Bysantti, Puskin ja Perestroika

Venäläisen kirjallisuuden historia on kuuden Venäjän kulttuuriin ja kirjallisuuteen perehtyneen tutkijan käsitys itänaapurimme kirjallisesta perinnöstä 900-luvulta Neuvostoliiton romahtamiseen. Teos esittelee Venäjän kirjallisen kulttuurin kehitysvaiheet varhaisista kronikoista ja uskonnollisista kirjoituksista postmodernismiin ja 1990-luvun alun underground-runouteen saakka. Se nostaa esiin monia mielenkiintoisia aikaisemmassa tutkimuksessa, joko kokonaan sivuutettuja tai muuten vähemmälle huomiolle jääneitä kirjallisia ilmiöitä. Teos toimii hyvänä yleisesityksenä venäläisen kirjallisuuden historiallisesta kehityksestä ja keskeisten tyylipiirteiden muutoksista, mutta monien yleisesitysten tavoin sen ongelmaksi on koitua aineiston ja näkökulmien runsaus ja siitä johtuva katsauksenomaisuus.

Ekonen, Kirsti; Turoma, Sanna (toim.): Venäläisen kirjallisuuden historia. Gaudeamus, 2011. 671 sivua. ISBN 978-952-495-181-4.

Slaavilaisen kirjallisuuden varhaisia vaiheita

Tarina alkaa Venäjän ortodoksisen kirkon historiaan, hagiografiaan ja ikonografiaan perehtyneen tutkijan Elina Kahlan kirjoittamalla luvulla slaavilaisen kirjallisuuden varhaisvaiheista. Kahlan mukaan ”slaavien yhteinen kirjakieli syntyi noin 860-luvulla. Kirjoitetusta muinaisvenäläisen kauden kirjallisuudesta voidaan puhua vasta Bysantista vuoden 988 jälkeen omaksutun teologian ja jumalanpalveluskäytännön myötä. Kirjoitettu kirjallisuus syntyi, kun bysanttilaiset jumalanpalvelustekstit siirrettiin slaavilaiselle maaperälle” (s. 17).

Ensimmäinen luku sisältää Venäjän kirjallisuuden historian 900-luvulta 1600-luvulle. Rajaus on pitkä mutta siinä mielessä perusteltu, että se tuo esiin Venäjän kirjallisuuden historiallisen ymmärtämisen kannalta keskeiset esihistorialliset piirteet kaikessa laajuudessaan. Toisaalta rajausta voidaan puolustella sillä, ettei aikakauden aikana tuotettu kirjallisuus ole määrällisesti kohtuuttoman laaja. Kauden keskeisinä lajeina painottuvat kronikka sekä erilaiset hagiografiset ja muut uskonnolliset tekstit. Pitkä aikarajaus jäsentyy suhteellisen selkeästi kolmen vaiheen eli Kiovan kauden (vuodesta 988 noin 1240-luvulle), mongolikauden eli feodaalikauden (n. 1240-luvulta 1480-luvulle) ja Moskovan kauden (1480-luvulta eteenpäin) kautta.

Kahla suhteuttaa slaavilaisen kirjallisuuden historiallisia vaiheita erilaisiin yhteiskunnallisiin tapahtumiin kuten idän ja lännen kirkkojen loitontumiseen, mongolivalloituksen vaikutuksiin ja Iivana Julman harjoittamaan politiikkaan. Keskeisinä kirjallisen elämän muotoina tutkimus esittelee suullisen perinteen sekä kansanlaulujen ja -näytelmien kulttuurihistoriallista kehitystä, maallisen ja uskonnollisen kirjallisuuden välisiä suhteita sekä varsinkin aikakauden lopulla kansansatuihin liitettyjä myyttisiä piirteitä. Luvun vetovoima ja erinomaisuus perustuvat siihen, ettei kirjallisuutta tarkastella ainoastaan omana kulttuurisena ilmauksena – lajien, tyylisuuntien ja kirjallisten keinojen kautta – vaan ennen kaikkea osana laajaa uskonnollista, valtiollista ja sosiaalista toimintaa.

Venäjä osana Eurooppaa

Tutkimuksen toisen ja neljännen luvun on kirjoittanut edesmenneen venäläis-yhdysvaltalaisen kirjailijan ja vuoden 1987 nobelistin Joseph Brodskyn tuotantoon, matkakirjallisuuteen ja venäläisen ja eurooppalaisen kulttuurin vuorovaikutussuhteisiin perehtynyt tutkija Sanna Turoma. Ensimmäisessä tekstissään hän tarkastelee 1700-luvun kirjallista perintöä ja toisessa 1840-luvulta 1890-luvulle ulottuvan aikakauden kirjallisia piirteitä.

Venäjän 1700-luvun kirjallisuus on meillä vähemmän tunnettua kuin myöhempien aikakausien kirjallisuus, joten tältä osin tutkimuksella on selvää uutuusarvoa – sama pätee toki myös edellä esiteltyihin venäläisen kirjallisuuden varhaisvaiheisiin. Turoma kytkee Venäjän kirjallisuuden osaksi eurooppalaista kulttuuria ja sen aatteellis-poliittisia vaikutuksia. Venäjällä on ollut vahvat kulttuuriset siteet vuosisatojen ajan ennen kaikkea Ranskaan. Turoman mukaan 1700-luvun aikana ”Venäjälle muotoutui laajasti sivistyneiden, laajasti matkustelleiden ja ennen kaikkea Euroopasta esikuvia hakevien kulttuuritoimijoiden joukko” (s. 96).

1700-luvun mittaan venäläiseen kirjallisuuteen alkoivat kotiutua vähitellen porvarillisen taideromaanin sekä valistusfilosofiasta ja klassismista vaikutteita saaneiden yhteiskunnallisten katsomusten tyylipiirteet. Samalla uusina lajityyppeinä nousivat esiin runosatiiri, oodirunous sekä muut uudenlaiset säemuodot. Katarina II:n aikana puolestaan alettiin suosia huvinäytelmää. Näiden lisäksi Turoma tarkastelee muun muassa 1700-luvun lopun kirjallisuussalonkien toimintaa sekä ensimmäisten tunnettujen naiskirjailijoiden vaikutuksia kirjallisuuden kentällä. Esityksen erinomaisuus perustuu tekijän kykyyn hallita laaja yleiseurooppalainen konteksti ja tutkia Venäjän kirjallisuuden perintöä osana aikakauden aatehistoriallisesti merkittäviä tyylipiirteitä.

Toinen Turoman kirjoittama luku puolestaan kuvaa meillä entuudestaan suhteellisen hyvin tunnettua Venäjän kirjallisuuden vaihetta eli 1840- ja 1890-lukujen välistä aikaa. Aikakauden tyypillisiä piirteitä olivat yhteiskuntakriittisen kirjallisuuden ja uudenlaisen kirjallisen lehdistön nousu, esseistiikan ja kritiikin pääseminen huomattavaan asemaan kirjallisuuden kentällä sekä huoli pienen ihmisen asemasta yhteiskunnassa. Erityisesti 1840-luvun Pietarissa syntyi kirjallisuutta, jonka arkkityyppisenä sankarina esiintyi ”tsaristisen byrokratian palvelija, pietarilainen ’pikkuvirkamies’, jonka nöyryytyksien täyttämää olemassaoloa kuvataan usein satiirisessa mutta myös lempeän inhimillisessä valossa” (s. 270).

Toisaalta kaudelle oli tyypillistä kirjallisuuden radikalisoituminen ja uudenlaisen realismin esiinmarssi. Erityisesti 1860-luvusta voidaan Turoman mukaan puhua ”realismin huippukautena”. Edellä mainitun henkilöhahmon lisäksi aikakauden aikana kehittyi toinen myöhemmin huomattavan suosion venäläisessä kirjallisuudessa saavuttanut hahmo, nimittäin ”tarpeeton ihminen”, jonka kirjallisia esikuvia löytyy ainakin Ivan Turgenevin Tarpeettoman ihmisen päiväkirjasta (1850) sekä Puškinin runoelmasta Jevgeni Onegin (1823–1830).

Romantiikan tyrskyissä

Tutkimuksen kolmannen luvun on kirjoittanut venäläisen kirjallisuuden dosentti ja Itä-Suomen yliopiston tutkija Timo Suni, joka käsittelee työssään 1800-luvulta 1840-luvulle yltävän kansalliskirjallisuuden omaleimaisuuden nousua. Suni sijoittaa venäläisen kirjallisuuden laajempaan eurooppalaiseen kehykseen ja osoittaa, millainen venäläinen romantiikka oli perustaltaan ja miten se erosi sekä ajallisesti että sisällöllisesti muiden Euroopan maiden romantiikan ajan kirjallisuuksista.

Viimeistään 1800-luvun alussa Venäjän kirjallisuus alkoi modernisoitua ja päästä irti klassismin tyyli-ihanteista. Sunin mukaan kieleltään ja keinoiltaan 1810- ja 1830-luvuilla uudistunut venäläinen taiderunous saavutti tason, jota ”monien mielestä ei ole sittemmin ylitetty” (s. 175). Samalla kirjallisuus nykyaikaistui sosiaalisena instituutiona ja kirjallisen kentän toimijat määrittyivät yhteiskuntarakenteiden muuttuessa uudelleen. Monien kirjoittajien lakattua kirjoittamasta hovia varten ja suunnattua tekstinsä laajemmille lukijamarkkinoille Venäjälläkin syntyi lopulta ammattikirjailijoiden erikoisala. Toisaalta kirjallisuuden demokratisoituminen ei miellyttänyt tsaristista hallintoa eikä vanhoillista yläluokkaa, vaan sanankäytön valvontaa alettiin kiristää asteittain erilaisin sensuuriasetuksin ja julkaisurajoituksin.

1800-luvun alun yksi keskeisiä ilmiöitä oli kansallisromantiikkana tunnetun uudenlaisen kansallistunteen ja historiatietoisuuden esiinmurtautuminen. Tämä näkyi Venäjällä sekä suuntautumisena kansanperinnettä ja muinaisvenäläistä kirjallisuutta kohtaan että runoelmien ja muiden pienimuotoisten lajien suosion nousuna. Runoissa ja muissa pienimuotoisissa kirjoituksissa ilmaisun rajat olivat väljempiä ja kokeilut sallitumpia kuin proosateoksissa. Sunin esityksen erinomaisuus perustuu tekijän kykyyn tuoda aikakauden keskeisimpien hahmojen Aleksandr Puškinin (1799–1837) ja Nikolai Gogolin (1809–1852) ohella esiin huomattava joukko vähemmän tunnettuja venäläisrunoilijoita ja esittää klassismin, varhaisromantiikan, täysromantiikan ja varhaisrealismin kausien kehitysvaiheet niiden keskinäisten kiistojen ja vuorovaikutuksen kautta. ”Venäläisen kirjallisuuden romantiikka on aina hivenen klassisistista, ja toisaalta realismin perustaa luotiin jo romantiikan kirjallisuudessa” (s. 173).

Realismia, modernismia ja – Neuvostoliitto!

Teoksen viidennen ja seitsemännen luvun on kirjoittanut venäläiseen symbolismiin ja naiskirjallisuuteen perehtynyt tutkija Kirsti Ekonen. Ensimmäisessä kirjoituksessaan hän esittelee realismista modernismiin johtaneita kirjallisia virtauksia ja jälkimmäisessä 1930-luvulta 1960-luvulle yltävän aikajakson kirjallista kulttuuria. Ensimmäisessä kirjoittamassaan luvussa Ekonen tuo esiin ajallisesti lyhyen mutta sisällöllisesti merkittävän aatteellisen siirtymän, joka tapahtui 1800- ja 1900-lukujen taitteessa ja jonka keskeisinä hahmoina näyttäytyvät Anton Tshehov (1860–1904) ja Maksim Gorki (1868–1936). Samassa yhteydessä hän esittelee joitain venäläiselle dekadenssille ja symbolismille ominaisia piirteitä. Luku tuo erinomaisesti esiin 1900-luvun taitteen kuohunnan sekä kirjallisuuden, yhteiskuntafilosofian ja uskonnollisen ajattelun tiiviin vuorovaikutussuhteen.

Jälkimmäisessä tekstissään Ekonen sen sijaan suutaan katseensa ”Stalinin varjossa” syntyneeseen kirjallisuuteen ja tutkii laajapohjaisesti neuvostokirjallisuuden syntyä, sosiaalisen realismin lajityyppiä ja ”tuotantoromaanina” tunnettua lajia sosiaalisen realismin ilmentäjänä. Vaikka venäläisiä kirjailijoita on ohjailtu, valvottu ja vainottu kautta historian, koskaan aikaisemmin kirjallisuus ei ”ole ollut niin tiukassa valtiovallan ja puolueen otteessa kuin Stalinin aikaan” (s. 483). Valvonta johtui ennen kaikkea siitä, että kirjallisuudella nähtiin olevan merkittävää yhteiskunnallista vaikutusta. Oletus yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta puolestaan sai aikaan sen, että neuvostovastaisten kirjailijoiden sanavapautta haluttiin rajoittaa pakkokeinoin.

Neuvostoliittolaisen kirjallisuuden korkein ilmentymä oli sosiaalinen realismi ja sen tärkein laji niin sanottu tuotantoromaani. Ekosen mukaan ”kirjailijoita rohkaistiin kirjoittamaan tuotantoon ja maan kehittämiseen liittyvistä hankkeista” (s. 491). Tämän tavoitteen saavuttamiseksi kirjailijoille järjestettiin tutustumiskäyntejä kanavatyömaille ja muihin rakennuskohteisiin. Vaikka laji oli suosittu 1930-luvulla ja antoi leiman aikakauden koko neuvostokirjallisuudelle, suosivat kirjailijat samanaikaisesti myös historiallisia aiheita. Ympäröivä todellisuus muuttui jo 1930-luvulla niin nopeasti, että muistelmateosten kirjoittaminen koettiin tärkeäksi. Näissä kirjoituksissa voitiin esitellä vallankumouksen historiaa ja käydä samalla läpi yhteiskunnan kehitysnäkymiä laajemman aikakehyksen puitteissa.

Ekosen esitys on erinomainen yhtyeenveto varhaisen neuvostoajan kirjallisuudesta. Hän esittelee huomattavan laajasti mutta samalla myös tarkoin vedoin sekä sosiaaliseen realismiin liittyviä kirjallisia piirteitä että järjestelmän ulkopuolella elämään pyrkineiden kirjailijoiden toimintaa. Näiltä osin merkittävään asemaan nousevat Mihael Bulgakov (1891–1940), Andrei Platonov (1899–1951) ja Boris Pasternak (1890–1960). Aikakauden kenties tärkein hahmo on kuitenkin Josif Stalin (1879–1953), jonka henkilökohtaiset makumieltymykset muokkasivat laajasti kirjallista kenttää. Kirjallisen kulttuurin – jos kohta muunkin yhteiskuntaelämän – kannalta synkin jakso oli Ekosen mukaan 1930-luvun jälkipuolisko, jolloin stalinismin keskeiset ilmentymät ”pakkotyösiirtolat, vankileirien saaristo, oikeuslaitoksen kehittymättömyys ja näytösoikeudenkäynnit, henkilökultti sekä pelon ja valvonnan ilmapiiri” löivät laajasti leimansa yhteiskuntaan ja hankaloittivat monin osin myös taiteilijoiden elämää (s. 483–484).

Vallankumouksen runoutta ja perestroikan aikaisia kulttuurivirtauksia

Luvun kuusi on kirjoittanut venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin dosentti Tomi Huttunen, joka esittelee osuudessaan 1910- ja 1920-lukujen avantgardistista kirjallisuutta ja vallankumouksen aikana tuotettuja kubofuturistisia, formalistisia, egofuturistisia ja imaginistisia muotokokeiluja. Keskeisenä yhteiskunnallisena ilmiönä näyttäytyy kirjailijoiden voimakas suuntautuminen vallankumouksen palvelukseen sekä kokeellisen runouden, teatterin ja draamatuotannon nousu. Huttusen mukaan ”vanha kristitty Venäjä törmäsi vallankumouksessa bolševikkien uuteen järjestykseen” (s. 428). Tämä tulee keskitetysti ja tarkkapiirteisesti esiin hänen esityksessään, jossa merkittävän sijan saavat Vladimir Majakovski (1893–1930) ja muut kubofuturistit, mutta myös kokeellinen uusi proosa ja avantgardistinen kirjallisuus.

Huttusen mukaan lokakuun vallankumous tarjosi kokonaisvaltaisen taustan 1900-luvun taide-elämälle. Kirjailijat ja muut kulttuurielämän vaikuttajat joutuivat määrittelemään suhteensa vallankumoukseen omista lähtökohdistaan käsin. Huttusen mukaan vallankumousta ei voida lähestyä ”mitenkään yhtenäisenä ilmiönä. Kulttuurin ja kirjallisuuden näkökulmasta vallankumouksia on monia – monenlaisia ovat myös aikalaiskokemukset ja -kertomukset” (s. 419). Huttunen tuo tämän esiin, ei ainoastaan kirjallisen elämän ja kulttuurivaikuttamisen ilmausten, vaan myös laajan yhteiskunnallisen toiminnan ja sosiaalisten epäkohtien kautta. Luvun erinomaisuus perustuu tekijän kykyyn kytkeä kirjallisuus aikakauden yhteiskunnalliseen ilmiökenttään ja näyttää konkreettisesti, millaiset vaikutukset vallankumouksella, uudella talouspolitiikalla (NEP, Novaja ekonomitšeskaja politika) ja puoluepoliittisella liikehdinnällä oli kirjailijoiden toimintaan ja tuotantoon.

Teoksen kahdeksannen ja viimeisen luvun on kirjoittanut venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin dosentti Marja Rytkönen. Hänen esityksensä keskittyy aikaan 1960-luvulta Neuvostoliiton romahtamiseen. Tämän uusimman vaiheen kanssa käy jo niin, että tekijänimiä tulee mukaan huomattavan paljon enemmän kuin aikaisempien aikakausien kohdalla, mistä syystä selkeän kokonaiskuvan hahmottaminen käy työlääksi. Tästä huolimatta Rytkönen onnistuu esittelemään suhteellisen kattavasti sodanjälkeisen neuvostoliittolaisen kirjallisuuden kehitystä ja venäläisen kirjallisuuden uusimpia ääniä. Keskiöön nousevat menneisyyden traumaattiset muistot, suuren valtion kulttuurinen monimuotoisuus ja moniäänisyys, sukupolvien väliset katsomukselliset erot sekä uudenlaiset postmodernit muotokokeilut.

Rytkösen esitys avaa näkymän venäläiskirjailijoiden uusiin kansainvälisiin suhteisiin sekä ideologiseen tasapainoiluun idän ja lännen välillä. Keskeiseen asemaan nousevat muun muassa 1960–1980-lukujen kirjailijat, joiden ”tekstejä ei julkaistu virallisesti ja jotka joutuivat vankilaan, maanpakoon tai boikottiin kirjoitustensa takia” (s. 586). Esitys käy mielenkiintoisella tavalla läpi sensuurin kouriin ja maanpakoon joutuneiden toisinajattelijoiden elämäntarinoita ja muistuttaa samalla Venäjällä viime aikoina tapahtuneista toimittajien ja kulttuurihenkilöiden murhista sekä muista ihmisoikeusrikkomuksista. Luvun erinomaisuus perustuu sen monipuolisuuteen: tekijä ei tuo esiin ainoastaan kirjallisen elämän tyylipiirteitä, vaan avaa kirjallisuusinstituution toimintaa laajemmin kritiikin, julkaisemisen, kirjallisuuden- ja kulttuurintutkimuksen sekä kirjallisuuden poliittisten vaikutusten näkökulmista. Tarina päättyy perestroikan ja glasnostin aikaan, postmodernismin ja uuden underground-runouden esiinmarssiin.

Suuri traditio ja pitkien kehityslinjojen historia

Teoksen toimittajien mukaan Venäläisen kirjallisuuden historian julkaiseminen on tarpeellista ennen kaikkea siksi, ettei Suomessa ole julkaistu vuoden 1880 jälkeen aihetta käsittelevää laajempaa yleisesitystä. Toisaalta he pitävät julkaisemista tärkeänä siksi, että historiallista muistia ja historian suuria kertomuksia on arvioitu viime aikoina uudelleen niin Venäjällä kuin sen ulkopuolellakin. Uusin Venäjällä tehty tutkimus on keskittynyt erityisesti neuvostoajan kirjallisuushistoriaan. Lisäksi Venäjän kirjallisuuden historiasta on ilmestynyt hiljattain kolme englanninkielistä esitystä. Toimittajien mukaan Venäjän kirjallisuuden historia ottaa osaa tähän uusimpaan keskusteluun ja osoittaa, että kirjallisuus ja sen historia ovat merkittävä osa yhteiskunnallista elämää ja sen muutosprosesseja.

Kirjallisuuden yhteiskunnalliset vaikutukset tulevatkin teoksessa selkeästi esiin. Jokainen kirjoittaja onnistuu kytkemään tarkastelemansa kirjallisen perinteen osaksi yhteiskuntaa ja sen historiaa. Teos tarjoaa värikkään ja monipuolisen kuvan paitsi itse venäläisen kirjallisuuden pitkästä perinteestä tyyleissä ja lajeissa tapahtuneine muutoksineen, myös venäläisessä yhteiskunnassa tapahtuneista sosiaalisista ja poliittisista muutoksista. Toisaalta tutkimusta täytyy kiittää siitä, että tekijät ovat malttaneet tehdä seuraavan rajauksen: he ovat pyrkineet esittämään ennen kaikkea Venäjän kirjallisuuden historiallisia vaiheita, eivätkä ole lähteneet tutkimaan kaikkia mahdollisia Venäjän vaikutusalueella olevia kulttuuriyhteisöjä. Esimerkiksi Neuvostoliiton kirjallisuuden yhteydessä olisi ollut jokseenkin mahdotonta kuvailla kaikkien Neuvostoliittoon kuuluneiden kansojen ja alueiden kirjalliset erityispiirteet ajallisine ja ideologisine vaikutuksineen ja muutoksineen.

Sen sijaan pienoisia ongelmia voi tuottaa se, että kirjallisuutta ja sen institutionaalista kehitystä on pyritty käsittelemään mahdollisimman laajasti rajaamatta tai yksilöimättä näkökulmaa aina riittävän tarkasti. Aineiston ja näkökulmien määrä paisuu tolkuttoman suureksi varsinkin uusimpiin aikakausiin tultaessa. Edellä on tilanpuutteen vuoksi voitu esittää vain pieni osa teoksen teemoiltaan laajasta ja nyansseiltaan rikkaasta sisällöstä. Tämän arvostelun kirjoittaja on unohtanut mainita lisäksi kaksi venäläisen kirjallisuuden kenties suurinta nimeä! He toki eivät jää itse tutkimuksessa paitsioon. Kun huomioidaan, että kirjoittajat pyrkivät tuomaan tutkimiensa aikakausien kirjallisen kulttuurin esiin kaikessa laajuudessaan – kritiikin ja tutkimuksen kehitystä, kustantamiseen ja myyntiin liittyviä kysymyksiä, kirjapainotaidon kehitystä, emigranttikirjallisuutta ja sen kolmea aaltoa, neuvostoliittolaisten nobelistien arvovaltakamppailuja, kirjallisuuslehtien ja sensuurin historiaa sekä muita enemmän ja vähemmän tärkeitä piirteitä unohtamatta – on selvää, että teos jää paikoin katsauksenomaiseksi.

Varsinkin uusimman ajan osalta tutkimusta kalvaa rajaamiseen liittyvät ongelmat. Lajien, henkilöiden, teosnimikkeiden ja ilmiöiden määrä kasvaa niin suureksi, että kokonaisuutta on vaikea, ellei mahdoton hallita. Tyylikaudet, teokset ja tekijät kietoutuvat toisiinsa ja muodostavat yhteyksiä lähemmäs ja kauemmas historiaan, mikä puolestaan vaikeuttaa lajien määrittelyä ja keskinäisten suhteiden tarkastelua. Vaikka materiaalin runsauden ongelma tiedotetaan yleisesti ja siihen törmätään lähes aina suuria kulttuurisia kokonaisuuksia tutkittaessa, muodostaa Venäjä kuitenkin maantieteellisen laajuutensa, kulttuurisen moninaisuutensa ja pitkän ajallisen kehityksensä vuoksi tutkimuksellisen erityistapauksen, jonka historia – edes yhden ainoan taidemuodon osalta – on vaikea tai mahdoton saada yksien kansien väliin.

Toisaalta teoksen painoasua vaivaa hienoinen vanhakantaisuus eikä se muotonsa puolesta välttämättä houkuttele lukemaan. Tämä ei tietenkään heikennä tutkimuksen sisällöllistä arvoa eikä tutkijoiden ansioita. Huomattavan suuren sivumäärän lisäksi jotkut lukijat saattavat kavahtaa teokseen tietoisesti valittua ”klassista” taittoa, toisinaan pitkänpuoleisiksi paisuvia kappaleita ja 1950-luvun hengessä toteutettua mustavalkoista piirros- ja valokuvakuvitusta. Lisäksi teoksen kansipaperi vaikuttaa valmiiksi tyylikkään nuhjuiselta ja elegantisti rispaantuneelta. Nämä tekijät yhdessä – yhdistettyjä kirjoittajien voimakkaaseen hengenhistorialliseen tutkimusotteeseen ja paikoin paatoksenomaiseen intelligenssiin – antavat kuvan pitkästä ja kulttuurisesti arvokkaasta taidetraditiosta. Lukijalle käy heti selväksi, ettei teoksessa ole tarkoitus kuvailla minkä tahansa toisarvoisen kulttuuriyhteisön taide-elämää, vaan tarjoilla tyylikäs ja kaikenkattava kokonaiskäsitys venäläisen kirjallisuuden suuresta perinteestä teologisine, esteettisine, aatehistoriallisine, moraalifilosofisine ja muine intellektuaalisine hienouksineen.

Venäjän kirjallisuuden historia on tarpeellinen teos ennen kaikkea kolmessa suhteessa. Ensinnäkin se nostaa esiin huomattavan määrän Venäjän kirjallisuuteen ja laajemmin kulttuurielämään liittyviä piirteitä ja henkilöitä ja houkuttelee tutustumaan näihin tarkemmin alkuperäisteosten kautta. Toiseksi teoksella on aitoa uutuusarvoa, se esittelee meillä aikaisemmin vähemmälle huomiolle tai kokonaan huomiotta jääneitä venäläisiä kirjailijoita ja heidän teoksiaan. Kolmanneksi se tarjoaa perusteellisen ja uskottavan kuvauksen Venäjän kirjallisuuden ja yhteiskunnan välisestä suhteesta. Ilman tämän suhteen kuvausta Venäjän kirjallisuuden erityisluonnetta voi olla vaikea ymmärtää. Kirjallisuudella on aitoa ideologista ja poliittista vaikutusta yhteiskunnallisen arvokeskustelun ja henkisen elämän kannalta, ja yhteiskunnalla ja poliittisella elämällä on puolestaan aitoa vaikutusta kirjallisuuden sisältöihin ja julkisuuteen institutionaalisen sääntelyn ja erilaisten tukitoimien kautta.

 

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *