Digitaalisen kulttuurin pintaa ja syvyyttä

Faros-kustannus on yhdessä Eetos ry:n kanssa julkaissut Charlie Geren digitaalisen median yhdeksi perusteokseksi muodostuneen kirjan Digitaalinen kulttuuri. Teoksen on kääntänyt Raine Koskimaan johtama työryhmä, johon kuuluivat hänen lisäkseen Jussi Parikka, Petri Saarikoski, Tanja Sihvonen, Jaakko Suominen ja Juha Wakonen - kaikki keskeisiä digitaalisen median tutkijoita Suomessa. Gere toimii Lancasterin yliopiston kulttuurintutkimuksen instituutissa tutkimusjohtajana ja hän on tuotannossaan tutkinut digitaalisen median lisäksi kattavasti taidetta, mikä näkyy myös Digitaalinen kulttuuri -teoksessa. Digitaalisen kulttuurin käsite Charlie Gere määrittelee digitaalisen kulttuurin digitaalisen teknologian ja Raymond Williamsia soveltaen erityisen ihmisryhmän elämäntavan kautta.

Gere, Charlie: Digitaalinen kulttuuri. Käännös: Koskimaa, Raine; Parikka, Jussi; Saarikoski, Petri; Sihvonen, Tanja; Suominen, Jaakko; Wakonen, Juha. Faros, 2006. 223 sivua. ISBN 952-99497-2-3.

Faros-kustannus on yhdessä Eetos ry:n kanssa julkaissut Charlie Geren digitaalisen median yhdeksi perusteokseksi muodostuneen kirjan Digitaalinen kulttuuri. Teoksen on kääntänyt Raine Koskimaan johtama työryhmä, johon kuuluivat hänen lisäkseen Jussi Parikka, Petri Saarikoski, Tanja Sihvonen, Jaakko Suominen ja Juha Wakonen – kaikki keskeisiä digitaalisen median tutkijoita Suomessa.

Gere toimii Lancasterin yliopiston kulttuurintutkimuksen instituutissa tutkimusjohtajana ja hän on tuotannossaan tutkinut digitaalisen median lisäksi kattavasti taidetta, mikä näkyy myös Digitaalinen kulttuuri -teoksessa.

Digitaalisen kulttuurin käsite

Charlie Gere määrittelee digitaalisen kulttuurin digitaalisen teknologian ja Raymond Williamsia soveltaen erityisen ihmisryhmän elämäntavan kautta. Geren mukaan ”digitaalisuus voidaan nähdä kulttuurin määrittäjänä, koska se sisällyttää itseensä niin laitteet kuin merkitys- ja viestintäjärjestelmätkin, jotka kaikkein selvimmin erottavat nykyaikaisen elämäntapamme muista elämäntavoista” (s. 14). Digitaalisen teknologian kasvanut merkitys elämässämme on Geren mukaan yhteydessä sellaisiin kehityskulkuihin kuten globalisaation merkityksen lisääntymiseen, markkinakapitalismin vahvistumiseen ja teknotieteen vaikutusvallan lisääntymiseen.

Geren mukaan digitaalista kulttuuria ei voida määritellä mikäli ei määritellä niitä elementtejä, joista se muodostuu. Käsillä olevassa teoksessa nämä keskeiset elementit muodostavat päälukujen perustan ja käsittävät teknis-tieteellisen keskustelun informaatiosta ja systeemeistä, digitaalisen avantgarden, vastakulttuurisuuden, kriittisen teorian, erilaiset alakulttuurit ja digitaalisen luonnon. Keskeistä on Geren mukaan se, että ”digitaalinen kulttuuri on syntynyt näiden elementtien dialektisissa suhteissa ja monimutkaisessa keskinäisessä vuorovaikutuksessa” (s. 16). Historianäkemyksessään Gere ottaa myös viisaasti etäisyyttä lineaarisia syy-seuraussuhteita rakentavaan lähestymistapaan.

Digitaaliset juuret ja kyberneettinen aikakausi

Gere aloittaa digitaalisen kulttuurin alkuaikojen tarkastelun brittiläisen Alan Turingin kirjoituskoneen idealle pohjautuvasta ”universaalikoneesta”, joka olisi ohjelmoitavissa erilaisia tehtäviä varten. Taloudellis-yhteiskunnallisena syntykontekstina tälle koneelle Gere näkee kapitalistisen järjestelmän kontrollin ja laskettavuuden vaatimuksineen.

Työnjaon tehostaminen ja koneellistamisen edut näyttäytyvät Geren tarkastelussa ensimmäisten tietokoneiden kehittämismotiiveina. Matemaattisten taulukoiden tehokas tuotanto vaati laskulaitteita ja Gere näkeekin esimerkiksi Charles Babbagen ”matematiikkakoneen” idean muistuttavan itsesäätelyssään markkinatalouden järjestelmää.

Sähköisen lennättimen ja valokuvan keksimisellä oli voimakas vaikutus kommunikaation, abstrahoinnin ja representaation kysymyksiin 1800-luvun puolessa välin. Kielen ja sen viittaavuuden suhteet muuttuivat myös ratkaisevasti näiden keksintöjen myötä. 1900-luvulle tultaessa reikäkorttikoneet tehostivat laskentaa ja lisäsivät näin kapitalistisen järjestelmän tehokkuutta.

Toiseen maailmansotaan liittyi erityisesti salakielisten viestien koodaamiseen ja purkuun käytettyjen tietokoneiden nopea kehitys. Saksalainen Enigma ja brittien Colossus ovat muodostuneet tietokoneiden kulttuurihistoriassa jo käsitteiksi kuten myös yhdysvaltalainen ENIAC. Gerelle kyseiset koneet ovat paitsi sodankäynnin laskennallisiin vaatimuksiin rakennettuja koneita, myös ”kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän ruumiillistumia, ilmentymiä tarpeesta abstraktioon, vaihdettavuuteen ja itsesäätelyyn” (s. 48).

Kyberneettinen aikakausi tarkoittaa Geren teoksessa ennen kaikkea sellaisten tieteellisten ajattelutapojen kuten kybernetiikan, yleisen systeemiteorian, molekyylibiologian, tekoälytutkimuksen, informaatioteorian ja strukturalismin aikakautta. Näiden ajattelutapojen pohjalta kehittyi toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä runsaasti erilaisia sotateknisiä sovelluksia muun muassa ohjuspuolustusjärjestelmiin ja ennen kaikkea tietoverkkoihin liittyen. Erityisen hyvin nykypäivän näkökulmasta tietoverkkojen nopeaa kehitystä kuvaa teoksen sivulla 69 oleva käsin piirretty kartta Internetiä edeltäneestä ARPAnetistä, joka käsittää kartassa ainoastaan neljä solmukohtana toimivaa palvelinta.

Digitaalisen kulttuurin avantgarde

Geren mukaan kaikkein eniten nykyiseen digitaaliseen kulttuuriimme vaikuttanut taiteilija on ollut yhdysvaltalainen John Cage. Cage kehitteli musiikissaan interaktiivisuuteen ja myöhempään multimediaan liittyviä ajatuksia ja alkoi 1960-luvulla käyttää tietokoneita taiteessaan. Cage korosti yleisön osallistumista taiteeseen ja taiteen vuorovaikutuksellisuutta muun muassa poistamalla taideteokselta sen sisällön, kuten teoksessaan 4”33.

Muista vuorovaikutuksellisuutta korostaneista taidesuuntauksista Gere nostaa esille esimerkiksi Fluxus-ryhmän ja OuLiPo (”Ouvrior pour Littérature Potentielle”)-ryhmän, joka nousee alkuaikojen innoittajana aina esille myös keskusteluissa digitaalisesta kirjallisuudesta.

Kuvatessaan varhaista tietokonetaidetta Gere nostaa esille kunnioitettavan monipuolisesti eri taiteilijoita ja taidesuuntauksia. Keskeistä on tietokonetaiteen kokeiluluonne, joka alusti monia myöhempiä innovaatioita digitaalisen kulttuurin kentällä. Paikoitellen avantgardetaiteesta puhuessaan Gere kuitenkin tuntuu kadottavan punaisen langan, joka sitoisi kyseisen taiteen ilmentymiä toisiinsa nimenomaisesti digitaalisen kulttuurin kontekstissa. Taiteen omat vuosisataiset konventiot ja niiden kommentaarit vaikuttavat paikoitellen selittävän kokeiluja perustellummin.

Vastakulttuurin digitalisoituminen

1960-luvun Kaliforniassa kehittyivät rinnakkain Piilaakson teknologiakeskittymä ja vastakulttuuri, joka oli osa maailmanlaajuista nuorison liikehdintää. Gere tarkastelee kyseistä aikaa jälkiteollisen yhteiskunnan kehyksessä ja sodan jälkeen syntyneiden sukupolvien vaikutusmahdollisuuksistaan tietoiseksi tulemisen kautta.

Geren mukaan vastakulttuuri loi sosiaalisen tilan, jossa henkilökohtainen tietojenkäsittely saattoi kehittyä. The Whole Earth Catalog -hakemistojulkaisu vaikutti osaltaan siihen että vastakulttuurista tuli se kehys, jossa uusi tietoteknologia pystyttiin riisumaan sotilaallisista käyttöyhteyksistään siviilikäyttöön. Vähitellen tietokonetutkimus läheni näkökulmiltaan ja retoriikaltaan vastakulttuuria, mistä esimerkkeinä tietokonekonferenssien nimittäminen ”psykedeelisiksi rockkonserteiksi” , tietokonevisioiden muuttuminen näynomaisiksi profetioiksi, kuten Ted Nelsonin Xanadu-projektin kohdalla, sekä tietokonemaailman oman vastakulttuurin ”hakkerismin” kehittyminen.

Ensimmäiset henkilökohtaiset tietokoneet Altair ja Apple 1 osoittivat suunnan kehitykselle, jonka kautta alkoi myös henkilökohtaisten tietokoneiden markkinoiden kasvu. Gere tuo hyvin esille sen, etteivät tietokonevastakulttuurin arvot olleet kovinkaan kaukana uusliberalistisista arvoista 1980-luvulle tultaessa vaan päinvastoin. Molemmissa yksilö nostettiin yhteisön edelle, organisaatiot ja byrokratia nähtiin yksilön kykyjen toteutumisen esteinä. Vastakulttuurin hedonistinen elämänasenne muistutti myös voimakkaasti sitä kuluttajuutta, jota uusliberalistinen talousjärjestelmä ruokki. Hallitusten roolia pyrittiin molemmissa ajattelutavoissa ajamaan alas ja korostamaan markkinoiden kontrolloimattomuutta, minkä kautta kapitalistista järjestelmää luonnollistettiin ideologisella tasolla.

Geren mukaan 1980-luvulla fordilais-keynesiläinen talousajattelu osoittautui riittämättömäksi maailmassa, jossa markkinoiden kontrollia purettiin ja oltiin siirtymässä jamesonilaisittain kutsuttuna myöhäiskapitalismiin. Samanaikaisesti läpilyöneet ”post” ajatusmallit, kuten postmodernismi ja poststrukturalismi, tuottivat diskursiivisesti tietyn aikakauden loppua. Näillä ajatuksilla oli vaikutuksensa myös digitaaliseen kulttuuriin. Kysymykset virtuaalisista identiteeteistä, rihmastoista ja verkostoista tiedon rakentumisessa yleistyivät. Gerelle myös punk toimii vastarinnassaan epäjärjestelmällisyyden ja katkelmallisuuden julkituojana ja tämän kautta myöhemmän graafisen käyttöliittymäsuunnittelun ennakoijana. Kyberpunk taasen nosti esille käsitteellisen ”kyberavaruuden” ja ”kyborgiuden”.

Tulleessaan lähemmäksi nykyhetkeä teos muuttuu aikalaisdiagnoosiksi ja tässä suhteessa digitaalisen kulttuurin elementtien painoarvot suhteessa toisiinsa myös kiistanalaisemmiksi. Tästä huolimatta Gere onnistuu vakuuttavasti nivomaan yhteen taiteen, teknologian ja ajan hengen digitaalisen kulttuurin rakentumisessa.

Digitaalisen luonnollistuminen

Gere päättää kirjansa kuvaamalla sitä prosessia, jossa digitaalinen teknologia muuttuu näkymättömäksi, mutta yhä keskeisemmäksi osaksi ympäristöämme. Tämä nykyisin ubiikkiteknologian nimellä kulkeva kehitys samalla luonnollistaa teknologian kun sen käytön raja madaltuu ja niin ikään luonnollistuu. Geren mukaan ”nykyinen digitaalinen maisemamme on muotoutunut kapitalismin informaatioon liittyvien tarpeiden ja abstraktiota kohti suuntautuneiden pyrkimysten, ja tarkemmin sanottuna toisen maailmansodan laskennallisten ja kryptologisten tarpeiden sekä kylmän sodan aikaisten turvallisuuskysymysten, seurauksena” (s. 199). Vastakulttuuri kuitenkin riisui digitaalista teknologiaa sen sotilaallisista tarkoitusperistä ja nosti esille uusia digitaalisessa kulttuurissa vaikuttavia arvoja. Lopuksi Gere tekee tärkeän huomion siitä, miten digitaaliseen kulttuuriin on sen tietokonevastakulttuuriselta ajalta lähtien koodattu ”näkemys teknologiasta sosiaalisesti progressiivisena välineenä ja ihmisen mahdollisuuksien laajentajana” (s. 200). Tämä näkemys on Geren mukaan parhaiten otettu käyttöön yksilönvapauden korostamiseen puetussa uusliberalistisessa teknokapitalismissa. Nykyisessä ”sosiaalista mediaa” koskevassa keskustelussa tämän soisi huomioitavan ainakin niin että pohdittaisiin Geren ajatusta suhteessa sosiaalisen median konkreettisiin esimerkkeihin kuten vaikkapa Facebookiin, Myspaceen, YouTubeen ja Flickriin.

Geren teos on sisällöltään kattava kuvaus digitaalisen kulttuurin rakentumiselementeistä ja niiden keskinäisistä suhteista ajassa. Kirja myös etenee johdonmukaisesti ja se on kirjoitettu varmalla otteella. Koskimaan ja kumppaneiden käännös tekee oikeutta tälle digitaalisen median tutkimuksen perusteokselle, joka on myös ulkoasultaan tyylikäs kokonaisuus.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *