Dokumentin ytimessä on ulkomuodoltaan, kuvitukseltaan ja taitoltaan epäilyttävän harmaa ja mustavalkoinen ja vasta lukiessa huomaa, kuinka hyvin sävyt sopivat sisältöön. Erityismaininnan ansaitsee kuvatoimittaja Markku Marttila. Hän on ollut pari vuosikymmentä SEAn/KAVAn kokeneen valokuvaajan ja kuvatoimittajan, Kai Vasen, opissa. Pienet ruutuihin sijoitetut kuvasarjat korostavat sekä elokuvallisuutta että historiallisuutta. Luettavuuden kannalta on upeaa, että viitteet ja muut lähde- ja kirjallisuusluettelot on sijoitettu loppuun. Niistä koostuukin reilut sata sivua.

Sedegren ja Kippola ovat ansioituneita ”elokuva-arkistolaisia”. Sedegren on pätevöitynyt suomalaiseen elokuvasensuuriin liittyvissä kysymyksissä ja hänen elokuvanäkemyksillään on vahva yhteiskunnallinen ote. Kippola on puurtanut 25 vuotta arkistoluolissa dokumenttien ja lyhytelokuvien parissa. On hienoa, että hän on päässyt kirjoittamaan ajatuksensa ja tietämyksensä auki.

Kirja valottaa monipuolisesti itsenäisen Suomen hapuilevia ensi askelia valkokankaalla. Sen sivuilla niin maan poliittinen historia, kansatiede, korkeakulttuuri ja taide kuin karu maalais- ja työläisarkikin tulevat yhtä lailla esille. Rintamakuvat, työväenliikkeen ja urheiluelämän huippuhetket sekä uutiselokuvat ja propagandafilmit luovat draamaa vuosikymmenten tapahtumaketjuihin ja sähköistävät jo unohduksiin vaipuneita ajan ilmiöitä. Tutkijat osaavat sijoittaa lyhyetkin filminpätkät aikaansa. Mutta silti juuri kansakunnan suuresta linjasta poikkeava tai ”unohdettu historia” on kenties teoksen tärkein anti. Dokumentin ytimessä on lähdeteos, josta esimerkiksi televisio voisi poimia kymmenittäin aiheita ja uusia näkökulmia asiaohjelmiinsa ja historiallisiin sarjoihinsa.

Myös suomalaisen dokumenttielokuvan pioneerit Oscar Lindelöf, Heikki Aho, Björn Soldan, Erkki Karu, Eino Mäkinen, Sakari Pälsi ja monet muut limittyvät elokuvineen kokonaisuuteen. He ovat ahkeria puurtajia muiden joukossa eikä heitä alttarille nosteta. Ja kuitenkin: parivaljakko Aho & Soldan käytti lyhytkuvissaan jo eisensteiniläistä elokuvaestetiikkaa ja vastakohtien montaasia. Jopa dokumenttielokuvan pioneerin, Dziga Vertovin ”Kinosilmä”-opit kaiketi tunnettiin. Teoksessa esitelty autonomian ajan dokumenttihistoria ja elokuvatuotannon monipuolisuus eri lyhytkuvayhtiöissä on tuntematonta sarkaa sivistyneemmällekin lukijalle. Oma lukunsa on tietysti Sakari Pälsi ja hänen Karjala- ja Siperia-kuvansa. Tavallaan Pälsin lähipiirissä kulminoituvat antropologisen ja kansatieteellisen elokuvan synnytystuskat, ensi askeleet ja pitkospuut Suomessa. Niitä pitkin on ollut helpompaa matkata itään kameran kanssa 2000-luvullakin.

”Dokumentin ytimessä” -teoksen sivuilla vilahtelee alkujohdannon jälkeenkin monenlaisia aikaan sidottuja käsityksiä siitä mitä dokumentti oikein on. Pelkästä todellisuuden tallentamisesta tai epäkohtien paljastamisesta se kohoaa parhaimmillaan runollisiin mittoihin – terapoiden kansakuntaa siinä missä paras fiktio tai kaunokirjallisuuskin.