Daniil Harms ja hermeneutiikan riittämättömyys

Daniil Harmsin edellinen suomennettu teos Sattumia (WSOY 1988) herätti iloa ja kummastusta, kuten tulee tekemään myös Desuran julkaisema ja Katja Losowitchin suomentama Ensiksikin ja toiseksi. Absurdien, naurua pursuvien tarinoiden lomassa Harms käsittelee myös äärimmäisen tärkeitä kysymyksiä kielen ja todellisuuden luonteesta sekä ymmärryksen rajoista. Toisin kuin kaunokirjalliselta teokselta odottaisi, Ensiksikin ja toiseksi opettaa paljon myös humanististen tieteiden perustavista kysymyksistä. Harms-suomennoksen teksteistä suuri osa on nyt lastensatujen muotoon kirjoitettuja lyhyttarinoita, absurdin arkisia kertomuksia, aforistisia toteamuksia sekä fantasiakirjallisuudesta tuttuja todellisuuden rajojen murtumisia.

Harms, Daniil: Ensiksikin ja toiseksi. Desura, 2002. 141 sivua. ISBN 952-5339-14-9.

Daniil Harmsin edellinen suomennettu teos Sattumia (WSOY 1988) herätti iloa ja kummastusta, kuten tulee tekemään myös Desuran julkaisema ja Katja Losowitchin suomentama Ensiksikin ja toiseksi. Absurdien, naurua pursuvien tarinoiden lomassa Harms käsittelee myös äärimmäisen tärkeitä kysymyksiä kielen ja todellisuuden luonteesta sekä ymmärryksen rajoista. Toisin kuin kaunokirjalliselta teokselta odottaisi, Ensiksikin ja toiseksi opettaa paljon myös humanististen tieteiden perustavista kysymyksistä.

Harms-suomennoksen teksteistä suuri osa on nyt lastensatujen muotoon kirjoitettuja lyhyttarinoita, absurdin arkisia kertomuksia, aforistisia toteamuksia sekä fantasiakirjallisuudesta tuttuja todellisuuden rajojen murtumisia. Epäonnistunutta itse Harms-suomennoksessa on takakannen lause: ”Harms kirjoitti kirjallisuutta, vaikka nimenomaan se tuntui olevan mahdotonta. Eikä tämä johtunut vain neuvostopolitiikasta: todellisuuden muuttaminen lauseiksi lienee lopultakin mieletön yritys.” Tämä ajatus esittää, että todellisuuden ja kielen välillä on kuilu ja vaikka hyväksyisimmekin todellisuuden olevan absurdi, esittäytyy kieli edelleen järjellisen logoksen alueena, joka typistää ja estää. Harmsin taiteilijankuvaan kuitenkin kuului ajatus taiteen ja todellisuuden välisen eron hävittämisestä 1900-luvun alun avantgardistiseen sävyyn. Teos ei enää näyttäytynyt orgaanisena ja suljettuna kokonaisuutena todellisuudesta irrallaan, vaan se versoi osaksi ulkopuoltaan kyseenalaistaen niin omat rajansa kuin myös todellisuuden ”todellisuusperiaatteen”.

Euroopassa näitä ajatuksia toteuttivat muun muassa dadaistit ja surrealistit. Neuvosto-Venäjällä esimerkiksi OBERIU-ryhmä (”Todellisen taiteen yhdistys”) kokeili todellisuuden ja ymmärrettävyyden rajoja. Harms oli osa tätä ryhmää, joka pyrki yhdistämään eri taiteen aloja ja keinoja. Nämä ajatukset syntyivät pitkälti futurististen ja modernististen liikkeiden formalistisia taiteen ja todellisuuden erotteluja vastaan, pyrkimyksenä saada taide elinvoimaiseksi osaksi todellisuutta.

Osaltaan tämä tapahtuu Harmsin tekstin irrationaalisten katkosten kautta, jotka pakottavat lukijan aktiiviseksi osaksi tekstin tapahtumaa. Lyhytteksti ”Kadut” on tästä hyvä esimerkki:

”Kadut alkoivat hiljetä. Ihmisiä seisoskeli risteyksissä odottamassa raitionvaunua. Jotkut olivat menettäneet toivonsa ja lähteneet kulkemaan jalan. Eräässä pietarilaisessa risteyksessä oli jäljellä kaksi miestä. Toinen heistä oli hyvin pienikokoinen, hänellä oli pyöreät kasvot ja hörökorvat. Toinen oli hieman pitempi ja ontui ilmiselvästi vasenta jalkaansa. He eivät tunteneet toisiaan, mutta yhteinen kiinnostuksen kohde, raitiovaunu, pakotti heidät keskustelemaan. Keskustelun aloitti ontuja.
– Enpä tiedä, hän sanoi ikään kuin ilmaan. – Ei tässä kannata varmaan odottaa.
Pyöreäkasvoinen kääntyi ontujaan päin ja sanoi:
– Minä kyllä luulen, että se saattaa vielä tulla.”

Töksähtävä lopetus saa lukijan kääntämää sivua ja tarkistamaan, josko se kuitenkin vielä jatkuisi. Tämän huomattuaan, hänen on pakko todennäköisesti selata teksti läpi tarkistaakseen, menikö joku tärkeä yksityiskohta häneltä ohi. Tämän kaiken tarkistavan fyysisen liikkeen ohella liikkuvat lukijan aivot yrittäen löytää yhteyksiä, linkittää tekstiä eri tavoin, saada siihen konsistenssia.

Harmsilaisen tekstin ansioksi voi lukea, että se haastaa radikaalilla tavalla hermeneuttisen tulkinnan teorian ja ajatuksen ymmärtämisestä ihmisen perustavana tapana olla. Teksteistä on nimittäin vaikea löytää merkitystä sillä tavalla, kuin sitä on totuttu käsittelemään hermeneuttisessa traditiossa. Lisäksi hermeneuttinen ajattelutapa lähestyy tulkinnan kohteita pitkälti teoksina, kun taas Harmsin tekstipätkät ovat monessa kohdin lähinnä eräänlaisia kirjoitusharjoitelmia, jotka kyselevät rajojaan. Tämä harmsilaisen tekstin mielettömyys saattaakin kyseenalaiseksi muun muassa Martin Heideggerin varhaiskauden ajatuksen, että täällä-olossa on kyse ymmärtämisestä. Heidegger luonnosteli 20-luvun lopun Saksassa 1900-luvun hermeneutiikan keskeisiä ajatuksia, kun taas Harms muotoili samaan aikaan absurdeja tekstejään, jotka kyseenalaistivat tulkinnan ja ymmärryksen käsitteet.

Kuten mediahistorioitsija Friedrich Kittler on argumentoinut, hermeneutiikan peruskäsitteet – tulkinta, ymmärtäminen, tekijä, lukija – syntyivät oleellisena osana 1800-luvun diskurssiverkostoa, eivätkä siten ole päteviä käsitteitä pohtimaan esimerkiksi 1900-luvun kirjallisuutta. Kittleriä on nimitetty muun muassa post-hermeneuttiseksi ajattelijaksi tämän pyrkiessä esittämään niitä sokeita pisteitä, joita ajatukseen merkityksellisestä tekstistä sisältyy. Kittleriläisen kannan mukaan kiinnostavampaa kuin merkitys ja tulkinta on se kylmä fakta, että tekstit ovat: että ne ovat tuotettu olemassa oleviksi. Merkityksiä ja merkityksettömyyksiä edeltää tuotannon taso, joka lajittelee ne teksteihin, jotka saavat tulla painetuksi ja siten merkitseväksi tietyn aikakauden kannalta. Ulkopuolelle unohtuvat ne tekstit, jotka ovat diskurssiverkoston näkökulmasta aina vain käsittämättömiä kirjain- ja lauseyhdistelmiä, hälyä, hulluutta.

1800-luvun merkityssysteemi perustui pitkälti institutionaalisiin, pedagogisiin ja teknologisiin järjestelyihin, jotka linkittivät käsinkirjoittamisen jatkuvuuden, romanttisen ajatuksen Tekijästä luonnon äänenä ja alkuperäisen oraalisuuden kokonaissysteemiksi, jonka tulkinnallisena systeeminä syntyi hermeneutiikka. Vaikka esimerkiksi Gadamer on yrittänyt tehdä eroa 1800-luvun hermeneutikkoihin (Schleiermacher, Dilthey ym.), on hänen ajatuksissaan selvästi huomattavissa samat painotukset oraalisuudesta, traditiosta ja järjellisestä merkityksestä, joka on mahdollista välittää Tekijältä Lukijalle.

Kittlerin mukaan tilanne on kuitenkin oleellisesti toinen siirryttäessä 1900-luvulle. Muutos kiteytyy kirjoituskoneessa: kirjoitus ei enää ole käsinkirjoituksen luovaa jatkuvuutta, aaltoilevaa merkityksen välittymistä sanasta sanaan, lauseesta toiseen, vaan sen korvaa väkivaltainen differentiaalikone erillisinä painokirjaiminaan. Viitaten Nietzscheen Kittlerin mukaan kirjoituksesta on tullut kirjoitusharjoitelmia, jotka eivät noudata mitään suurta kaavaa alkuineen, loppuineen ja jatkuvine merkityksineen. Tekstistä on tullut koneellista tuotantoa, joka noudattaa kirjoituskoneen erillisten kirjaimien katkos-logiikkaa.

1900-luvun paradigmaattiseksi kirjailijaksi onkin ehdotettu tuomari Daniel-Paul Schreberin Denkwürdigkeiten eines Nervenkranken – muistelmia tämän hulluuden ajalta. Kirjoituksesta tulee muistiinpanemista, joka ei noudata merkityksellistä kertomusperinnettä, vaan enemmän psykopatologisia katkoksia, hyppäyksiä, kokeiluja, päähänpistoja. (Vaikkakaan Schreberin teksti ei itsessään ole poukkoilevaa, vaan vinksahtaneisuudessaan ajoittain hyvin analyyttistä).

1800-luvulla kirjoittaja asettui Jumalan ja Luonnon rinnalle Tekijäksi, joka takasi, että tekstistä löytyy merkitys. Kittlerin mukaan Schreberin paranoidit muistiinpanot nostavat esiin, mitä kirjoitus 1900-luvulla on: kaiverrussysteemi, joka kaivertaa (painaa) paperille sekalaisia kirjaimia ja lauseita, syrjimättä hulluutta ja merkityksettömyyttä.

Tähän diskurssiverkostoon asettuu myös Daniil Harms. Harms kokeilee tekstillään, leikkii konventioilla, katkaisee niitä, kirjoittaa hullun päiväkirjaa. Harmsilaiset ”kirjoitusharjoitelmat” kieltävät ajatukset hermeneuttisesta tulkinnan mahdollisuudesta, joka idealistisesti uskoo katkelmallisten pätkien takaa löytyvään eheään jatkumoon, jota merkityksellisyydeksi kutsutaan. Hulluuden käsitteellistäminen hermeneuttisesti – merkitystä etsien – kuulostaa lähinnä paradoksilta.

Turhankin osuvasti Harms vangittiin ja kuoli psykiatrisessa mielisairaalassa 1942. Itsessään paranoidi Neuvosto-Systeemi suodatti hänet hulluksi, aivan kuin 1900-luvun diskurssiverkosto suodattaa tekstinsä psykopatologian periaatteita noudattaen.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *