Heidi Ruotsalainen väitteli keväällä 2020 Maanpuolustuskorkeakoulussa aiheesta Salatun tiedon tuottajat – Suomen sotilasasiamiesjärjestelmän kehitys 1918–1939. Nyt käsillä oleva teos perustuu kyseiseen väitöskirjaan, joka syntyi tutkijan oivallettua, että sotilasasiamiesten toimintaa oli aiemmin tutkittu erittäin vähän.

Helppoa työ ei ollut Ruotsalaisellekaan: arkistoja oli kadonnut ja niitä oli hävitettykin järjestelmällisesti. Esimerkiksi Neuvostoliittoon kohdistuvasta sotilastiedustelusta kertynyt aineisto oli pääosin tuhottu viimeistään jatkosodan päätyttyä, jolloin paljon muutakin asiakirjamateriaalia pantiin palamaan nopeassa tahdissa.

Pienistä tiedonsirpaleista on kuitenkin syntynyt kiinnostava kokonaisuus, josta selviää, mikä nuoren tasavallan sotilasjohtoa kiinnosti, mikä armeijan piirissä koettiin uhkaksi ja miten tiedustelutietoa käytännössä hankittiin. Sotilasasiamiehet toimivat suurlähetystöjen yhteydessä, mutta heidän asemansa ja tehtävänsä poikkesivat lähetystöjen muun henkilökunnan tehtäväkentästä.

Tyhjästä luotu järjestelmä

Kirjan aluksi Ruotsalainen selvittää sotilasasiamiesjärjestelmän kehitystä eri maissa. Johtavat eurooppalaisvaltiot kuten Venäjä, Ranska, Itävalta, Preussi ja Britannia lähettivät sotilasasiamiehiä toistensa pääkaupunkeihin jo 1800-luvulla, ja ennen pitkää myös Yhdysvallat ja Japani omaksuivat saman käytännön. Ammatti oli yläluokkainen ja sellaisena se myös pysyi pitkään. Tiedustelun ja vakoilun raja oli epämääräinen, eivätkä uuden vuosisadan alkukymmenet sitä selventäneet.

Varsinaisen käsittelyosion Ruotsalainen on jakanut kolmen yleisesikunnan päällikkönä toimineen upseerin toimikausien mukaan. Ensimmäinen heistä on Suomen sotilasasiamiesjärjestelmän luoja kenraalimajuri Oscar Enckell, joka määrättiin syksyllä 1919 yleisesikunnan päälliköksi. Hän oli C. G. E. Mannerheimin tavoin ns. tsaarinupseeri, jolla oli pitkälti tiedustelukokemusta Venäjältä. Ensimmäisen maailmansodan sekavissa oloissa Enckell ehti palvella myös Serbian armeijassa, josta Mannerheim värväsi hänet kotimaahan.

Enckell toi tullessaan tsaarin armeijan ideoita ja käytäntöjä, ja ”vanha maailma” oli muutenkin Suomen itsenäisyyden alkuvuosina voimissaan. Silloiset sotilasasiamiehet olivat lähtöisin yhteiskunnan ylätasolta. Heillä oli vaurautta, opintoja ja kielitaitoa, ja sukutaustojensa ansiosta he solahtivat sujuvasti seurapiireihin myös asemamaissaan.

Sotilasasiamiehet sijoittuivat armeijan hierarkiassa varsin korkealle eli suoraan yleisesikunnan päällikön alaisuuteen. Neuvosto-Venäjälle heistä ensimmäinen lähti 1921, ja maa pysyi mielenkiinnon kohteena myöhemminkin. Siellä toimiminen tosin vaati aivan erityistä neuvokkuutta eikä sekään aina riittänyt: kaksikymmenluvun puolenvälin jälkeen havaittiin, että kerätyt tiedot ja suomalaisten salaisuudet vuotivat neuvostoviranomaisille nopeassa tahdissa. Ihan kuin joku olisi käynyt ne kertomassa. Paljastui, että yksi lähetystön kassakaapin avaimista oli jäänyt GPU:n eli Neuvostoliiton valtiollisen poliisin haltuun, joten paikalta palkatulla palveluskunnalla oli vapaa pääsy tietovarastoon.

Moskovassa vallitsi monesti myöhemminkin täysi kaaos. Lähetystön tilat olivat välillä aivan asumiskelvottomia, ja kaksi sotilasasiamiestä – eversti Carl Aejmelaus-Äimä ja hänen seuraajansa, majuri Matti Ropponen – herättivät venäläisissä viranomaisissa niin paljon epäluuloja, että heidät karkotettiin maasta.

Ennen 1920-luvun puoltaväliä Suomi lähetti sotilasasiamiehen myös Tukholmaan. Hän hoiti samalla Norjan ja Tanskan. Latvia ja Puola oli niputettu samalle henkilölle, samoin Pariisi ja Lontoo. Pariisissa työskenteli muutaman vuoden ajan myös erityinen ilmailuasiamies, mutta Washingtoniin ja Lontooseen sotilasasiamiesten vakanssit perustettiin vasta 1930-luvulla.

Työtä miehillä oli, mutta palkat olivat surkeita. Koska virkaan liittyi runsaasti edustamista, sotilasasiamiehet joutuivat käyttämään omia varojaan. Valtio maksoi kyllä takaisin, mutta yleensä hyvin hitaasti. Hyvän ja monipuolisen kielitaidon lisäksi edellytettiin asemamaan yhteiskunnan tuntemusta ja siinä tapahtuvien muutosten ymmärtämistä. Haitaksi ei ollut myöskään tekninen ymmärrys, etenkään radio- ja asetekniikan tuntemus. Yhteistyö lähetystön kanssa sujui, jos henkilökemiat osuivat kohdilleen – aina eivät osuneet.

Herroja upseereita ei tainnut ulkomailla paljon lohduttaa, että Helsingissä, yleisesikunnan toimitiloissa, asiat olivat vielä huonommassa jamassa. Huonekaluja ei ollut juuri lainkaan, ei liioin tehtäviin tarvittavaa koulutusta, vaan upseerit luennoivat toinen toisilleen. Kun toimistolle onnistuttiin lopulta hankkimaan kassaholvi, se oli ihan huikea edistysaskel.

Oscar Enckell joutui syrjäytetyksi ns. jääkärikapinan aikaan 1924. Sitä ennen hän oli ehtinyt tehdä tiedustelunkin puolella paljon. Maakohtaisia ohjeita alettiin kehitellä, ja aika ajoin miehet komennettiin kotimaahan, jolloin salainen tieto ja ohjeistus välittyivät paremmin kuin kuriirien ja muun postin mukana. Maan poliittinen johto alkoi muutenkin ymmärtää puolustuslaitoksen tarpeita, joten Ruotsalaisen otsikointi ”Sekasorrosta toimivaan järjestelmään” pitää hyvin paikkansa.

Dramatiikkaa, uhkakuvia, mysteerejä

Enckellin seuraaja, kenraalimajuri Kurt Martti Wallenius, oli räväkkä jääkäriupseeri, joka oli saanut myös jatkokoulutuksensa Saksassa eli käynyt siellä yleisesikuntaupseerikurssin. Hänenkin toimikautensa jäi viiden vuoden mittaiseksi: Walleniuksen kohtaloksi koitui se, että hänen alaisensa oli mukana presidentti K. J. Ståhlbergin ja hänen vaimonsa kyydityksessä syksyllä 1930. Muutoinkin Wallenius oli lähellä äärioikeistolaista Lapuanliikettä.

Niinpä kolmannen kirjassa käsitellyn tiedustelua johtaneen upseerin, kenraalimajuri Karl Lennart Oeschin, kausi yleisesikunnan päällikkönä ja sotilasasiamiesten esimiehenä alkoi varsin dramaattisesti eli seuraajan siirtämisellä reserviin (siviilikielellä toimenpide tunnetaan potkujen antamisena). Oesch pysyi tiedustelutoiminnan johdossa aina talvisodan puhkeamiseen asti.

Ruotsalaisen kirja on perusteellinen, yksityiskohtainen selvitys siitä, keitä sotilasasiamiehet olivat, miten he eri maissa toimivat, mitä informaatiota keräsivät ja kuinka heidän uransa jatkuivat sitten, kun tuo keskimäärin kahden-neljän vuoden mittainen ulkomaankomennus oli ohi. Näyttää siltä, että miesten kokemuksia ja tietoja ei Suomen puolustusvoimissa hyödynnetty läheskään täysimääräisesti: osa palanneista upseereista jäi palvelemaan yleisesikuntaan, osa siirrettiin joukko-osastoihin eri puolille Suomea.

Useimmiten tietoja hankittiin tavanomaisin keinoin eli asemamaan lehdistöä seuraten, kohteliaita kirjeitä lähettäen, mutta joskus myös hiukan hämärin keinoin. Jokseenkin kaikissa maissa oli tapana kutsua ulkomaiset sotilasasiamiehet seuraamaan sotaharjoituksia, ja yhteistyötä puolustuslaitosten välillä tehtiin muutenkin. Tiedustelutietoa vaihdettiin toisten sotilasasiamiesten kanssa, ja erityisesti Suomen Neuvostoliitosta saamat tiedot kiinnostivat kovasti länsimaita.

Kirjassa tulee vastaan runsaasti muista yhteyksistä tuttuja nimiä, kuten Reino Hallamaa, joka kehitti Suomen radiotiedustelun ja johti sitä sotavuosina. Tiedusteluraporteista näkyy se, miten Euroopan kriisi syveni 1930-luvun loppuvuosina ja miten hyvin Neuvostoliiton taholta tuleva uhka oli oivallettu jo vuosikymmenen alkupuolella.

Arkistoihin on tallentunut miesten arkinen aherrus eli ristiriidat omanarvontuntoisten suurlähettiläiden kanssa, verkoston keskinäiset kähinät, ainainen rahan ja muiden resurssien puute. Nämä Ruotsalainen on kaivanut esiin kirjeenvaihdosta ja budjettilaskelmista, alaisten raporteista ja esimiesten antamista ohjeistoista. Mutta hän tuo esiin myös tapahtumasarjoja, jotka ovat miltei agenttitarinoiden kaltaisia, kuten maastakarkotukset ja sotilasasiamiesten yhteistyöverkostojen toiminta Pietarin liepeillä, Kannaksella ja Itä-Karjalassa. Pahoinpitelyitäkin tapahtui, ja luultavaa on, että tekijät kyllä tiesivät, ketä murjoivat.

Kirjaan mahtuu myös yksi traaginen onnettomuus, joka on edelleen selvittämätön mysteeri. Viisi suomalaista lentokonetta eksyi sumussa Suomenlahdella marraskuussa 1927. Niissä matkustaneet miehet olivat palaamassa virkamatkalta Virosta, ja koska mukana oli korkeita upseereita kuten yleisesikunnan päällikkö Wallenius sekä tiedustelutoimiston johtaja majuri Ragnar Heikel, heidät oli hajautettu useisiin koneisiin. Muut koneet onnistuivat laskeutumaan, mutta yksi Aero Oy:n vesitaso katosi jäljettömiin. Sen mukana katosivat myös Heikel ja hänen seurassaan ollut suomalainen ratsumestari sekä koneen lentäjä ja mekaanikko. Kone todennäköisesti tuhoutui, mutta kun siitä ei löydetty mitään jälkiä, alkoivat villit huhut kiertää. Niiden mukaan kone ja matkustajat olisi kaapattu Neuvostoliittoon.

Vaikka Salatun tiedon tuottajat alaotsikkonsa mukaisesti käsittelee maailmansotien välistä aikaa, sen epilogissa ovat esillä myös Suomen sotavuodet ja jatkosodan jälkeinen aika. Sodan aikana sotilasasiamiesverkosto laajeni Italiaan ja Japaniin, mutta heti sodan jälkeen tiedustelu ajettiin alas. Tällöin useat tiedustelumiehet joutuivat pakenemaan maasta. Vasta valvontakomission poistuttua sotilasasiamiehiä alettiin jälleen rekrytoida ja sijoittaa asemiin, joissa heitä oli ollut jo 1930-luvulla.

Sotavuosien ja niiden jälkeisen ajan tiedustelutoiminnasta on kirjoitettu aiemmin, mutta Ruotsalaisen teos antaa kattavan kuvan varhaisemmista vuosista. Se valottaa myös keskeisten henkilöiden, erityisesti Oscar Enckellin, sekä vastaitsenäistyneen Suomen puolustusvoimien toimintaa. Ruotsalainen onnistuu lisäksi annostelemaan tiiviin tutkimustiedon ja värikkäät anekdootit sopivaksi kokonaisuudeksi, joten jos aihepiiri kiinnostaa, tähän teokseen kannattaa tarttua.