Dogmihistoriaa avaramielisille

Professori Heikki Räisäsen teos on merkittävä lisä suomenkieliseen kirjallisuuteen varhaisen kristillisen kirkon historiasta. Se on erinomainen systemaattinen esitys siitä mihin kaikkeen varhaiset kristityt uskoivat aikana ennen instituutiokirkon ja sen kankeiden oppirakennelmien syntyä.

Räisänen, Heikki: Mitä varhaiset kristityt uskoivat. WSOY, 2011. 377 sivua. ISBN 978-951-0-36896-1.

Professori Heikki Räisänen on kirjoittanut hyvän, loogisesti etenevän, intellektuaalisesti stimuloivan mutta vaarallisen teoksen kristinopin varhaisimmasta historiasta. Mikä sitten tästä oppineesta teoksesta tekee vaarallisen ja kenelle? Se, että Räisänen ei tarjoa lukijalle valmiiksi pureskeltuja vaihtoehtoja eikä yritä vetää mutkia suoriksi. Hänen teoksessaan varhaisen Jeesus-liikkeen monimuotoiset, keskenään ristiriitaiset ja jopa saman henkilön (Paavalin) pään sisällä ristiriitaiset opilliset ajatukset esitetään juuri niin kuin ne meille säilyneiden lähteiden valossa ilmenivät. Räisänen ei yritä selittää yhtenäisyyttä sinne, missä sitä ei ollut eikä tarkastele varhaista dogmihistoriaa teleologisesta, myöhemmin omaksuttujen ”totuuksien” näkökulmasta. Tämän vuoksi hänen teoksensa ei ole mieluista vaan pikemminkin vaarallista luettavaa niille, joiden mielestä kristinusko on, ja on aina myös ollut, fundamentaalisesti tulkittu, jähmeä ja muuttumaton oppirakennelma.

Toisaalta, tässä piilee myös Räisäsen teoksen poikkeuksellinen viehätys. Se avaa hyvin dokumentoidun näköalan varhaisen Jeesus-liikkeen uskomusten historiaan ja myös kontekstoi ne erinomaisesti aikakauden uskonnollis-kulttuuriseen taustaan olipa sitten kysymys juutalaisuudesta, hellenistisestä filosofiasta tai niin sanotuista pakanallisista uskonnoista (joskin jälkimmäiseen mielenkiintoa on uhrattu selkeästi kahta ensin mainittua vähemmän). 

Vakavasti otettavan ammattilaisen tavoin Räisänen pitäytyy omaksumassaan tehtävässä. Varoituksen sanana lukijalle todettakoon, että teos on nimensä antaman lupauksen mukaisesti nimenomaan varhaisten kristittyjen uskomusten historia, ei varhaisen kristillisen kirkon historia. Jälkimmäinen elementti kulkee Räisäsen kerronnassa mukana vain sen verran kuin opillisten piirteiden ymmärtämisen kannalta on ehdottoman välttämätöntä. Tämä ei tee kirjaa helpommaksi lukea niille, joilla eivät varhaisen kirkon (tai Jeesus-liikkeen/liikkeiden) historian perusteet ole hallussa. Heille suosittelisin ensiksi tutustumista hyvään kirkkohistoriaan ja vasta sitten paneutumista Räisäsen teokseen.  Tiivis rajaaminen on kuitenkin teoksen kannalta ehdottomasti positiivinen asia, pitkälliset selittävät ekskursiot muihin asioihin olisivat vääjäämättä haitanneet jo lähtökohtaisesti maallikkolukijalle (sanan kummassa tahansa merkityksessä) haastavan tekstin ymmärtämistä. Toki joistakin asioista olisi ollut hauskaa saada lisää tietoa, kuten Uuden Testamentin korpuksen teosten syntyhistoriasta ja uudemmasta tutkimuksesta niiden ajoituksien suhteen.  Niin tai näin, tekijän rajauksellinen ratkaisu on tässäkin suhteessa eittämättä oikea.

Kirja on suomenkielinen lyhennelmä tai ehkäpä pikemminkin pituudeltaan lyhyempi rinnakkaisprojekti Räisäsen teokselle The Rise of Christian Beliefs: The Thought World of Early Christians (Minneapolis: Fortress Press, 2009). Tässä tekijä muistaa hyvän akateemisen kansalaisen velvollisuuden tutkimustiedon popularisoinnista suuremmalle yleisölle ja myös suomenkielellä. Huomionarvoista on, että Räisänen on johdonmukaisesti pyrkinyt selittämään hankalat teologiset käsitteet kun ne tulevat tekstissä esiin ensimmäisen kerran, esimerkiksi sivulla 28 todetaan juutalaisuudesta: ”Uskonnon perusrakennetta on osuvasti luonnehdittu «liittonomismiksi» (kreikan nomos = laki), liittoon perustuvaksi lakihurskaudeksi.” Tämä on sinänsä hyvä, mutta kun esimerkiksi juuri liittonomismiin palataan seuraavan kerran sivulla 142 ja sen jälkeen useita kertoja ennen teoksen loppua, herää kysymys, olisiko erillinen sanasto, josta lukija voi tarkistaa hankalat termit ollut parempi kuin kertaluontoinen selitys, joka helposti lipsahtaa ohi tai unohtuu?

Toinen vähäpätöinen valituksen aihe liittyy kirjan formaattiin. Jostakin syystä nykyään on mahdotonta saada käsiinsä tietokirjoja, joita sulostuttamaan ei ole laitettu niin sanottuja tietoiskulaatikoita. Käsillä olevan kaltaisessa teoksessa pidän sitä epäonnistuneena ratkaisuna jo senkin takia, että valinnan vaikeus laatikkoon nostettaviin asioihin on suunnaton. Miksi esimerkiksi juuri s. 81-82 tietoiskulaatikkoon on nostettu lopun ajan merkit? Laatikot tuntuvat kovin irralliselta ja hajottavalta elementiltä teoksessa, jossa ei muita populaaritietokirjan elementtejä, kuten kuvia ja rautalankamalleja ole. Ehkä tekijän on ollut tarkoitus erottaa häntä kiinnostavat ekskursiot sivuseikkoihin erikseen, etteivät ne sotke leipätekstin loogista etenemistä.

Teoksen dispositio on temaattinen ja looginen. Johdannollisen materiaalin jälkeen kirja jakautuu joukkoon käsittelylukuja, joista kussakin nostetaan esille yksi kristinuskon dogmihistorian kannalta keskeinen teema. Näitä ovat: viimeisten aikojen odotus, kuolemanjälkeinen elämä, synti, pelastus, Jeesuksen persoonan dilemma (ihminen, Jumala vai molempia?), Pyhän Hengen rooli ja olemus, suhde juutalaisuuteen ja suhde kreikkalais-roomalaisen antiikin uskontoon, kulttuuriin ja filosofiaan.

Käsittelyluvut ovat poikkeuksetta hyvin kirjoitettuja, selkeitä ja informatiivisia. Luettuaan tämän kirjan lukija ymmärtää selkeästi, ettei voi ymmärtää mihin varhaiset kristityt uskoivat, sillä he uskoivat samaan aikaan lukuisiin, toistensa kanssa ristiriitaisiin asioihin. Räisänen uskaltaa ottaa myös kantaa sellaisiinkin pyhiin asioihin kuin Lutherin näkemyksiin, hän muun muassa toteaa suhteellisen suoraan, ettei Lutherin tulkinta Roomalaiskirjeen seitsemännestä luvusta kestä kriittistä tarkastelua. Räisäsen mukaan (s. 128) Paavali kuvaa tässä kohdassa kristityn elämää ennen hänen kääntymystään kristinuskoon, Luther puolestaan näkee Paavalin todistelevan kristityn olevan ”samalla kertaa vanhurskas ja syntinen”. Juuttumatta tässä asiaan pidempään tyydyn toteamaan, että kohta herättänee keskustelua jäykemmällä tavalla luterilaisten lukijoiden keskuudessa.

Käsittelylukujen keskelle Räisänen on myös kylvänyt lukijan iloksi hieman asiasta sivuun meneviä mutta sinänsä herkullisen hauskoja huomioita. Mainittakoon tässä yhteydessä esimerkiksi sivun 88 huomio siitä, että marxilaisuus, tuo ainainen kristinuskon ja ylipäätään uskontojen anti-teesinä esiintyvä oppirakennelma on mahdotonta ymmärtää muuten kuin juutalais-kristillisen eskatologisen ajattelun kontekstissa. Ei ole ylipäätään mahdollista kuvitella edistysoptimismia ilman eskatologisen odotuksen vaikutusta. Tästä mainio, Räisäsenkin ohimennen (s. 89) mainitsema esimerkki, on Yhdysvaltojen poliittinen retoriikka. Siinä , aivan riippumatta hallitsevasta puolueesta ja presidentistä, ollaan aina menossa kohden horisontissa siintävää amerikkalaisen unelman täydellistymistä. Jokainen yksittäinen päätös on historiaa mullistava käännekohta. Päivittäin tehdään ratkaisuja, joissa päätetään jatkuuko Amerikan kansan matka kohden amerikkalaisen unelman täydellistymistä – shining house on the hill, vai kadotetaanko suuri päämäärä näkyvistä.

Eräänlaisessa kokoavassa yhteenvetoluvussa ennen varsinaista loppulukua Räisänen pohdiskelee miten tästä erilaisten opillisten kysymysten ja ongelmien sekametelisopasta päädyttiin pikkuhiljaa kohti oppinsa mitenkuten vakiinnuttanutta instituutiokirkkoa. Loppuluvussa Räisänen palaa vielä hänelle ilmeisen rakkaaseen teemaan moniäänisyydestä yhteisellä pohjalla.  On lähes huvittavaa miten Räisäsen näkemys varhaisen kirkon uskomuksien historiasta lähestyy Euroopan Unionin iskulausetta ”moninaisuudessaan yhtenäinen”.

Kristityn etsimisen ja pohtimisen vapauteen keskittyvät viestinsä modernille lukijalle Räisänen kiteyttää kirjan viimeiseen, optimistiseen lauseeseen: ”Varhaisen kristinuskon opillinen kirjavuus saattaa antaa aseita kriitikoille, mutta käsitys alkuvaiheiden moniäänisyydestä voi myös toimia virikkeenä luoville tulkinnoille ja rakentaville sovelluksille.” Epäilen, että tämän maailman inkvisiittorit ja fundamentalistit, jotka eivät tunnetusti rakasta ”luovia tulkintoja ja rakentavia sovelluksia” uskonnon asioissa, eivät suosittele Räisäsen teosta lukijoille. Minä sen sijaan toivon mahdollisimman monen tutustuvan tähän erinomaisesti kirjoitettuun ja älyllisesti haastavaan teokseen.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *