Ecce homo!

Teoreettisen filosofian dosentti Panu Raatikainen rupesi rohkeaan urakkaan kirjansa Ihmistieteet ja filosofia myötä. Analyyttisen filosofian tuntijana tunnetun Raatikaisen tavoite käsitellä yhdessä teoksessa keskeisimpiä ihmistieteiden filosofisia kysymyksiä on - lievästikin ilmaisten - laaja. Erityisesti epäilykset heräävät kun Gaudeamuksen julkaisemassa kirjassa ei ole sivuja kuin 176. Ihmistieteiden kenttä on kuitenkin itsessään erittäin laaja kattaen historian, psykologian, kielitieteen, antropologian, yhteiskuntatieteet ja niin edelleen.

Raatikainen, Panu: Ihmistieteet ja filosofia. Gaudeamus, 2004. 176 sivua. ISBN 951-662-898-2.

Teoreettisen filosofian dosentti Panu Raatikainen rupesi rohkeaan urakkaan kirjansa Ihmistieteet ja filosofia myötä. Analyyttisen filosofian tuntijana tunnetun Raatikaisen tavoite käsitellä yhdessä teoksessa keskeisimpiä ihmistieteiden filosofisia kysymyksiä on – lievästikin ilmaisten – laaja. Erityisesti epäilykset heräävät kun Gaudeamuksen julkaisemassa kirjassa ei ole sivuja kuin 176. Ihmistieteiden kenttä on kuitenkin itsessään erittäin laaja kattaen historian, psykologian, kielitieteen, antropologian, yhteiskuntatieteet ja niin edelleen. Samoin filosofiastakaan tuskin löytyy yhtä kaikki tyydyttävää määritelmää.

Teos on selvästikin suunnattu perustutkinto-opiskelijoille. Teksti on kirjoitettu yksinkertaisesti ja mahdollisimman selvästi, johdatuksenomaisesti. Samasta kertovat teemavalinnat. Raatikainen käsittelee positivismia, relativismia ja realismia tieteenfilosofian keskeisinä suuntauksina. Teoksen toinen osa käsittelee tulkintaan ja ymmärtämiseen perustuvien ihmistieteiden erilaisia suuntauksia hermeneutiikasta Max Weberiin ja Clifford Geertziin. Kirjan kolmas ja lyhyin osuus käsittelee kysymystä tieteen arvovapaudesta. Eli keskeisissä teemoissa liikutaan, missä piilevätkin teokset vahvuudet. Kuinka moni pystyy samalta istumalta erittelemään esimerkiksi positivismin ja realismin väliset keskeiset erot? Useimmiten esimerkiksi positivismin johdannaiset vain luokitellaan yleiskategoriaan ”pahat” ilman, että niitä sen kummemmin tunnetaan. Tästä paradoksaalinen esimerkki on se, miten tietyt jyrkät ymmärtävän ihmistieteen edustajat lähestyvät positivismia. Raatikaista lainatakseni: ”Jyrkän ymmärtävän ihmistieteen rajoittuminen tutkittavien omiin käsitteisiin ja tulkintoihin, ilmiötasolle, sekä niiden yli menevien teoreettisten käsitteiden ja selitysten kieltäminen muistuttaakin jossain suhteessa hyvin paljon jyrkkää empirismiä ja positivismia.” Roy Bhaskar on kutsunut näitä kantoja ”hermeneuttiseksi positivismiksi”.

Ihmistieteet ja filosofia -teoksen parasta antia ovat siis peruskäsitteiden määrittelyt. Esimerkiksi loogisen positivismin tyypillisimmiksi opeiksi Raatikainen luettelee seuraavat ajatukset: 1) lauseet tulee pystyä todentamaan aistihavainnolla tai nämä lauseet ovat mielettömiä. 2) Tiede on redusoitavissa välittömästi havaittavaan. 3) Tieteet ovat yhtenäisiä siten, että humanistisilla tieteillä ja luonnontieteillä on samat päämäärät ja metodit.

Toisaalta Raatikainen osaa myös nostaa esiin erittäin tärkeitä huomioita realistisen tieteenkäsityksen luonteesta. Realismista on jostakin kummasta syystä tullut pelottava peikko, jonka uskotaan implikoivan jäykkää substantiaalisuutta sekä reduktionistista, universalisoivaa käsitystä maailmasta, mutta näin ei toki tarvitse olla. On mahdollista olla samaan aikaan sekä realismiin tukeutuva että kulttuurintutkija. Raatikainen kirjoittaa: ”Ilmeisesti melko yleinen väärinkäsitys on, että realismin hyväksyminen edellyttää jonkinlaista jyrkkää materialismia. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Realismi sallii myös ’ideaaliset’ oliot ja tapahtumat – esimerkiksi uskomukset, arvot, merkitykset tai käsitteelliset viitekehykset voivat sen näkökulmasta olla teoreettisia käsitteitä. Tällaisessa tapauksessa realismi esittää ainoastaan, että tutkittava todellisuuden osa on olemassa riippumatta tutkijan uskomuksista – ei ihmismielestä ylipäänsä.” Raatikaisen mukaan realismi haluaa korostaa, että ”tutkija itse ei uskomuksillaan ja teorioillaan luo todellisuutta, jota tutkii.” Esimerkiksi Manuel de Landa on Gilles Deleuzeen viitaten tukeutunut tällaiseen kantaan: kulttuurintutkijat eivät tutki vain ihmismielen projektioita.

Erilaisten tutkimuspositioiden selventämisen lisäksi Raatikainen on lisännyt teokseen näiden kantojen erityisongelmien erittelyä ja kritiikkejä, mikä toimii lyhyenä johdatuksena tieteenfilosofian peruskysymyksiin.

Teoksen yleisyydessä piilevät myös sen ongelmat. Koska teemat ja esimerkit ihmistieteistä ovat abstrakteja, eivät esitellyt keskustelut välttämättä enää kosketa kaikkein akuuteimpia ongelmia. Esimerkiksi teoksen esittelemät historiantutkimuksen ongelmat eivät nähdäkseni aivan kohtaa nykyisiä keskusteluita: ”Esimerkiksi historioitsijaa ei kiinnosta vain se, miksi historialliset toimijat tekivät tiettyjä tekoja, vaan myös se, olivatko heidän uskomuksensa tosia vai epätosia. Tämä puolestaan auttaa historioitsijaa ymmärtämään, miksi toiminta oli menestyksellistä tai epäonnistunutta. Tällöin tutkijan on tiedettävä, miten asiat todella olivat – pelkkä toimijoiden omien tulkintojen tunteminen ei tässä riitä.” Kuitenkin sanoisin, että nykyinen historiantutkimus juuri ei ole kiinnostunut vain siitä, miten asiat todella olivat (kuten Ranke asian muotoili) vaan myös siitä, miten toimijat uskoivat, kuvittelivat, toivoivat, luulivat maailman olevan. Tämä on näkynyt myös kiinnostuksena muun muassa fiktiivisyyteen, imaginäärisyyteen ja mielikuvitukseen. Eroa ei tehdä niin sanotusti totuudellisempien dokumentaaristen lähteiden ja fiktiivisten, poeettisempien lähteiden välillä, vaan molemmat ovat aivan yhtä reaalisia.

Toisin sanoen ongelmana on, millaiseen käyttöön Raatikaisen teosta voi suositella? Se ei voi korvata oppialojen omia tieteenfilosofian kursseja johtuen tällaisista yleistyksistä. Silti se puoltaa paikkaansa erityisiä kysymyksiä tukevana yleisjohdatuksena. Tällaisia teoksia tarvitaan, joskin samalla toivoisi, että teosten kirjoittajat ottaisivat vielä yhden, rohkeamman askeleen eteenpäin. Ihmistieteet ja filosofia -teos tuntuu pitkälti uudelleen esittelevän ne keskeiset teemat ja ongelmat, joita humanistisessa tutkimuksessa kohdataan. Huomionarvoista on, että jo vuoden 1977 Matti Juntusen ja Lauri Mehtosen Ihmistieteiden filosofiset perusteet keskusteli niin positivismista, uuskantilaisuudesta, 1800-luvun lopulla syntyneestä hermeneuttisesta ihmistieteestä kuin fenomenologiastakin. Hegel ja Marx ovat jääneet pois Raatikaisen kirjasta, mikä kertonee nykyajan painotuksista. Toisaalta, viime vuosina filosofit ja kulttuuriteoreetikot ovat osoittaneet uutta kiinnostusta näihinkin. Outoa kuitenkin on, että Raatikainen ei edes mainitse Juntusen ja Mehtosen teosta!

Uusia pelinavauksia, kysymyksenasetteluja tai tutkimusalueita Ihmistieteet ja filosofia -teoksesta ei siis löydä, mikä on harmi, koska Raatikaisen rahkeet olisivat varmasti riittäneet tuoreisiin, tärkeisiin painotuksiin. Ei kukaan varmasti voi kieltää, etteikö teoksen osuus ”Onko tiede arvovapaata?” olisi välttämätön, mutta se käsittelee hiukan liian konventionaalisesti aiheen valinnan sekä tulosten hyväksymisen ja soveltamisen tematiikkoja arvojen suhteen. Metafysiikan kritiikin myötä ihmistieteissä ollaan hyvin pitkälti hylätty ajatus, että totuus olisi jotakin ideaalista, arvovapaata, stabiilia ja universaalia, jolloin tutkimus on kohdannut uudenlaisia vaikeita perusteluongelmia: jos tutkimus ei voi tavoittaa Totuutta, miksi sitten tehdä mitään? Mikä perustelee tutkimuksen? Totuuden sijasta ollaankin siirrytty tutkimuksellisten intressien korostamiseen, ja laajemminkin niin sanotusti tieteen eettisten periaatteiden pohtimiseen. Etiikka tarkoittaa tässä sen ymmärtämistä, millaisessa yhteiskunnallis-kulttuurisessa kontekstissa tutkija työskentelee. Sen sijaan, että jahdattaisiin ikuisia, universaaleja totuuksia, huomioidaan, että kaikki tieto liittyy yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin, mikä ei tietenkään tarkoita, että tieto olisi vain subjektiivista tulkintaa vaan että kaikki tieto on rajallista, paikallista sekä sillä on yhteiskunnallisia efektejä.

Joitakin suoranaisia puutteita Ihmistieteet ja filosofia-teoksessa on. Feministiseen tieteenkritiikkiin ei viitata kuin ohimenevästi, lisäksi esimerkiksi sellaisia keskeisiä käsitteitä kuin ”todellisuus” tai ”objektiivisuus” ei mielestäni määritellä tarpeeksi selvästi. Nähdäkseni teoksessa olisi pitänyt esitellä mm. totuuden representaatio/vastaavuuskäsitteen positio ja kritiikki, mitä 1900-luvulla on esitetty mm. Martin Heideggerin suusta. Heideggerin mukaan totuutta ei tule käsittää väitelauseena vastaavuutena suhteessa todellisuuteen vaan laajemmin olemisen käsitteen kautta. Totuus ei ole johdannaista jostakin sille ulkoisesta asioiden tilasta, vaan totuus voi myös tapahtua taideteoksen lailla. Kuten Miikka Luoto kirjoittaa: ”Olemista ilmenemisenä, olevan kätkeytymättömyyttä Heidegger pohtii totuutena. Taide on totuuden tapahtumista, mutta totuus ei ole jotain joka tulee esiin, sellaisenaan tarkasteltavaksi; totuus on teoksessa tapahtumana. Paljastuminen ja kätkeytyminen ei kuitenkaan ole ainoastaan teoksen piirre, vaan se luonnehtii kaikkea olevaa. Oleminen itse tapahtuu totuuden kiistana, kätkeytymisen ja paljastumisen leikkinä.” (Luoto: Heidegger ja taiteen arvoitus. Tutkijaliitto 2002, s. 215). Yleisemmin Heideggerin kritiikki kohdistui luonnontieteellistä, objektivoivaa tiedon ja tieteen käsitystä vastaan. Toinen, Nietzschestä kumpuava, kritiikin traditio on taas korostanut, että koko kysymys totuudesta on väärin asetettu. Ennemminkin pitäisi kysyä, miten ja millaisten kulttuuristen voimien kautta jokin asetetaan totuudeksi ja jokin vääräksi.

Tieteenfilosofisia kysymyksiä ei voida ymmärtää irrallaan myöskään historiallisesta kestostaan. Nykyisen tiedekulttuurin ja tieteenfilosofian tarina on kuitenkin pitkälti modernin kulttuurihistorian ja tieteellisen maailmankuvan synnyn tarina. Raatikaisen kirja olisikin kaivannut vahvempaa historiallista kontekstia, joka olisi korostanut näiden kysymysten ajallisuutta. Monien tutkijoiden mielestä, heidän joukossaan mm. Stephen Toulmin, Michel Serres ja Bruno Latour, meidän tulisi kriittisesti arvioida uudelleen uuden ajan alun myötä voimaan tullutta ajatusta luonnontieteiden ja ihmistieteiden erosta. Tämä korostuu huomioitaessa se, että ihminen määrittyy jatkuvasti mitä erilaisimmissa (tieteellisissä) kentissä eikä sitä voida redusoida vain ihmistieteilijöiden alueelle. Itse ihmistieteiden käsitekin on siten ongelmallinen, kuten esimerkiksi Deleuze ja Rosi Braidotti ovat argumentoineet.

Tämän ohella olisin kaivannut Raatikaiselta enemmän esimerkkejä, jotka todella kiinnittyvät ihmistieteiden omiin ongelmiin. Kaikki kirjan esimerkit tieteellisistä ongelmista eivät sovellu kovinkaan vaivattomasti humanistiseen tutkimukseen, joka kuitenkin suurelta osin on kirjoittamista. Argumentoinnin ja ajatusten ”testaamisen” prosessi on erilainen kuin monilla vähemmän kirjallisilla aloilla. Humanistinen tutkimus on julkista kirjoittamista, joten havainnon, hypoteesin ja näiden testaamisen tematiikat eivät toimi niin yksiselitteisesti kuin joillakin luonnontieteellisemmillä aloilla. Kirjoittavan tutkimuksen tematiikka nostaa esiin myös omanlaisiaan ongelmia, esimerkiksi suhteen muuhun luovaan kirjoittamiseen ja taiteeseen. Kuten Friedrich Nietzsche ajatteli, kirjoitusvälineemme vaikuttavat ajatteluumme, jolloin ei ole samantekevää, miten tutkimuksen tulokset esitetään. Humanistiset tieteet ovat olleet ennen uutta aikaa oleellinen osa retoriikan perinnettä, mikä näkyy muun muassa juuri niissä argumentaatiotavoissa, jotka vieläkin ovat yleisiä.

Samalla mielenkiintoista olisi ollut huomioida, miten luonnontieteet ja ihmistieteet ovat jatkuvasti vaikuttaneet toisiinsa. Luonnontieteelliset teoriat – esimerkiksi termodynamiikka – ovat vaikuttaneet myös kirjallisuudessa ja kulttuurin ihmiskäsityksissä. 1800-luvun (positivistista) luonnontiedettä on mielekästä tutkia aikakautensa kirjallisuudesta ja taiteesta yleisemminkin, aivan kuten 1900-luvun suhteellisuusteoriat sekä ajatukset kompleksisuudesta ja kaaoksesta ovat vaikuttaneet niin taiteeseen, kulttuuriteoriaan kuin myös filosofiaan. Isabelle Stengers ja Ilya Prigonine ovatkin kirjoittaneet ”uudesta allianssista” erilaisten tutkimussuuntien välillä. Seuraavaksi haluaisinkin lukea suomeksi teoksen, joka kartoittaisi vaikkapa ihmistieteiden ja kaaosteorian välisiä yhteyksiä, tai esimerkiksi Humberto Maturanan ja Francisco Varelan kyberneettisen teorian mahdollisia kriittisiä sovellutuksia kulttuuritieteissä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *