Édith Piaf: Hymni rakkaudelle on yksi niistä lukuisista teoksista, joita Jean-Dominique Brierre on kirjoittanut ranskalaisesta populaarimusiikista ja -muusikoista. Kirja on kiehtovaa, melkein hengästyttävää luettavaa. Brierre tuntuu monesti osuvan naulan kantaan etsiessään Piafin elämän ja chansonien sanojen yhtymäkohtia. En kuitenkaan sanoisi kirjaa tieteelliseksi elämäkerraksi, sillä se jättää laulajattaren elämän ja uran kokonaiskuvan hahmottamisen lukijalle. Myös perustellut tulkinnat taiteilijuuden kehityskaaresta puuttuvat. Yksityiselämän pohdiskelua on puolestaan runsaasti.

Kronologisesti etenevässä kerronnassaan Brierre hyppelee vähän väliä menneeseen ja tulevaan. Sivuilla vilisevät chansonit, sanoittajat, säveltäjät, rakastajat ja muut miehet, elokuva- ja näytelmäroolit, esiintymiset Pariisissa ja muualla Ranskassa ynnä matkat Euroopassa ja Amerikassa. Brierre pitänee sanoja tärkeämpinä kuin musiikkia, sillä kirjassa on paljon laulelmien pätkiä ranskaksi (ja suomeksi), mutta musiikin analyysi puuttuu. Lainaukset Piafin kirjeistä ja aikalaisten kirjoituksista antavat elämän makua.

Kirjan kuvaliitteen parikymmentä mustavalkoista kuvaa Piafin elämän varrelta näyttävät järkyttävällä tavalla laulajattaren olemuksessa tapahtuneen muutoksen. Kuvatekstit ovat vaan mielikuvituksettomia, esim. ”Édith Piaf lapsena”, ”Yves Montandin ja ohjaaja Marcel Carnén kanssa elokuvan Les Portes de la nuit ensi-illassa vuonna 1946”, ”Charles Trenet’n kanssa tammikuussa 1947”, ” Théo Sarapon kanssa Ranskan Rivieralla elokuussa 1962”. Ville Laihosen sommittelema kansi, jossa lienee sama kuva kuin alkuteoksessa, on upea!

Tapahtumien vyöryn sekaan Brierre kirjaa pienen (147 cm) ja hentoisen Piafin fyysiset vaivat, jotka alkoivat jo ennen laulajattaren 40:ttä ikävuotta ja aina vain lisääntyivät. Niiden joukossa oli kolarin jälkeinen olkaluun murtuma, nivelkipuja, reuma, mahahaava, vatsakalvontulehdus, haimatulehdus, keltatauti, suolisolmu, suolikiinnike, maksakoomaa useita kertoja sekä maksasyöpä. Brierre kirjoittaa tekopyhästi, ettei Piaf käyttänyt morfiinia päästäkseen huumaantumisen tilaan eikä paetakseen kurjuutta, niin kuin jotkut amerikkalaiset jazzmuusikot, vaan yksinkertaisesti lievittääkseen fyysistä kipua. Ehkä näin olikin heti onnettomuuden jälkeen, mutta myöhemmin Piaf oli piristeiden, unilääkkeiden ja alkoholin sekakäyttäjä ja joutui useita kertoja katkaisuhoitoon.

Ranskalaista henkevyyttä vai kioskikirjallisuutta?

Syy kirjan jättämään sekavaan vaikutelmaan voi toki olla se, etten ymmärtänyt teoksen ranskalaista henkevyyttä. Brierren tekstiä kääntäessään Nana Sironen on varmasti tehnyt parhaansa, mutta kioskikirjallisuuden ilmaisurekisterissä liikkuvaa tyyliä hän ei ole voinut omavaltaisesti silotella, vaan hänen on täytynyt jättää tekstiin hanskojen tiskiin heittämiset ja hynttyiden yhteen lyömiset. Muutama kömmähdyskin on sivuille jäänyt. Esimerkiksi Sarrebruck on suomeksi ainakin toistaiseksi Saarbrücken, ja ”tuttipullosta syötetyn” sijasta suomessa puhutaan ”äidinmaidossa imetystä”.

Kirjansa  johdannossa ”Viidenkymmenen vuoden jälkeen…” Brierre luonnehtii Piafin merkitystä monien laulajien kautta, jotka ovat saaneet idoliltaan vaikutteita ja levyttäneet hänen kappaleitaan. Toiset ovat jäljitelleet Pikku Varpusta, toiset ovat tulkinneet hänen laulujaan rohkeasti uudelleen. Tulkintoja löytyy jazzista reggaehen ja rapista elektropopiin. Useat laulajat ovat myös järjestäneet upeita kiertueita à la Piaf, kuten Patricia Kaas teki vuonna 2013. Toista Piafia on kuitenkin turha etsiä.

Johdannon lisäksi kirjassa on 17 lukua, diskografia, filmografia ja henkilöhakemisto. Lähdeluetteloa kirjassa ei ole, mutta alaviitteistä löytyy levyjä, radio-ohjelmia, elokuvia, haastatteluja, lehtijuttuja ja kirjoja. Luvut on otsikoitu Piafin elämän käännekohtien, esiintymisten, levytysten, elokuvien tai rakastettujen mukaan ja pantu yhteen pötköön eikä niitä ole yritettykään ryhmitellä esim. viihdemaailman virtausten tai maailmanpoliittisten tapahtumien mukaan. Otsikot eivät kerro lukujen koko sisällöstä eivätkä kaikki sisällöt mahdu mainittuihin vuosilukuihin. Kirja päättyy Piafin ”Uuteen syntymään Hollywoodissa” eli Olivier Dahanin elokuvan – Pikku varpunen – Édith Piaf (La Môme; engl. La Vie en rose 2008) – ja sen Oscarilla palkitun päätähden Marion Cotillardin ylistykseen.

Myyteiksi kiteytetty elämä

Kliseisiä myyttejä Piafista on toisteltu vuosien mittaan. On vaikea sanoa, mikä on totta, mikä keksittyä, sillä laulajatar itsekin kertoi tarinoita, koska tajusi niiden vain kasvattavan hänen mainettaan. Brierre korjaa sentään pahimpia harhakäsityksiä. Tarinan mukaan Édith Giovanna Gassion syntyi 19.12.1915 Pariisissa rue de Belleville 72:n portaille, mutta oikeassa elämässä Tenonin sairaalassa. Tytön äiti oli 20-vuotias Annetta Giovanna Maillard eli korttelikahviloissa laulanut Line Marsa, ja isä 34-vuotias akrobaatti Louis Gassion. Miehen joutuessa sotaan yksin jäänyt Annetta antoi Édithin äitinsä hoiviin. Kun Louis huomasi, ettei anoppi huolehtinut tytöstä kunnolla, hän vei tämän ilotaloa pitävän äitinsä hoiviin! Pikku Édithin elämä lienee silti ollut siedettävää, ja koulunkin hän ehti aloittaa.

Piaf-myytteihin kuuluvat myös tarinat tytön sokeudesta ja ihmeparantumisesta. Totta on kuitenkin se, että Édithin ollessa 6-vuotias Louis-isä vei hänet bordellista – sirkukseen! Se ei ehkä ollut sen parempi paikka. Kiertelemisen käydessä hankalaksi isä alkoi temppuilla yksin kaduilla ja pani tyttärensä poimimaan ihmisten heittelemät palkkiorahat. Édithin taitelijaura alkoi 9-vuotiaana, kun hän rahoja kerätessään lauloi Marseljeesin ja paransi heti kaksikon ansioita. Tyttö sai tottua vaihtuviin ”äitipuoliin”, joita pyöri Louisin ympärillä, vaikka mies oli tyly ja jopa sadistisen ankara. – Väkivalta leimasi myös Édithin myöhempiä miessuhteita. – Kun Louis vuonna 1930 avioitui uudelleen, 14-vuotias Édith muutti pois, mutta säilytti isään läheisen suhteen. Menestystä saatuaan hän auttoi isää  taloudellisesti, kunnes tämä kuoli vuonna 1944. Hän auttoi myös huumeisiin sortunutta äitiään.

Kadulta huorabaareihin ja muodikkaisiin yökerhoihin

Asuessaan köyhälistön, työläisten ja maahanmuuttajien kaupunginosassa Bellevillessä Édith sai kumppanikseen pari vuotta nuoremman Simone Bertaut’n, Momonen, joka säilyi hänen ystävänään yli 30 vuotta ja oli Marlene Dietrichin ja säveltäjä Marquerite Monnot’n ohella niitä harvoja naisia, joita Piaf sieti. Koska säännöllinen työnteko ei 15-vuotiaalta Édithiltä luonnistanut, hän ryhtyi laulamaan kaduilla, ja 13-vuotias Momone keräsi yleisön antamat rahat. Näiden tuhlaaminen kävi tytöiltä helposti. Pian Édithin elämään astui 18-vuotias lähetti Louis Dupont. Ensirakkautta seurasi muutto Pigallelle, pätkä ”kunniallista” työtä, raskaus, tyttären syntymä helmikuussa 1933, paluu laulamaan kaduilla, uusi romanssi, ero Louis’sta, tytär isänäidin hoiviin, esiintymisiä epämääräisissä kahviloissa ja kabareissa, riehakasta seksielämää ja 2-vuotiaan tyttären kuolema kesällä 1935. – Kaiken tämän kokenut Édith Gassion oli vasta 19-vuotias.

Kuva: Edith Piaf ja Louis Leplée 1930-luvulla.

Tarinan mukaan lokakuussa 1935 yökerhon omistaja Louis Lepléelöysi Édithin kadulta. Tämän riipaiseva ääni oli kuin villieläimestä lähtöisin. Mies otti hänet suojelukseensa ja järjesti esiintymään yökerhoonsa, Gerny’siin. Hän keksi tytölle uuden nimen, Môme Piaf (Pikku Varpunen), ja tämä esiintyi paikassa ensi kerran lokakuussa 1935 yllään villapusero ja lyhyt musta hame. Äänensä ja suojelijansa ansiosta hän esiintyi jo kahden päivän päästä myös Radio-Citéssä, ja lauloi siellä 12 sunnuntaina.

Toimittajat rynnivät Gerny’siin, ja Le Petit Parisien kirjoitti ihmelapsesta:

”Kuvitelkaa kalpeat, miltei sairaalloisen kalpeat kasvot, joilla on yhtä aikaa pahanilkisen kakaran näköä ja nenänjuuressa, luomilla ja hiukan sinertävissä, jo väsyneissä silmänympäryksissä jonkinlaista piilevän riipaisevaa, luultavasti jopa tiedostamatonta jaloutta.” Toinen lehti kuvaili Piafin ääntä kosteaksi, vilustuneeksi, vielä lapsenomaiseksi, ja samalla käheäksi, täyteläiseksi, yhtä aikaa tavanomaiseksi ja ainutlaatuiseksi sekä totesi sen käyvän sisimpään ja saavan ”mitä hölmöimpien ja kuluneimpien laulujen typerääkin typerämmät sanat tuntumaan omassa lajissaan ylivertaisilta ja ehdottomilta”.

Ensiesiintymisensä jälkeen Édith tapasi runoilija Jacques Bourgeatin, josta tuli hänen elinikäinen ystävänsä ja uskottunsa. Runoilija halusi myös sivistää Édithiä ja opetti tälle oikeinkirjoitusta. Ystävykset kävivät vilkasta kirjeenvaihtoa Piafin kuolemaan asti, ja Bourgeat lahjoitti Ranskan kansalliskirjastoon 150 kirjettä, joissa laulajatar purkaa onneaan ja surujaan ja joita Brierre siteeraa kirjassa ahkerasti.

Levytys- ja elokuvaura alkaa

Kuva: Edith Piaf, Les Mômes de la Cloche, Polydor.

Lepléen ansiosta Édith äänitti ensimmäisen levynsä 20-vuotiaana joulukuussa 1935 Polydor-yhtiölle. Sillä hän lauloi neljä kappaletta, joista yksi, Les Mômes de la Cloche (Irtolaiset). Vielä samassa kuussa hän esiintyi Jean de Limurin filmissä La garçonne (Synti), jonka aihe on homoseksuaalisuus. Hän lauloi siinä huumeriippuvuutta kuvaavan laulun Quand même. Vuoteen 1958 mennessä Piaf esiintyi 10 filmissä – yleensä sivuosassa ja esittäen laulajaa. Vuonna 1936 hän lauloi kaiken aikaa Gerny’sissä. Isällinen mentori Leplée alkoi valmistella Édithiä suuremmille estradeille ja teetti tälle esiintymisasuksi pikkumustan, josta tuli Piafin tavaramerkki. Suunnitelmat raukesivat, kun Leplée murhattiin huhtikuussa 1936. Gerny’sin ovet suljettiin, ja Édith jäi työttömäksi, mutta pääsi heti kohta Pigallelle Chez O’Dett -kabareehen.

Toukokuussa 1936 Piaf teki toisen levynsä, jolla hän lauloi mm. Raymond Asson kappaleen Mon amant de la coloniale, joka sopi hänelle kuin valettu, olihan hänellä ollut seikkailu erään sotilaan kanssa. Kappale oli ensimmäinen, jonka yleisö oppi tuntemaan ”Piafin lauluna”. Levyllä on myös varsin mielenkiintoinen kappale, Il n’est pas distingué, joka muuttuu lopussa fasisminvastaiseksi polemiikiksi, jossa sanotaan suorat sanat Hitlerille. Lukija uskoisi mielellään Piafin ottaneen laulamalla kantaa diktatuuriin, mutta Brierren mukaan hän oli täysin epäpoliittinen henkilö ja etsi vain omaa tyyliään.

Ensimmäinen henkilökohtainen sanoittaja

Nuoren laulajattaren työtahti oli alusta lähtien hurja. Édith kierteli Ranskassa ja Sveitsissä, mutta jatkoi Chez O’Dettessa, vaikka tajusi, ettei paikka edistänyt hänen laulajanuraansa. Päästäkseen tasokkaammille estradeille, hän otti yhteyttä Assoon, ja aloitti tammikuussa 1937 yhteistyön hänen kanssaan. Édith oli vasta 21-vuotias ja Raymond 35-vuotias. Kahdeksi ja puoleksi vuodeksi miehestä tuli hänen sanoittajansa, managerinsa, taiteellinen johtajansa, ystävänsä ja rakastajansa. Hän muutti Édithin kanssa Montmartrelle ja yllytti tätä sivistämään itseään. Hän pakotti laulajattaren kurinalaisuuteen ja kirjoitti tälle realistisia laulelmia, ”taskukokoisia tragedioita”, joista Mon légionnaire, nousi hitiksi.

Asson mielestä tie tähtiin kulki varieteeteatteri ABC:n kautta, joten hän järjesti Édithin sinne laulamaan maaliskuussa 1937. Chansoneillaan tämä varasti illan pääesiintyjältä. Paris Soirkirjoitti, ettei Môme Piaf, hentoinen katujen kukka, enää kuihdu Pariisin lavoilla, ja Le Figaro kehui hänen edistyneen hämmästyttävällä tavalla. Asso teki yhä uusia lauluja rakastetulleen, ja tämä esitti vain niitä. Opettajan ja oppilaan suhde kuitenkin muuttui: Môme Piafista tuli Édith Piaf, jota kuultiin radiossa, kabareissa, varieteeteattereissa, gaalajuhlissa ja kesäkiertueilla. Hän väsyi, mutta jatkoi taas täysillä.

Sota-ajan laulut

Elokuussa 1939 Asso joutui sotapalvelukseen, ja parin suhde kuihtui. 24-vuotias Édith muutti Place de l’Étoilen lähelle ja asui siitä pitäen vain tyylikkäissä kaupunginosissa. Esiintymisten välissä hän alkoi taas juhlia ystävänsä Momonen kanssa ja tutustui Paul Meurisseen, varieteetaiteilijaksi päätyneeseen pankkiirin poikaan. Tämä tyylikäs ”jäätävän järkähtämätön dandy” tuli aivan toisesta maailmasta ja opetti Piafille hienoja tapoja. Paul ihaili Édithin tulkinnan ”sisuksiariipaisevaa” voimaa, ja Édith näki miehessä porvarillisen sivistyneisyyden. Kuin taiteellinen johtaja Piaf muokkasi Paulin esiintymistä sekä kirjoitti lauluja itselleen ja muille. Myös sanoittaja-säveltäjä Michel Emerteki hänelle lauluja: näistä ensimmäisen, L’Accordéoniste(Hanuristi), Piaf esitti huhtikuussa 1940.

Alusta alkaen Piaf oli omaksunut niukkaeleisen esiintymistyylin, mutta lauloi yhtä lailla ruumiillaan kuin äänellään. Hän miellytti porvareita, jotka näkivät hänessä tavallisen kansan ihannekuvan. Myös älymystöä hän viehätti. Kirjailija Jean Cocteau kirjoitti Piafille jopa kahden hengen näytelmän Le Bel Indifférent (Välinpitämätön komistus), jossa nainen puhuu koko ajan, mutta mies ei sano mitään. Meurisse esiintyi komistuksena, kunnes joutui lähtemään sotaan huhtikuussa 1940. Kesäkuussa Saksan armeija marssi Pariisiin.

Sodan aikanakin Piaf jatkoi esiintymistä Pariisissa ja Ranskan vapaalla vyöhykkeellä. Hän myös levytti ja filmasi. Hän oli kaikkialla, ja kriitikot pitivät hänestä yhä enemmän. Toukokuussa 1941 hän teki taas levyn ja elo-syyskuussa esiintyi Montmartre-sur-Seine-elokuvassa. Myös Meurisse näytteli siinä, vaikka rakkaussuhde alkoi väljähtyä. Édith löysi kuitenkin aina uusia miehiä. Heistä yksi oli elokuvan myyntiä edistämään palkattu toimittaja ja sanoittaja Henri Contet – jo varattu mies, kuten monet Piafin rakastetuista.

Piafin suhde natseihin näyttää ulkopuolisesta ongelmalliselta, vaikka Brierre sanoo, että laulajatar kammosi natsivaltaa ja vichyläisiä saksalaismielisiä. Hän ei paheksu Piafia, vaikka tämä teki valintoja, joista sai kuulla sodan jälkeen. Brierren mielestä työ oli Piafille tärkeämpää kuin mikään muu. Mutta hän nautti myös mukavasta elämästä: lokakuussa 1941 hän muutti taloon, jossa sijaitsi saksalaisten suosima hienostobordelli ja jolla oli oikeus laadukkaaseen ruokaan ja alkoholiin. Näistä Piafkin sai nauttia.

Aluksi laulajatar ei piitannut siitä, että saksalaiset määräsivät esityskieltoon kappaleet, joiden tekijöillä oli juutalaistausta, mutta myöntyi pian rajoituksiin. Mutta miksi hän lähti elokuussa 1943 saksalaisten järjestämälle kiertueelle sotavankileireille ja tehtaisiin laulamaan ranskalaisille vangeille? Miksi hän teki helmikuussa 1944 toisen kiertueen omasta aloitteestaan? Olisiko kieltäytyminen merkinnyt uran loppua?

Myötämielisyys tuntuu oudolta, kun saa tietää, että Montmartre-sur-Seine-elokuvan katsonut juutalaisvastaisen Je suis partout-lehden toimittaja moitti, että elokuva tyrkyttää ”katsottavaksi tätä pientä kuoppasilmää, jolla on köyryhartioiden väliin painunut iso, kaamea pää”. Vielä pahempia olivat Révolution nationalen sanat sodan loppuvaiheessa: ”Hän edustaa ihailtavasti aikamme rappiota… Heiveröinen, alamittainen ruumis, kookas pää, muhkurainen otsa, onneton ilme, ahdistunut katse… Hän saa ajattelemaan, että rodun tarina on lopussa.”  – Ehkä Piafia oli jo loukattu niin paljon, ettei hän enää välittänyt.

Uusia suojatteja, suuri rakkaus ja Amerikan valloitus

Elokuussa 1944 Yves Montand, 23-vuotias laulaja, tuli koe-esitykseen Moulin Rougeen, ja 30-vuotias Piaf oli läsnä tilaisuudessa. Laulajatar ei pitänyt miehen kerskurin eleistä, mutta aavisti hänessä piilevät kyvyt ja otti hänet suojelukseensa. Hän opasti ja kehitti Yvesiä, otti omiin esityksiinsä, sai muuttamaan ohjelmistoaan ja hakeutumaan näyttelijäksi. Vuonna 1946 Piaf järjesti rakastettunsa elokuvaan Étoile sans lumière, mistä tämän ura urkeni filmitaivaalle. Jo samana vuonna Montand sai ensimmäisen ison filmiroolinsa elokuvassa Les Portes de la nuit (Yön portit) ja lauloi siinä ikivihreäsi nousevan Le Feuilles mortes (Kuolleet lehdet). – Piaf levytti kappaleen vuonna 1950 sekä ranskaksi että englanniksi.

Kuva: Étoile sans lumière–elokuvan juliste

Syksyllä 1945 Piafin ”talliin” tuli taas uusia miehiä: pianisti-sovittaja Robert Chauvigny, hanuristi Marc Bonel ja impressaari Louis Barrier, jotka seurasivat häntä kiertueille. Vuoden lopulla Piaf tapasi myös marokkolaisen nyrkkeilijän, Marcel Cerdainin. Keväällä 1946 nuoria miehiä ilmestyi kerralla kahdeksan: kansanmusiikkiin erikoistunut Les Compagnons de la Chanson, mutta vain ryhmän johtaja Jean-Louis Jaubert päätyi Édithin rakastajaksi. Piafin avulla ryhmä pääsi radioon, levytyksiin, kiertueille ja maineeseen. Joukon mainetta kasvattivat myös Piafin kanssa esitetty Les Trois Cloches(Kolme kelloa) ja filmattu elokuva Neuf garçons, un cœur – yhtye oli kasvanut yhdellä miehellä.

Mentoroinnin ohella Piaf esiintyi niin paljon, että lokakuussa 1946 hän menetti äänensä ja joutui peruuttamaan esiintymisiä. Mutta kun ääni palasi, vauhti jatkui taas kiivaana. Hän levytti mm. yhden suurimmista suosikeistaan La Vie en rosen (Ruusuinen hetki) ennen kuin lähti tammikuussa 1947 Amerikkaa valloittamaan. Isoon seurueeseen kuuluivat mm. Les Compagnons de la Chanson ja armenialaislaulaja, Charles Aznavour, joka teki Piafille useita lauluja. Newyorkilaiset eivät heti ihastuneet ranskattareen, mutta erään kriitikon avulla ja kahden englanniksi lauletun chansonin ansiosta laulajatar avasi jenkkien sydämet.

Matkan aikana uusi tapaaminen Cerdainin kanssa johti suhteeseen, joka päättyi, kun mies kuoli lento-onnettomuudessa lokakuussa 1948. Vähän ennen tätä Piaf oli kirjoittanut kappaleen L’Hymne à l’amour (Hymni rakkaudelle), jonka Marguerite Monnot sävelsi. Hän esitti sen New Yorkissa rakastajansa kuolinpäivänä, ja levytti sen kesällä 1950. Momonen mielestä rakkaus olisi ehkä lopahtanut, kuten aikaisemmatkin, puolentoista vuoden päästä, jos mies olisi elänyt kauemmin, mutta nyt tunne säilyi, eikä Édith päässyt surunsa yli. Hän alkoi taipua mystisismiin ja järjestää spiritistisiä istuntoja.

Ensimmäisen matkansa jälkeen Piaf matkusti Yhdysvaltoihin vielä monta kertaa, viimeksi vuonna 1959, saavuttaen siellä yhä suuremman suosion. Yhdellä matkalla hän kierteli Väli- ja Etelä-Amerikassa. Myös Ranskassa ja muualla Euroopassa hän kierteli ahkerasti. Piaf ehti helmikuussa 1949 Egyptiinkin, missä 14-vuotias Joseph Moustaki oli yleisön joukossa. Vuosikymmen myöhemmin hänestä tuli Jo Moustaki ja Piafin uusi suojatti.

Hymn to Love

Yksi niistä miehistä, jotka tietoisesti hakeutuivat Édith Piafin tuttavuuteen, oli Eddie Constantine. Kesällä 1950 mies tarjoutui kääntämään L’Hymne à l’amourin englanniksi. Väitetään, että hän olisi vaimonsa kanssa juonitellut Piafin viettelemisen, jotta laulajatar auttaisi miehen uran nousuun, minkä jälkeen mies palaisi vaimonsa luo. – Näin sitten tapahtuikin. – Mutta vaikka mies olisikin tavoitellut ensin omaa etuaan, hän ei voinut vastustaa naista, joka oli valmis hänen suojelijakseen ja opastajakseen. Piaf patisti miehen työhön, teki tälle lauluja ja otti mukaan kiertueilleen. Hän esiintyi tämän kanssa jopa operetissa La P’tite Lili, jonka Marguerite Monnot sävelsi ja johon hän itse kirjoitti viisi laulua. Karkealla aksentilla ranskaa puhuvalle Eddielle sepitettiin siihen konnan rooli.

Omaelämäkerrassaan Constantine luonnehti Piafin suhdetta rakastajiinsa ilmeisesti omien kokemustensa pohjalta:

”Häntä ei houkutellut fyysinen rakkaus. Miehet olivat satuttaneet häntä niin paljon hänen nuoruudessaan… Uskoakseni hän kosti viettelemällä kaikki mahdolliset miehet, usein komeimmat ja merkittävimmät … Hänelle se oli korvausta siitä, mitä hän oli joutunut kärsimään. Hän ei kuitenkaan pitänyt siitä ollenkaan. Luulen, että hän oli onneton nainen… Joskus, kun hän hurmasi komean miehen, hän oli onnellinen; iloa riitti kaksi viikkoa!”

Brierren mukaan Piafilla oli tarve vietellä, mutta hän ei niinkään rakastanut miehiä kuin rakkautta. Hänen sanottiin laulaneen hyvin vain rakastuneena. Hän tarvitsi rakkautta voimanlähteekseen: ”Kun rakastaa, saa rohkeutta mihin vain.” Mutta hän myös ”sai miehen pitämään itseään Jumalana, korvaamattomana”, kuten Montand tunnusti.

Piaf pelkäsi yksinäisyyttä paniikinomaisesti ja keräsi ympärilleen musiikki-ihmisten ja rakastajien lisäksi kirjavan joukon, jossa oli muutama aito ystävä ja ihailija, mutta enimmäkseen niitä, jotka pyrkivät hyötymään hänen kustannuksellaan. Useimmat joutuivat jossakin vaiheessa epäsuosioon, mutta harvat, esim. Bourgeat, Emer ja Monnot, säilyttivät laulajattaren ystävyyden.

Vuonna 1950 Piaf levytti useita Aznavourin säveltämiä kappaleita. Hän levytti myös lennokkaan valssin Padam, padam, jonka Norbert Glanzberg oli säveltänyt jo kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta johon hänen entinen rakastajansa Contet kirjoitti sanat vasta nyt. Vuonna 1951 Piaf esiintyi tähtikavalkadissa Paris chante toujours ja lauloi siinä kappaleen L’Hymne à l’amour. Kun Constantine palasi vaimonsa luo, Piaf löysi taas uusia lohduttajia. Vuonna 1951 näiden joukossa oli kaksi kilpapyöräilijää, joista yksi hakkasi häntä ja toinen muutti takaisin vaimonsa luo, kun tämä nosti mekkalan. Muutenkin vuosi oli rankka, sillä Piaf joutui kaksi kertaa auto-onnettomuuteen. Toisen kolarin jälkeen lääkäri määräsi kipujen lievittämiseksi morfiinipohjaisia lääkkeitä. Seuraus oli kohtalokas.

Bravo, bravo!

Nopeasti syntynyt lääkeriippuvuus ei estänyt Piafia rakastumasta keväällä 1952 itseään vanhempaan tunnettuun laulajaan Jacques Pillsiin, joka oli kirjoittanut hänelle laulun Je t’ai dans la peau(Saanhan koskettaa). Mikä parasta: Jacques oli eronnut! Piaf ihastui lauluun ja saman tien mieheen. Pariskunta vihittiin siviiliavioliittoon syyskuussa New Yorkissa Marlene Dietrichin toimiessa seremoniamestarina. Brierren mukaan liitossa oli kyse enemmän rakastavasta ystävyydestä kuin intohimosta, ja Pills pysyi Piafin rinnalla, vaikka joutui viemään tämän katkaisuhoitoon jo kesällä 1953 ja kaksi kertaa vuonna 1954.

Alkuun pari esiintyi samoissa paikoissa peräkkäin, mutta alkoi vuonna 1954 esiintyä eri lavoilla. Hoitojaksoista huolimatta Piaf lauloi ahkerasti, teki levyjä ja filmasi. Vuonna 1953 hän levytti mm. kappaleen Bravo pour le clown (Bravo, bravo!) ja 1954 La Goualante du pauvre Jean (Janne-parka). Vuonna 1953 hän esiintyi ranskalaisia ja amerikkalaisia tähtiä esittelevässä elokuvassa Boum sur Paris. Vuonna 1954 vuorossa oli yksi laulu elokuvissa Si Versailles m’était conté (Kevytmielinen Versailles) ja French Cancan (Ranskalainen cancan).

Kuva: Edith Piaf New Yorkin Versailles yökerhossa, 1952. (Allan Grant, Life magazine).

Maaliskuussa 1955 Pillsit lähtivät Yhdysvaltoihin, missä Piaf viipyi toista vuotta. Avioliitto alkoi kai rakoilla, sillä Piaf löysi taas uuden rakastajan. Mutta Jacques oli ”ymmärtäväinen” ja tuli paikalle tammikuussa 1956, kun Piaf konsertoi Carnegie Hallin 3000-paikkaisessa salissa esittäen 22 laulua, joiden vastaanotosta Brierre ei kerro. Konsertin jälkeen Piaf kierteli neljä kuukautta Keski- ja Etelä-Amerikassa. Toukokuussa Pariisissa hän julkisti avioeronsa ja sen syyn; oli mahdotonta sovittaa yhteen ulkomaankiertueita ja avioelämää.

Mutta 42-vuotias Piaf löysi aina uusia ”elämänsä miehiä”. Pelätessään yksin jäämistä hän ylläpiti yhtä aikaa useita suhteita: keväällä 1958 hänen helmoissaan pyöri laulaja Félix Marten, taidegalleristi André Schoeller ja Egyptistä tullut 24-vuotias kitaristi-sanoittaja-autonkuljettaja Jo Moustaki. Tämä sanoitti syksyllä 1958 Milordin, jonka Monnot sävelsi. Jo sai kuitenkin mennä, kun Piaf tapasi alkuvuodesta 1959 Yhdysvalloissa taidemaalari Douglas Davisin, 199 cm pitkän nuoren miehen. – Muista rakastetuista kookkaimmat olivat Marten 194, Monstaki 188, Montand 182 ja Pills 180 cm.

1960-luvun loppukiito

Päihteiden sekakäytöstä ja uupumuksesta huolimatta Piaf esiintyi vielä 1960-luvun alussakin tiheästi ja jatkoi ”tappotahtisia” kiertueitaan. Hänen kotinsa oli luomistyön ateljee, jossa vallitsi jatkuva hulina. Valokuvaaja Hughes Vassalin kuvauksen mukaan ”Édithin kanssa uuden luominen oli rajua. Enimmäkseen työskenneltiin iltaisin. Puoli yhdeltätoista, keskiyöllä, kahdelta aamuyöllä. Ne olivat väkeviä hetkiä, joina ei eletty mitään muuta varten.” Kaikki eivät kestäneet ”riivatunmoista” työtahtia, ei Davis eikä aina laulajatar itsekään, vaan lyyhistyi kesken kaiken esiintymislavalle. Hän joutui sairaalaan monta kertaa muunkin kuin huumeiden takia ja oli pitkiä aikoja toipilaana. Syksyllä 1960 hänen luultiin jo olevan kuolemaisillaan, mutta hän nousi uudelleen, kun Charles Dumont sävelsi ja Michel Vaucaire sanoitti hänelle lokakuussa kappaleen Non, je ne regrette rien(En kadu mitään). Siitä tuli suurmenestys, ja Dumontista tuli Piafin nimikkosäveltäjä, mutta ei rakastajaa, vaikka lehdet niin väittivät ja vaikka mies pysyi Piafin vaikutuspiirissä.

Vaivoistaan huolimatta Piaf halusi uskoa olevansa terve ja jatkoi kiertueita vuonna 1961. Vähän väliä hän kuitenkin joutui sairaalaan ja vuoden jälkipuoliskolla hänen oli pakko luopua esiintymisistä. Uuden vuoden 1962 alussa hän alkoi suunnitella lavoille paluuta. Hänen menojaan järjesteli nyt Claude Figus, joka halusi päästä laulajaksi. Helmikuussa mies toi Piafin taloon 24-vuotiaan kreikkalaisen kampaajan, Théophanis Lamboukasin, jonka viattomuus, nuoruuden into ja kiltteys tekivät laulajattareen vaikutuksen. Théo taas oli haltioissaan päästessään elävän legendan läheisyyteen. Édith alkoi tehdä hänestä laulajaa ja auttaa uran luomisessa. Piafin laulaessa syys–lokakuussa Pariisin suurimmassa varieteeteatterissa, Olympiassa, Théo sai esiintyä ennen häntä. Nuorukaisen hyvä kunto korosti armottomasti opettajan raihnaisuutta. Mutta lokakuussa Piaf otti Théon puolisokseen ja lähti kahden kuukauden kiertueelle Belgiaan ja Alankomaihin.

Vielä vuoden 1963 puolella Piaf esiintyi useita kertoja. Viimeinen kerta Pariisissa koitti maaliskuussa ja ylipäätään viimeinen kerta huhtikuussa Lillessä. Huhtikuussa hän myös äänitti kotonaan uransa viimeisen laulun: L’Homme de Berlin. Sen jälkeen hän joutui sairaalaan maksakooman takia kolme kertaa. Brierre ei kerro, oliko Piafin maksasyöpä tuolloin diagnosoitu ja oliko siitä kerrottu laulajattarelle itselleen. Piaf kuitenkin kielsi olevansa sairas ja halusi olla ihmisten keskellä. Hän päästi kaikenkarvaista väkeä Etelä-Ranskasta vuokraamaansa huvilaan, jossa hänen piti muka toipua. Elokuussa ystävät muuttivat hänet sopivampaan paikkaan. Vaikka hänen tilansa oli heikko, hän haaveksi yhä kiertueista ja matkasta Yhdysvaltoihin. Théo ei häntä enää kiinnostanut.

Lokakuun 9. päivänä Édith Piaf vajosi koomaan eikä enää herännyt. Kun hän 10.10.1963 veti viimeisen henkäyksensä, hänen vierellään oli hänen sihteerinsä Danielle Bonel. Théo ja impressaari Barrier saapuivat myöhemmin tahoiltaan. Koska Piaf oli sanonut haluavansa kuolla Pariisissa, Théo vei hänet ambulanssilla kotiin. Laulajatar Édith Piaf julistettiin virallisesti kuolleeksi Pariisissa 11.10.1963. Tuhannet pariisilaiset tulivat hiljentymään hänen palsamoidun ruumiinsa ääreen, ja hänen hautajaisiinsa osallistui 40 000 henkeä.