Chicagolaisesta työläiskodista Valkoiseen taloon

Minun tarinani on Michelle Obaman, Yhdysvaltojen 44. Presidentin, Barack Obaman puolison, koskettava ja innostava muistelmateos. Siinä tekijä kertoo lapsuudestaan mustassa työläiskodissa ja koulunkäynnistään etupäässä mustien lasten keskellä Chicagossa, opiskelustaan Princetonin ja Harvardin huippuyliopistoissa valkoisten opiskelijoiden seassa sekä työurastaan. Hän valottaa myös perhe-elämäänsä ja toimiaan oikeudenmukaisemman maailman puolesta Valkoisen talon emäntänä.    

Obama, Michelle: Minun tarinani [Becoming]. Käännös: Ilkka Rekiaho. Otava, 2018. 510 sivua. ISBN 978-951-1-32122-4.

Michelle Robinson Obaman (s. 17.1. 1964) muistelmateos Minun tarinani on ollut maailmanlaajuinen myyntimenestys, ja Suomessakin se oli viime joulun suosikkikirjoja. Kirjastosta sitä saattaa joutua jonottamaan melkoisen tovin, mutta odottaminen kannattaa, jos haluaa tietää, millainen henkilö Yhdysvaltain ensimmäisen mustan presidentin puoliso on, mitkä asiat ovat hänelle tärkeitä, millaista hänen elämänsä on ollut ja miten hän elämästään kertoo. Teos näyttää myös välähdyksen siitä, mitä afroamerikkalaisuus Yhdysvalloissa merkitsee. Kirja kertoo paljon myös Barack Obamasta. Kirjaa tekemässä on ollut myös liuta avustajia, mutta haluan uskoa, että Minun tarinassani kuuluu nimenomaan Michelle LeVaughn Robinson Obaman ääni.

Alkuteoksen nimi Becoming kuvastaa Michellen käsitystä, ettei ihminen ole koskaan valmis, vaan kehittyy aina kohti jotakin uutta:

”Minulle sana becoming– – ei tarkoita määränpäähän pääsemistä eikä tietyn tavoitteen saavuttamista. Näen sen pikemminkin eteenpäin suuntautuvaksi liikkeeksi, keinoksi kehittyä, keinoksi kurkottaa lakkaamatta kohti parempaa minää. Matka ei pääty milloinkaan.”

Minuksi – Meiksi – Enemmäksi

Perheeni juhlapukeissa vuoden 1965 paikkeilla. Veljeni Craigin kasvoilla on suojeleva ilme, ja hän pitää minua varovasti ranteesta. – Kuva ja teksti arvosteltavasta teoksesta.

Michelle jakaa kehityskertomuksensa kolmeen osaan, jotka kaikki ovat pienen kirjan laajuisia – onhan teoksen sivumäärä puolisen tuhatta. ”Minuksi”-luku kattaa melkein neljännesvuosisadan (1965–1989): varhaislapsuuden, esikoulu- ja kouluiän, opiskeluajan ja juristin uran alkuvaiheet huipputason lakifirmassa Chicagossa ja tulevan puolison, Barack Obaman, tapaamisen. – Tekijä mainitsee vuosilukuja harvakseltaan eikä rajaa aikajaksoja vuosien mukaan, mutta historioitsijana kaipaan numeroita, jotka auttavat hahmottamaan tapahtumien järjestystä.

”Meiksi” kertoo vajaan kahden vuosikymmenen jaksosta (1989–2008) Michellen ja Barackin seurusteluajoista Barack Obaman ensimmäisiin presidentinvaaleihin asti. Siihen mahtuu paljon: avioliiton solmiminen, lasten syntymä ja työkokemukset Chicagon kaupunginjohtajan kansliassa, yliopistossa, yliopistollisessa sairaalassa ja Public Allies -järjestössä sekä puolison poliittisen uran nousu ensin osavaltion ja sitten liittovaltion senaattoriksi ja vihdoin demokraattisen puolueen presidenttiehdokkaaksi. Tekijä käyttää varsin paljon sivuja kuvatakseen vaalikampanjoita, joihin hän ja perheen tyttäretkin osallistuivat.

Kirjan kolmas osa, ”Enemmäksi” käsittelee Valkoisen talon vuosia (2008–2016), joiden kuluessa Yhdysvaltojen ensimmäinen afroamerikkalainen FLOTUS (The First Lady of the United States) etsi ja löysi itseään tyydyttävän roolin monenlaisissa ristipaineissa. Alituisesta turvallisuusmiesten läsnäolosta huolimatta hän koetti tarjota tyttärilleen mahdollisimman normaalit kasvuolot. Hän myös ideoi ja käynnisti useita lasten, nuorten, sotaveteraanien ja sotilaiden puolisoiden elämään vaikuttavia hankkeita. – Kirjan kuvaliitteen puolensataa valokuvaa liittyvät luontevasti tekstissä kuvattuihin ihmisiin ja tapahtumiin.

Koska Minun tarinani on amerikkalaisen naisen kirjoittama teos, siinä on paljon asioita, jotka jäävät pakosta vieraiksi useimmille suomalaisille lukijoille. Yhdysvaltojen koulu- ja yliopistomaailma ja poliittinen järjestelmä poikkeavat suomalaisista melkoisesti ja varsinkin sikäläiset vaalikampanjoiden intensiiviset ja likaisetkin kiemurat tuntuvat oudoilta. Kuitenkin moni tavallinen nainen voi löytää Michelle Obaman kokemuksista itseäänkin koskettavia piirteitä. Esim. kouluajan kipeät muistot, lasten saamisen vaikeudet, omaisten kuoleman herättämät tunteet, työelämän hankaukset tai työn, perheen, puolison ja omien tavoitteiden ristiriidat saattavat tuntua hyvinkin läheisiltä.

Työläisperhe melkein mustassa kaupunginosassa

Michelle Obama on mustien orjien jälkeläinen. Hän kasvoi Chicagon South Sidessa  amerikkalaisen mittapuun mukaan vaatimattomassa ja ahtaassa työläiskodissa Frazer-isänsä ja Marian-äitinsä sekä isoveljensä Craigin kanssa punaisen tiilitalon yläkerrassa Euclid Avenuella. Robinsonit olivat asuinalueen köyhimpiä ja harvoja vuokralla asuvia. Perheen käytössä oli noin 80 neliötä: keittiö, kylpyhuone, olohuone ja yksi makuuhuone. Lähes koko suku – isovanhemmat, sedät, tädit, enot, serkut ja pikkuserkut – löytyi lähistöltä, ja siihen pidettiin tiiviisti yhteyttä. South Sidessa asui juutalaisia, siirtolaisia, valkoisia ja mustia. Lapset leikkivät keskenään rodusta piittaamatta. Mutta muutokset olivat jo käynnissä. Alue oli 1950-luvulla ollut lähes täysin valkoinen, mutta kun Michelle vuonna 1981 lähti yliopistoon, se oli lähes täysin musta.

Frazer-isä teki vuorotyötä Chicagon jätevedenpuhdistamon valvomossa. Hän toimi myös demokraattisen puolueen piiripäällikkönä ja kiersi vapaa-aikanaan tapaamassa äänestäjiä ja kuuntelemassa näiden valituksia. Michelle oli usein mukana retkillä, ja hän arvelee muuttuneensa siitä hyvästä sosiaalisemmaksi ja valmiiksi ottamaan vastaan suuren maailman sotkuineen. Frazer sairasti MS-tautia, mutta ei ollut vuoroakaan poissa työstään lähes 30 vuoden työrupeamansa aikana. Kun hän kuoli 55-vuotiaana, Michelle oli jo työelämässä. Yksi isän opinkappaleita oli: Vaikuta elämässä siihen, mihin voit.

Marian-äiti puolestaan hoiti kotia, mutta toimi aktiivisesti vanhempien ja opettajien yhdistyksessä ja tarttui pontevasti ympäristössään näkemiinsä epäkohtiin. Michellen siirtyessä lukioon hän ryhtyi tekemään sihteerin töitä, joita oli nuorempanakin tehnyt. Hän eli mukana tyttärensä perheen vaiheissa myös Valkoisessa talossa. Marian opetti lapsensa päättämään itse asioistaan – kyse oli heidän, ei vanhempien elämästä.

Robinsonit toivoivat lapsilleen parempaa, kuin mihin olivat itse yltäneet. He sijoittivat kaiken lapsiinsa. He kannustivat heitä tähtäämään korkealle ja iloitsivat näiden menestyksestä. He puhuivat lapsille kuin aikuisille ja teroittivat huolitellun englannin merkitystä. Amerikkalaiseen tapaan he ostivat lapsille sanakirjan ja Encyclopedia Britannican eivätkä piitanneet siitä, että monet mustat pitivät ”valkoisten puhetta” ylimielisenä ja oman kulttuurin kieltämisenä.

Koulut ja yliopistot

Jo ennen kouluikää opiskellessaan pianonsoittoa isotätinsä ohjauksessa Michelle koki oppimisen riemun: ”

Oppiminen tuntui taianomaiselta, ja se toi mielihyvää. Olin oivaltanut yksinkertaisen, kannustavan korrelaation, joka vallitsi harjoitteluun käyttämäni ajan ja saavuttamani tuloksen välillä.”

Myöhemminkin hän totesi ponnistelun tuottavan tuloksia.

Michelle aloitti koulun 1969 ihan kotinsa lähellä. Bryn Mawr oli pääosin musta koulu keskinkertaisessa, pääosin mustassa kaupunginosassa. Kun lukio alkoi, Michelle pääsi luokkansa parhaiden oppilaiden joukossa erikoiskursseja tarjoavaan Whitney M. Young High Schooliin. Koulu oli ilmainen, mutta pitkät bussimatkat oli maksettava. ”Tasa-arvon paratiisin” 1 900 oppilaasta valkoisia piti oleman 40, mustia 40 sekä latinoja ja muita 20 prosenttia; käytännössä 80 prosenttia oli muita kuin valkoisia.

Lukiossa Michelle näki varakkuuden ja suhteiden koneiston, jota ei ollut ennen nähnyt. Hän ei ollut kympin oppilas, mutta hän oli kova yrittämään, ja koulussa oli turvallista olla fiksu, sillä kaikkien oletettiin tähtäävän yliopistoon. Älykkyyttä ei tarvinnut salata, eikä hänen tarvinnut pelätä, että joku sanoisi hänen puhuvan kuin valkoinen tyttö, kuten eräs hänen serkkunsa oli sanonut. Häntä huoletti vain, olisiko hän tarpeeksi hyvä.

Tässä olen Princetonissa. Jännitin yliopistoon menemistä mutta sain siellä paljon läheisiä ystäviä. Kuva ja teksti arvosteltavasta teoksesta.

Opinto-ohjaajan sanat lukion ylimmällä luokalla eivät rohkaisseet: ”En ole varma, onko sinussa ainesta Princetoniin”, sanoi ohjaaja, kun Michelle ilmoitti pyrkivänsä huippuyliopistoon, jossa hänen veljensä jo opiskeli. Arvio sisuunnutti: ”Minä vielä näytän sinulle.” Michelle myös näytti. Kesällä 1981 Frazer saikin viedä tyttärensä Princetoniin. Paikka oli erittäin valkoinen ja erittäin miesvoittoinen. Vain 9 prosenttia uusista opiskelijoista oli mustia.

Michelle koki olevansa yliopistossa nimenomaan rotunsa edustaja. Hän opiskeli neljä vuotta (1981–1985) sosiologia pääaineenaan ja pyrki saamaan niin hyvät arvosanat kuin pystyi. ”Halusin marssia panoksen ja tuotoksen sanelemaa säännöllistä tahtia ja olin sitoutunut kulkemaan selkeää polkua.” Tutkinnon jälkeen hän pääsi Harvardiin oikeustiedettä lukemaan – nipin napin varasijalta, kuten hän huomauttaa.

Hän opiskeli tunnollisesti, mutta muistelmissaan hän ohittaa Harvardissa viettämänsä vuodet (1985–1988) vähin huomioin. Vaikka häneltä näytti puuttuvan aito kutsumus oikeustieteen kuivakiskoisiin kiemuroihin, hän ahersi panoksen ja tuotoksen periaatteella, menestyi ja valmistui 25-vuotiaana. Hän tavoitteli vakaata, normaalia elämää, mutta…

Työtä ja rakkautta

Harvardin loppututkinto avasi Michellelle oven huipputason lakifirmaan Chicagossa. Siellä musta vähemmistö oli vielä pienempi kuin yliopistossa: hän oli yksi noin viidestä afroamerikkalaisesta juristista, jotka työskentelivät kokopäiväisesti talon 400 juristin joukossa. Koko maan juristeista mustia oli vajaat 3 prosenttia ja lakifirmojen osakkaista vain alle prosentti. Jotta etnisten vähemmistöjen edustajia saataisiin alalle enemmän, Michelle painosti firmaansa laajentamaan harjoittelijoiden rekrytointipohjaa ja harkitsemaan hakijoita muistakin korkeakouluista kuin niistä eliittiyliopistoista, joissa toimiston asianajajat ja osakkaat itse olivat opiskelleen.

Varsin pian Michelle huomasi, ettei juristin työ tyydyttänyt häntä – itse asiassa hän inhosi sitä. Hän mietti jatkuvasti, millaista tekemistä olisi tarjolla juristille, joka ei halunnut tehdä juristin työtä. Kesällä 1989 firmaan saapui hänen ohjattavakseen leveästi hymyilevä Harvardin huippuopiskelija Barack Obama, kenialaisen miehen ja amerikkalaisen naisen poika. Hän oli kolme vuotta vanhempi kuin Michelle, mutta hänen opintonsa olivat vielä kesken, sillä hän oli ollut välillä useita vuosia työelämässä. Turhautunut mutta tunnollinen Michelle ahersi firmassa 70 tuntia viikossa eikä suostunut treffeille heti, kun Barack häntä pyysi. Kun hän lopulta suostui, siitä alkoi tiivis seurustelu ja – rakastuminen. Michelle nautti keskusteluista itsevarman, rennon, optimistisen ja epäsovinnaisen idealistiälykön kanssa.

Barack ja minä asuimme jonkin aikaa Euclid Avenuella lapsuudenkotini yläkerrassa. Olimme silloin nuoria juristeja. Aloin miettiä uravalintaani ja sitä, kuinka tehdä mielekästä työtä ja elää omien arvojen mukaisesti. – Kuva ja teksti arvosteltavasta teoksesta.

Barack oli erilainen kuin Michellen aikaisemmat seurustelukumppanit: hän tuntui luottavan itseensä eikä puhunut tavaroista tai asunnosta tai autosta. Hänen rahansa menivät kirjoihin; hän luki historiaa, kaunokirjallisuutta, elämäkertoja ja sanomalehtiä. Hän saattoi keskellä yötä pohtia vaikkapa tuloeroja. Michellen tunteiden syvenemistä ei estänyt edes Barackin tupakoiminen eikä erilainen käsitys avioliitosta. Instituutio oli miehen mielestä tarpeeton ja ylimainostettu; rakkaus oli hänelle riittävä perusta antoisalle, onnelliselle yhteiselolle. Michelle taas oli konservatiivi, joka kaipasi pysyvyyttä ja jolle avioliitto oli itsestäänselvyys.

Opintojensa päätyttyä keväällä 1991 Barack palasi Chicagoon ja muutti Michellen luo Euclid Avenuen tiilitalon yläkertaan. Elokuussa hän yllättäen ja romanttisesti maahan polvistuen kosi Michelleä. Hän kannusti tätä etsimään mielekästä työtä, tavoittelemaan sitä, mistä uskoi tulevansa onnelliseksi. Hänellä riitti toivoa ja luottamusta silloinkin, kun ne muilta loppuivat. Hän uskoi, että asiat järjestyivät, jos piti kiinni periaatteistaan. Myös Frazer-isän menetys vahvisti Michellen tunnetta, ettei ollut aikaa miettiä, mihin päin elämän kuului mennä. Hän ei halunnut itseään muistettavan kirjoittamiensa juridisten asiakirjojen eikä puolustamiensa tavaramerkkien määrästä. Hän uskoi, että hänellä olisi maailmalle enemmän annettavaa. Niinpä hän siirtyi Chicagon kaupungin johdon kansliasta tarjottuun tehtävään, vaikka palkka putosi puoleen entisestä.

Barackille, joka oli opintojensa ohella toiminut Harvard Law Review -aikakauslehden päätoimittajana, tarjottiin useita korkeasti palkattuja työpaikkoja, mutta hän valitsi yleishyödyllisen asianajotoimiston. Siellä hän käsitteli ensi sijassa äänioikeutta ja työsyrjintää koskevia juttuja ja opetti Chicagon yliopistossa. Mutta ennen töiden aloittamista hän vei morsiamensa isänsä kotimaahan Keniaan tapaamaan sukulaisiaan. Siellä Michelle havahtui: ”Minussa virisi vaikeasti selitettävä haikeus, tunne että olin juureton kummassakin paikassa, niin Amerikassa kuin Afrikassakin.”

Ennen uuden leipätyön aloittamista Barack kirjoitti vielä valmiiksi elämäntarinansa, josta hän oli jo tehnyt muistiinpanoja. Siinä hän sitoi yhteen afrikkalaisen, kansasilaisen, havaijilaisen ja indonesialaisen identiteettinsä sekä tavallaan teki kirjallisen rauhan afrikkalaisen isänsä kanssa, joka oli viipynyt hänen elämässään vain hetken. Unelmia isästäni ilmestyi lopulta vuonna 1995. – Kirja kannattaa lukea Minun tarinani rinnalla.

Uusia haasteita

Vuonna 1992 Michelle siirtyi Chicagon kaupungin suunnittelu- ja talouskehityksen johdon apulaispäälliköksi. Barack taas aloitti työn ProjectVOTE!-järjestössä, jonka tarkoitus oli saada nuoria äänestäjiä rekisteröitymään. Kummankaan palkassa ei ollut hurraamista juristien ansioihin verrattuna, mutta tehtävät olivat haastavia. Saman vuoden lokakuussa Michelle ja Barack vihittiin lukuisien sukulaisten ja ystävien todistaessa tapahtumaa.

Nuori pari ahersi työssään ja osti 1993 oman asunnon, josta Michelle mainitsee vain puulattiat ja takan. Entistä mielekkäämpää tekemistä etsiessään hän pääsi Public Allies -järjestön Chicagon osaston johtajaksi. Hän värväsi lahjakkaita 18–29-vuotiaita nuoria, mentoroi heitä, antoi heille tehokoulutusta ja sijoitti heidät harjoittelupaikkoihin yhteistyöjärjestöihin tai julkiselle sektorille siinä toivossa, että he saisivat käyttää kykyjään ja hyödyttäisivät yhteisöään. Hän etsi erityisesti nuoria, joiden lahjat ja parhaat ominaisuudet saattaisivat muuten jäädä huomaamatta.

Toimittuaan nuorten parissa kolme vuotta Michelle 1996 siirtyi 1996 Chicagon yliopiston varadekaanin tehtävään ryhtyen hoitamaan paikallisväestöä koskevaa suhdetoimintaa. Samana vuonna Illinoisin osavaltion kongressissa vapautui demokraattisen senaattorin paikka, johon Barack tunsi vetoa. Vastahakoinen Michelle antoi miehensä tavoitella haaveitaan ja osallistui vaalityöhönkin. Kun Barack sitten valittiin suurella äänivyöryllä Illinoisin senaattiin, hän matkusti 1997 alkaen viikoittain istuntoihin Springfieldiin.

Vaikka kahdella paikkakunnalla asuminen oli hankalaa, ja kummankin työura vaativa, Obamat halusivat lapsia. Epäonnistumisten ja hedelmöityshoitojen jälkeen heinäkuussa 1998 syntyi tytär Malia Ann; hän sai toisen nimensä Barackin syöpään menehtyneen äidin mukaan. Lyhyen äitiysvapaan jälkeen Michelle jatkoi työtään osa-aikaisena, mutta tajusi jälkeenpäin, että hän yritti tehdä koko viikon työt lyhyemmässä ajassa. Barack oli vuoden alussa aloittanut toisen kautensa Illinoisin senaatissa, kun kesäkuussa 2001 syntyi perheen toinen tytär Natasha, äidinäidin mukaan Marian.

Palattuaan kokopäivätyöhön Michelle huomasi, että parisuhteen, kahden vaativan uran ja kahden lapsen elämän yhteensovittaminen kävi vaikeaksi. Hän halusi työelämän ja kotielämän, mutta myös jonkinlaisen toivon siitä, ettei toinen täysin tukahduttaisi toista. Se, että Michelle ja Barack hakeutuivat 2002 parisuhdeterapiaan, voi antaa muille samantapaisten ongelmiensa kanssa painiskeleville virikkeen tehdä samoin. Ainakin Obamat pystyivät terapian ansiosta säätämään omaa käyttäytymistään ja löytämään arjen järjestelyihin koko perhettä tyydyttäviä ratkaisuja.

Liittovaltion senaattorin puolisoksi ja Valkoisen talon emännäksi

Keväällä 2004 Michelle valittiin entistä vaativampiin tehtäviin, Chicagon yliopiston sairaalan varapääjohtajaksi. Samaan aikaan Barack eteni politiikassa. Jo hyvissä ajoin, ennen hänen toisen kautensa päättymistä Illinoisin senaatissa vuoden 2004 lopulla, miestä kosiskeltiin ehdokkaaksi liittovaltion senaattiin. Kun hänet sitten valittiin senaattoriksi Washingtoniin vuosiksi 2005–2008, Michelle jäi tyttöjen kanssa Chicagoon ja hoitamaan sairaalatyötään. Saman tien Barackilta alettiin kysellä, pyrkisikö hän presidentiksi. Michelle toivoi, että mies etenisi rauhallisesti ja pyrkisi ehdokkaaksi ehkä vuoden 2016 vaaleihin. Mutta jälleen kerran asiat etenivät nopeasti.

Obamat joutuivat miettimään, keitä he ovat, mikä heille on tärkeää ja mitä he voivat saada aikaan, kun Barack lähti mukaan esivaaleihin helmikuussa 2007. Toukokuussa hän sai ympärilleen salaisen palvelun henkivartijat. Vaikka Michelle ei uskonut, että hänen miehensä voittaisi vaalit – olihan Barack sentään musta mies Amerikassa – hän uskoi tämän tavoitteisiin ja lähti mukaan kampanjaan. Hän otti työstään virkavapaata voidakseen matkustaa yhä uusiin kaupunkeihin tapaamaan kannattajia ja pitämään puheita. Mahdollisuuksien mukaan hän otti myös Malian ja Sashan matkoilleen. Helmikuussa 2008 Barack voitti demokraattien esivaalit ja henkivartijat ilmestyivät myös Michellen ja tyttöjen elämään.

Vaalikampanjan myötä yksityisyys ja vapaus tuntuivat karkaavan käsistä. Perhe oppi kuitenkin alistumaan realiteetteihin ja elämään julkisuudessa jatkuvan katseen alla. Perättömät huhut ja väärinkäsitykset pahoittivat silti mieltä, eikä Michelleä ilahduttanut, kun häntä sanottiin ”vihaiseksi mustaksi naiseksi”. Hän otti opikseen ja alkoi laskea leikkiä ja hymyillä enemmän vaalitilaisuuksissa. Hän pyrki saamaan henkilökohtaisen yhteyden yleisöönsä ja ilmeisesti onnistui siinä hyvin; hän puhui täydestä sydämestään, itsestään, suvustaan perheestään sekä uskostaan Barackin päämääriin. Vähitellen Michele alkoi jopa pitää kampanjoinnista ja viihtyi hyvin varapresidenttiehdokas Joe Bidenin ja tämän puolison Jillin seurassa.

Joe Biden oli Barakille oiva aisapari monestakin syystä, muun muassa siksi, että perheillämme synkkasi hyvin. Jill ja minä aloimme jo varhain keskustella siitä, miten halusimme palvella sotilaiden perheitä. Tässä olemme vuonna 2008 Pennsylvaniassa vaalikiertueen tauolla. – Kuva ja teksti arvosteltavasta teoksesta.

Marraskuun 4. päivänä 2008 presidentinvaaleissa Barack Obamasta tuli Yhdysvaltain ensimmäinen afroamerikkalainen POTUS (The President of the United States) ja Michellestä ensimmäinen afroamerikkalainen FLOTUS (The First Lady of the United States). He isännöivät ja emännöivät Valkoista taloa kaksi virkakautta vuosina 2009–2017. Salainen palvelu käytti heistä salanimiä ”Renegade” (Kapinallinen) ja ”Renaissance” (Renessanssi). Malia sai nimen ”Radiance” (Hohde) ja Sasha nimen ”Rosebud” (Ruusunnuppu). Kun Michellen äiti Marian tuli taloon tyttöjen avuksi, hänelle annettiin salanimi ”Raindance” (Sadetanssi).

Valkoisen talon uusia asukkaita oudoksuttivat talon suuruus (6 kerroksessa 132 huonetta, 35 kylpyhuonetta ja 28 takkaa) sekä salaisen poliisin valtavat turvatoimet, jotka koskivat kaikkien perheenjäsenten liikkumista Valkoisen talon ulkopuolella. Michellen äiti Marian ei kuitenkaan huolinut salaisen palvelun suojelusta, mutta muiden oli alistuttava agenttien jatkuvaan läsnäoloon. Presidentin saattueeseen kuului ainakin kaksikymmentä ajoneuvoa (mm. poliisiautoja ja -moottoripyöriä, isoja katumaastureita, kaksi panssaroitua limusiinia, biohasardiauto, rynnäkkötiimi, ambulanssi, viestintäauto ynnä pikkubusseja) sekä valmiusasemissa olevat helikopteri, tarkka-ampujat ja henkilääkäri. Muille riitti pienempi vartio, mutta kenenkään elämässä ei enää ollut sijaa päähänpistoille eikä hetken mielijohteille.

Malia oli kymmenen ja Sasha seitsemän vuoden ikäinen tammikuussa 2009, kun heidän isänsä vannoi presidentin virkavalan. Sasha oli niin pieni, että seisoi seremonian ajan korokkeella, jotta hänet nähtiin. – Kuva ja teksti arvosteltavasta teoksesta.

Michellen omat hankkeet

Yhdysvaltojen ensimmäisen naisen palkatonta tehtävää varten ei ollut käsikirjaa eikä kirjattuja velvollisuuksia. Jokaisen presidentin puoliso toimi omalla tavallaan. Yleensä naiset olivat valinneet yhden tai kaksi yhteiskunnallista asiaa, joita he arvovallallaan ajoivat. Michelle oli innostunut uudesta roolistaan, mutta ei kuvitellut sitä helpoksi ja hohdokkaaksi. Hän tunsi, että hänen oli oltava parempi, nopeampi, fiksumpi ja vahvempi kuin koskaan. Häntä tarkkailtiin ja arvosteltiin kaiken aikaa, mutta hän ei halunnut olla isänmaan kävelevä ja puhuva symboli, vaan hän halusi säilyttää oman identiteettinsä ja saavuttaa työllään tuloksia. Hän halusi valita yhteiskunnallisia asioita, jotka tuntuivat aidoilta juuri hänelle ja joista hän pystyisi puhumaan uskottavasti. Tehtäviään varten Michellen oli palkattava avustajajoukko, johon kuului mm. aikatauluttajia, viestinnän ammattilaisia, linjausasiantuntijoita sekä puvustaja, kampaaja ja meikkaaja.

Valkoisessa talossakin Michelle koki tärkeimmäksi tehtäväkseen Maliasta ja Sashasta huolehtimisen, niin että heidän elämänsä olisi mahdollisimman normaalia. Lisäksi hän halusi tehdä jotain tähdellistä ja pysyvää, toteuttaa lapsia ja nuoria koskevia hankkeita. Hän aloitti heti kasvimaasta, joka muokattiin, kylvettiin ja istutettiin Valkoisen talon nurmikolle paikallisen alakoulun oppilaiden voimin. Maassa kasvatettiin lehtisalaattia, pinaattia, fenkolia, parsakaalia, porkkanaa, kaalia, sipulia ja herneitä. Siihen istutettiin myös marjapensaita ja yrttejä. Pellon laidalla loistivat kukat. Ruokamulta, siemenet ja taimet maksoivat noin 200 dollaria, ja jo kymmenessä viikossa maa tuotti 40 kiloa kasviksia. Lopulta satoa saatiin vuodessa 900 kiloa. Viljelyn taustavoimina toimivat Valkoisen talon pääpuutarhuri ja kansallispuistoista vastaava puutarhanhoitaja. Lapset saivat syödä kasvimaan tuotteita sadonkorjuujuhlissa, niitä syötiin myös Valkoisessa talossa ja osa lahjoitettiin kodittomia auttavalle paikalliselle järjestölle.

Valkoisen talon kasvimaa kylvettiin ja istutettiin terveellisen ravinnon ja elämän symboliksi ja ponnahduslaudaksi, jonka avulla saatoin käynnistää laajemman kampanjan Let’s Move! Pidin kasvimaasta myös siksi, että siellä saattoi touhuta lasten kanssa kädet mullassa. – Kuva ja teksti arvosteltavasta teoksesta.

Kasvimaa oli vasta alkua isompaan ongelmaan, lasten ylipainoon, puuttumiselle. Yksi keino oli kehittää kouluruokaa terveellisempään suuntaan. Michelle pursui tarmoa ja valjasti julkisuuden, imagoonsa kohdistuvan haukankatseen ja työnkuvansa epämääräisyyden palvelemaan konkreettisia tavoitteita. Hän sai suuret kouluruokien valmistajat vähentämään suolaa, sokeria ja rasvaa ruoista, ja 500 kaupunginjohtajaa lupautui tahollaan paneutumaan lasten lihavuusongelmaan. Michellen toimiessa ruohonjuuritasolla myös kongressissa tapahtui: 2010 hyväksyttiin laki, jolla rajoitettiin roskaruoan myyntiä kouluissa.

Michelle hyödynsi tiedotusvälineiden kiinnostusta ja yhteyksiään myös nuorten liikuntaharrastuksen edistämiseksi. Let’s Move! -hankkeen tavoite oli eliminoida lasten lihavuusepidemia yhden sukupolven aikana; hankkeeseen liittyvä ”60 Minutes of Play a Day” -ohjelma innosti lapsia liikkumaan enemmän. Joining Forces -projekti koulutti sotaveteraaneja ja heidän puolisoitaan omassa maassa, kun taas tyttöjen koulutusta edistävä Let Girls Learn-hanke levisi maailmanlaajuiseksi.

Oli selviö, että Obamat jatkoivat Valkoisen talon perinteitä, joihin kuului mm. vuonna 1878 alkanut koko perheen juhla, Easter Egg Roll. Mutta tavanomaisten tilaisuuksien ohella Michelle ja Barack halusivat tehdä Valkoisesta talosta demokraattisemman järjestämällä sinne tapahtumia, joihin pääsi mukaan tavallisia ihmisiä, varsinkin lapsia. Lapsia kutsuttiin mukaan mm. valtiovierailujen juhlallisuuksiin, ja iltajuhlien muusikot saivat tulla etukäteen pitämään lapsille työpajoja. Halloween-juhlat järjestettiin pääkaupungin lapsille ja sotilaiden perheille; niihin saapui yli 2 000 lasta !!

Kaikki Valkoisen talon tapahtumat saivat tiedotusvälineissä huomiota osakseen ja niin sai myös talon emännän pukeutuminen. Muotibloggaajat ruotivat Michellen vaatteita internetissä: milloin heidän kohteekseen joutuivat kenkien matalat korot tai valmisvaatteet, milloin hänen paljaat käsivartensa tai shortsinsa. Toisaalta hänen piti erottua joukosta, toisaalta hän ei saanut jättää muita varjoonsa, hän ei saanut pukeutua liian kalliisti eikä liian arkisesti. Michelle päätyi usein erikoisiin yhdistelmiin käyttäen sekä design-asuja että edullisia valmisvaatteita. Hän halusi kohdistaa huomiota varsinkin vähän tunnettuihin amerikkalaisiin muotisuunnittelijoihin, mistä isot nimet turhautuivat. Hän maksoi vaatteensa itse lukuun ottamatta juhlapukuja, jotka sai lainaksi muotisuunnittelijoilta ja jotka lahjoitettiin Kansallisarkistolle Valkoisen talon eettisen ohjeistuksen mukaan.

Epilogi

Minun tarinaani lukiessa ei voi välttyä ajattelemasta Yhdysvaltojen nykyistä presidenttiparia. Michelle kirjoittaa Trumpeista kirjansa epilogissa vähän, mutta hänen sanansa saavat lukijan ihon kananlihalle:

”Barackin virkakauden päätyttyä olen lukenut uutisia, jotka suorastaan kuvottavat. Olen valvonut öisin ja pihissyt kiukusta ajatellessani, mitä on tapahtunut. On ollut ahdistavaa nähdä, kuinka nykyisen presidentin käytös ja poliittinen agenda ovat saaneet monet amerikkalaiset epäilemään itseään ja epäilemään ja pelkäämään toinen toistaan. On ollut raskasta katsoa, kun huolellisesti rakennettuja, myötätuntoisia linjauksia on peruttu ja kun olemme vieraannuttaneet eräitä lähimpiä liittolaisiamme ja jättäneet yhteiskuntamme avuttomimpia jäseniä häpeällisesti oman onnensa nojaan. Toisinaan mietin, kuinka syvälle on mahdollista vajota.”

– Monet republikaanit ovat toista mieltä.

Kirjansa lopuksi Michelle osoittaa sanansa Yhdysvaltojen jakautuneelle kansalle:

”[K]utsukaamme toisemme sisään. Kenties silloin  alamme pelätä vähemmän, tehdä vähemmän vääriä oletuksia ja päästää irti niistä ennakkoluuloista, jotka meitä tarpeettomasti jakavat. Kesties pystymme silloin paremmin ymmärtämään, miltä osin olemme samanlaisia. Tässä ei ole kyse täydellisyyden tavoittelusta. Eikä siitä, mihin itse kukin lopulta yltää. On voimaannuttavaa tuoda itsensä näkyviin ja äänensä kuuluviin, kertoa ainutlaatuinen oma tarinamme omalla aidolla äänellämme. Ja on kaunista, kun haluamme tutustua muihin ja kuunnella heitä. Sillä tavalla me minun nähdäkseni kasvamme.”

Kun olet lukenut Michelle Obaman Minun tarinani, vilkaise näitäkin:

Obama, Barack, Unelmia isästäni (2017)
Obama, Michelle, Michelle Obama in Her Own Words (2009)
Obama, Michelle, American Grown (2012)
Scott, Janny, A Singular Woman: The Untold Story of Barack Obamas’s Mother (2011)

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *