanin tarkastelun, jota antiikin Roomassa ei oikeastaan lainkaan harjoitettu. Bysantissa esiintynyt eräänlainen alkeellinen romaanikritiikki sai laajemmat mittasuhteet Pierre-Daniel Huet’n tutkimuksen myötä 1600-luvun Ranskassa, jolloin Bysantti oli siellä lisääntyneen mielenkiinnon kohteena (siitä Hohti mainitseekin suuren bysantinistin Charles du Fresne du Cangen).
Matematiikkaa ja tekniikkaa Bysantissa edusti keisari Theofiloksen suosima matemaatikko Leon, joka suunnitteli muun muassa eräänlaisen lennättimen.
Naisten merkitys
Bysantin historiassa naisilla on ollut sangen suuri rooli. Hohdin kirjan henkilöhakemistossa (jossa samojen nimien toistuvuuden takia on epäselvyyden välttämiseksi aiheellisesti mukana usein myös henkilön asema) on mainittu Anna-, Eirene-, Eudokia-, Helena-, Maria-, Sofia-, Theodora– ja Zoe-nimisiä naisia kaikkiaan yhteensä 90, minkä lisäksi tulee vielä eräitä muita. He ovat kaikki keisarinnoja ja muita ylimmän luokan naisia, joista monilla on ollut osuutensa ajan poliittisessa pelissä. Linja alkaa 400-luvulla pitkään hallinneen Theodosios II:n sisaresta Pulcheriasta, joka korotettiin augustan arvoon. Naisten asemaa luonnehtii hyvin (ja myös hupaisasti) Hohdin kuvaus tilanteesta keisari Konstantinos Monomakhoksen aikana: merkittäviä naisia oli kolme, Konstantinos VIII:n tytär, augusta Theodora, puoliso, niinikään augusta Zoe ja sebaste-arvoon korotettu rakastajatar Maria. Hohti kertoo:
Keisarilla oli nyt ympärillään kolme naista, sebaste Maria ja augustat Zoe ja Theodora, jotka Pselloksen kuvauksen mukaan asuivat vierekkäisissä huoneistoissa ja käyttäytyivät hienotunteisesti toisiaan kohtaan. Kaksi asiaa oli Zoelle tärkeitä, ja niille hän omistautui täysin: parfyymien tislaaminen ja uskonto. Hänen huoneistossaan oli useita liesiä, jotka tekivät siitä kuin suuren pätsin. Siellä hän valmisti tisleitä luonnontuoksuista ja loi omia uusia tuoksuja apunaan joukko palvelijoita. Psellos kertoo ihailleensa ennen kaikkea hänen uskonnollisuuttaan, jonka syvällisessä hartaudessa hän voitti kaikki, sekä miehet että naiset (s. 308)
Erikseen on syytä mainita muutamat naiset, joilla on ollut kirjallista tuotantoa: Theodosios II:n puoliso Eudokia, joka kirjoitti mm. runoelman miehensä persialaisista saavuttaman voiton johdosta, runoilija Kassia ja edellä mainittu Anna Komnene, keisari Aleksios I:n elämäkerran kirjoittaja, joka piti myös kirjallista salonkia, jossa tutkittiin Aristoteleen filosofiaa.
Esitystavan ongelmia
Paavo Hohti on esittänyt Bysantin kronikkansa tapahtumat selkeästi ja havainnollisesti, osin värikkäästikin, tavallaan Pselloksen kronikkatyyliä seuraillen. Tämä on sikäli ongelmallista, että kovin syvällisesti lähteiden kriittiseen tarkasteluun ei ole ollut mahdollisuuksia eikä myöskään syvällisempään analyyttiseen otteeseen.
Teokseen on jäänyt eräitä häiritseviä toistoja. Esimerkiksi sivulla 230 mainittu Bulgarian Boriksen kääntyminen paavi Nikolaus I:n puoleen on sanottu jo sivulla 222 ja Johannes II:n luonteenkuvaus on esitetty sivuilla 375 ja 381. Jossain määrin häiritsevää on myös maneerimainen valtava-sanan käyttö. En ole myöskään innostunut sellaisista fraaseista kuin ”luvatun kullan kiilto silmissään” tai ”menetti päänsä yhdellä miekansivalluksella”.
Hohdin Bysantin historian lopussa on hyödyllinen kronologinen luettelo keisareita ja heidän aikansa keskeisistä tapahtumista. Mukana on myös luettelo Konstantinopolin patriarkoista. Henkilöhakemistossa keisari Staurakioksen kohdalla mainitut kaksi ensimmäistä vuosilukua tarkoittavat kuitenkin samannimistä eunukkia. Du Cange on nimihakemistosta jäänyt pois. Kirjaluetteloon voisi vanhemman suomalaisen tutkimuksen osalta lisätä Henrik Zilliacuksen väitöskirjan Zum Kampf der Weltsprachen im oströmischen Reich, joka on kylläkin tekstissä mainittu, Toivo Viljamaan väitöskirjan varhaisbysanttilaisesta enkomiastisesta runoudesta, Emil Zilliacuksen suppean mutta myös käännösnäytteitä sisältävän esseen runoilija Kassiasta (sisältyy Zilliacuksen kokoelmaan Eros och Eris) ja eräät Jaakko Suolahden artikkelit. Svenska Humanistiska Förbundetin aikoinaan julkaisema artikkelikokoelma Romidén genom tiderna sisältää paljon Bysantin kannalta kiinnostavaa ainesta.
Bysantin perintö
Paavo Hohdin teoksen loppuosa käsittelee Bysantin perintöä osmanivaltiossa ja Venäjällä sekä Länsi-Euroopassa, kuten Italian renessanssissa ja Ludvig XIV:n ajan Ranskassa. Viimeinen luku on omistettu Bysantin tuntemukselle Suomessa ja suomalaiselle Bysantin-tutkimukselle. Hohdin aineistossa ovat kansanrunouden ohella mukana esimerkiksi Yrjö Niiniluodon teos Löysin idän, Mika Waltarin Johannes Angelos sekä Paavo Haavikon Neljätoista hallitsijaa ja Kaksikymmentä ja yksi.
Aineistoon lisäisi mielellään suomeksi käännetyt William Butler Yeatsin runot ”Byzantium” ja ”Sailing to Byzantium” (Konstantinos Kavafiksen runo ”Kirkossa” on kyllä mainittu) sekä kaksi historiallista romaania: Felix Dahnin Taistelu Roomasta ja Robert Gravesin Valtamarski Belisarius. Lisäyksenä voidaan mainita myös suomalaissyntyisen, Ruotsiin muuttaneen Willy Kyrklundin pieni kertomus ”Rauha Bulgariassa”, joka sijoittuu Basileios Bulgaroktonoksen aikaan.

Kuvitus
Bysantin historiassa on mukana 16-sivuinen kuvaliite. Kuvien valikoima on onnistunut. Siitä voidaan mainita Gentile Bellinin maalaaman Mehmed II:n tunnetun muotokuvan ohella (kuvatekstissä Gentile oli vaihtunut Giovanniksi) Pisanellon tekemä mitali keisari Johannes VIII Palaiologoksesta. Mitali on lajissaan edelleenkin ylittämätön.
Valikoiman viimeinen kuva esittää leninkiä, joka kuuluu Muotitalo Dolce & Gabbanan bysanttilaisen mosaiikkitaiteen inspiroimaan kokoelmaan. ”Bysanttilainen keisari kultaisella taustalla on kuvattu asussa, jota catwalkilla esittelee Suvi Riggs (o.s. Koponen),” todetaan kuvatekstissä.
Muutoin mainiossa teoksessa olisi kaivannut hieman enemmän ja parempia karttoja. Pikkuvirheitä ovat ainakin Ateenan Akatemian lopettamista koskeva väite (ei ilmeisesti johtunut pakanakultin kieltämisestä) sivulla 114 ja tieto Fokasin pylvään perustajasta (Gregorius Suuri oli tuolloin jo kuollut) sivulla 144.