Detaljeilla raskautettua musiikkihistoriaa

Kuubalaisperäisen musiikin uudesta noususta, niin Suomessa kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, on julkisuudessa näkynyt 90-luvun kuluessa satunnaisia merkkejä. Suomessa on vuosikymmenen aikana julkaistu jo ainakin kolme kuubalaisen musiikin historiaa ja kulttuuria valottavaa teosta, joista massiivisin on Pertti Luhtalan Rumbakuninkaista salsatähtiin. Luhtalan liki 500-sivuinen teos ilmestyi kaksi vuotta sitten, ja äskettäin se sai rinnalleen myös CD-julkaisun (Rumbakuninkaista salsatähtiin, Texicalli Records). Latinalaismusiikin harrastajien piirissä Luhtalan teokset on koettu tärkeiksi tietolähteiksi.

Luhtala, Pertti: Rumbakuninkaista salsatähtiin. WSOY, 1997. 468 sivua. ISBN 951-0-22113-9.

Kuubalaisperäisen musiikin uudesta noususta, niin Suomessa kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, on julkisuudessa näkynyt 90-luvun kuluessa satunnaisia merkkejä. Suomessa on vuosikymmenen aikana julkaistu jo ainakin kolme kuubalaisen musiikin historiaa ja kulttuuria valottavaa teosta, joista massiivisin on Pertti Luhtalan Rumbakuninkaista salsatähtiin. Luhtalan liki 500-sivuinen teos ilmestyi kaksi vuotta sitten, ja äskettäin se sai rinnalleen myös CD-julkaisun (Rumbakuninkaista salsatähtiin, Texicalli Records).

Latinalaismusiikin harrastajien piirissä Luhtalan teokset on koettu tärkeiksi tietolähteiksi. Luhtalan kirja onkin (valitettavasti) juuri sellainen kuin syvälle uppoutunut entusiasti tuppaa kirjoittamaan. Kirja on pullollaan detaljeja, joiden takaa yleisempiä kehityslinjoja on vaikea löytää puhumattakaan musiikin taustalla vaikuttavista yhteiskunnallisista tai kulttuurisista piirteistä. Tähän on omiaan vaikuttamaan kirjan rakenteellinen perusratkaisu, joka ilmenee jo kirjan otsikosta. Puhe on tähdistä ja Luhtala juhlistaakin vuorollaan kuubalaisen musiikin suurimmat merkkihenkilöt Ernesto Lecuonasta Tito Puenteen.

Se, että kirja keskittyy tärkeimpiin muusikoihin, jättää useita kiinnostavia yhteiskuntahistoriallisia lankoja kerimättä. Biografisena perusteoksena kirjan yksi arvo onkin siinä, että se osaa herättää kysymyksiä. Esimerkiksi Kuuban valtion erikoinen lähihistoria yhdistettynä omaleimaiseen musiikkikulttuuriin olisi hedelmällinen lähtökohta toisenlaiseen tutkimusotteeseen.

Pertti Luhtalalle kirja on ristiretki laajalle ulottuvia kuubalaisperäistä musiikkia koskevia virheellisiä tietoja vastaan. Hänellä on todellinen missio edessään. Omat lähtökohtansa on kirjoittaja itsekin tunnustanut. Kirjan esipuheessa Luhtala toteaa, miten »tietosanakirjojen virheet ärsyttivät».

Ensimmäinen osa tätä tehtävää on ns. »latinalaismusiikin» oikea maantieteellinen sijoittaminen. Se mikä musiikkitietosanakirjoissa Luhtalan mukaan sijoitetaan summittaisesti Latinalaiseen Amerikkaan, tarkoittaakin useimmiten Kuubaa. Mukaan mahtuu kuitenkin myös häiritsevän paljon detaljikikkailua. »Vastoin kaikkien tietosanakirjojen informaatiota Edmundo William Ros ei ole syntynyt … Venezuelassa, vaan … Trinidadin saarella.» Kymmenittäin tällaisia korjauksia alkaa valitettavasti puuduttaa. So what?

»Latinalaismusiikilla» on Luhtalan mukaan kaksi kotimaata, Kuuba ja Brasilia. Jälkimmäisen anti on ollut samba, mutta liki kaikki muut lajityypit, esimerkkeinä vaikka salsa, mambo ja rumba tai kaiken perustana oleva son, kuuluvatkin sitten Kuuban perintöön. Suomessa musiikin oikea sijoittaminen on Luhtalan mukaan ollut aivan yhtä ongelmallista kuin muuallakin: »musiikki niputetaan yhteen … mikä vielä pahempaa, lattariksi – sana, joka pitäisi lailla kieltää»

Päällimmäinen käsitys, mikä kuubalaisperäisestä musiikista kirjasta jää jäljelle kiteytyy kahteen toisiinsa kytkeytyvään käsitteeseen: traditio ja puritaanisuus. Luhtala tekee tarkkoja rajauksia, mikä on oikeaa ja "puhdasta" kuubalaista musiikkia. Näiden määritteet löytyvät menneisyydestä ja jokseenkin tyystin jääkin pohtimatta minkälainen musiikkikulttuuri kuubalaisesta perinteestä nykyisin elää. Afrokuubalaisen musiikin huippuaikaa elettiin 1930-luvulta 1950-luvun loppuun ja monet viime vuosien tähtinimet ovat luoneet uransa juuri noilta ajoilta – ajatellaanpa vaikka Pori Jazzissa viime vuosina vierailleita muusikoita kuten Mario Bauza tai Chico O’Farrill.

Puritaanisuuteen kuuluu se, miten useaan otteeseen kirjassa korostetaan »virheelllisiä muotoja», joita kuubalaiseen musiikkiin on tullut. Toisaalta hyväksyttävää ei ole uusien soittimien tulo, sähköbassot, sähkökitarat tai syntetisoijat eivät kuulu perinteeseen. Jotenkin salsa asetetaan myös puolustuskannalle. Jos Luhtala toisaalta harmittelee kuubalaiseen musiikkiin liitettyjä vääriä tulkintoja, mitä pitäisi ajatella hänen omista kärjistyksistään: »[Eddie] Palmieri sai orkestereineen monin verroin tulisemman sykkeen kuin yksikään megarock-yhtye. Jälkimmäinen kun tarvitsee euro-amerikkalaisen rytmitajunsa tueksi useita rekka-autollisia sähköisiä soittimia, vahvistimia, tehosteita, lasersäteitä, seksiä ja savupommeja. Kun musiikki on tyhjää, tarvitaan kaikki tämä ulkomusiikillinen krääsä, ja miljoonilla tehty mediajulkisuus takaa menestyksen kenelle hyvänsä mitättömyydelle.» Yksinkertaistukset ovat molempiin suuntiin vaarallisia.

Luhtalan kirjoittamistavassa oli lisäksi yksi piirre, joka jatkuvasti häiritsi – valitettavasti myös sisällön kustannuksella. Pertti Luhtala oli tavannut kutakuinkin kaikki elossa olevat rumba- ja salsatähdet, eikä jättänyt sitä lukijalle epäselväksi. Onko kuitenkaan niin kiinnostavaa tietää, että Edmundo Ros ihasteli Luhtalalle Suomen laivanrakennusteollisuuden menestystä tai että kirjoittajan levykokoelma vetää vertoja Tanskan kuningattaren sedän kokoelmalle?

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *