Suomen eduskunnan 100-vuotista historiaa käsittelevän teossarjan toinen osa keskittyy eduskunnan asemaan. Emeritusprofessorit Antero Jyränki ja Jaakko Nousiainen lähestyvät aihepiiriä kahdesta eri näkökulmasta: kirjan aloittaa Jyrängin esitys "Kansanedustuslaitos ja valtiosääntö 1906-2005", joka käsittelee eduskunnan valtio-oikeudellisen aseman rakentumista ja muuttumista. Jyrängin osio ei ole kuitenkaan pelkästään normatiivinen, vaan hän pureutuu kattavasti lainsäädännöllisten muutosten historialliseen taustaan. Siten teoksen alkupuoli ei käsittelytavaltaan eroakaan jyrkästi loppuosasta, jossa Nousiainen valottaa suomalaisen parlamentarismin kehitysvaiheita samalta sadan vuoden ajanjaksolta.

Uuden vuosituhannen perspektiivi

Teoksen päämääränä on keskittyä lähihistorian vuosikymmeniin. Tältä ajalta on eniten uutta lisättävää edelliseen, neljännesvuosisata aiemmin valmistuneeseen suurteokseen. Jyrängin painopiste onkin uusimmassa, vuodet 1983-2000 käsittävässä ajanjaksossa, jolle hän omistaa lähes kaksi kolmasosaa kirjoituksensa sivuista. Kyse ei ole ainoastaan pyrkimyksestä keskittyä uusimman ajan tapahtumiin vaan myös tosiasiasta, että eduskunnan valtio-oikeudellisessa asemassa tapahtui tuona aikana paljon. Jyränki tarjoaakin perusteellisen paketin niin vuoden 2000 perustuslain syntyvaiheista kuin Suomen ja sen eduskunnan tiestä Euroopan unioniin. Nousiainen taas tiivistää vuoden 1982 jälkeisen ajan huomattavasti tiiviimmin vakaaksi enemmistöparlamentarismin kaudeksi.

Vaikka painoa on pyritty laittamaan viime vuosikymmenten kehitykselle, kirjoittamisajankohta tuo uutta näkökulmaa myös eduskunnan alkuaikojen historiaan – esimerkiksi silloin, kun Jyränki vertaa vuoden 1910 yleisvaltakunnallisten lakien luetteloa niihin asiaryhmiin, jotka nyt kuuluvat Euroopan unionin yksinomaiseen toimivaltaan. Kun samalla aukeamalla on vielä kuva duumasta ja Euroopan parlamentista, ympyrä näyttää sulkeutuneen. Viime vuosisadan alkupuolella ei tosin ollut halua "mennä ytimeen", kun duuman edustajapaikatkin jätettiin täyttämättä. Joka tapauksessa kahden parlamenttikuvan väliin jäävinä vuosikymmeninä eduskunnan asemassa ehti tapahtua paljon muutoksia.

Nykypäivä on tuonut uutta perspektiiviä luonnollisesti myös 1960- ja 1970-lukuihin eli edellisen teossarjan uusimpaan aikaan. Eräs esimerkki on keskustelu kansalaisten poliittisesta vieraantumisesta, jota tuohon aikaan käytiin yleisesti tutkijoidenkin keskuudessa. Syynä pessimistisiin arvioihin oli äänestäjien liikkuvuuden ja heidän esittämänsä arvostelun lisääntyminen. Samaan aikaan vaalien äänestysprosentit nousivat kuitenkin huippuunsa. Nousiainen kiinnittääkin asianmukaisesti huomiota siihen, että nykynäkökulmasta valitus oli selvästi ennenaikaista.

Kekkonen hallitsi – miehet kertovat

Kirjan molemmissa osissa on erotettu omaksi jaksokseen presidentti Urho Kekkosen toisen kauden alusta hänen eroonsa ulottuva periodi. Tuona aikana kysymys presidentin ja eduskunnan vallan suhteista nousi keskeiseksi, ja valta näytti välillä luisuvan monista syistä johtuen eduskunnalta pois. Tätä kautta käsitellessään Jyrängin ja Nousiaisen kirjoitukset ovat myös selvästi päällekkäiset: valtiosääntökomitean työ ei tuona aikana johtanut valtio-oikeudellisiin muutoksiin presidentin ja eduskunnan suhteissa, joten Jyränki käsittelee Nousiaisen tavoin paljolti presidentin ja eduskunnan suhteiden käytännön kehitystä.

Päällekkäisyys paljastaa myös hienoisia eroja Jyrängin ja Nousiaisen painotuksissa. Jyränki näkee nuo vuodet ajanjaksona, jolloin tasavallan presidentin valtaoikeudet irtaantuivat voimakkaasti perustuslain kirjaimesta ja jolloin Suomi lähestyi Ranskan järjestelmää. Nousiainen taas keskittyy näiden kahden maan välisiin eroihin, eikä häntä voi muutenkaan moittia ainakaan liiasta Kekkos-kriittisyydestä.

Jyränki ei salaa omaa mukanaoloaan 1970-luvun alun valtiosäännön uudistuspyrkimyksissä, mutta hieman laveampikaan kerronta omasta osuudesta ei olisi ollut lukijan kannalta pahitteeksi – varsinkin, kun tutkija on tässä tapauksessa ollut hyvin keskeisesti mukana tutkimissaan tapahtumissa. Nyt esimerkiksi Jyrängin kansliapäällikkyys tasavallan presidentin kansliassa on jätetty pois jopa hänen henkilöesittelystään kirjan lopussa. Eräs viite kertoo kuitenkin, miten kirjoittajat asennoituivat valtiosääntöuudistukseen sen alkuvaiheessa: vuonna 1969 Jyränki oli pitänyt perustuslakien kokonaisuudistusta aiheellisena, Nousiainen ei.

Sisällissodan varjosta sateenkaareen

Keskittyessään uusimpaan aikaan Jyränki niputtaa vuodet 1919-1981 yhdeksi jaksoksi. Noita vuosikymmeniä leimasi hänen mukaansa "sisällissodan pitkä varjo", joka ehkäisi luopumista eduskunnan valtaa rajoittaneista pidäkkeistä. Jyrängin mukaan tämä aikakausi päättyi Mauno Koiviston valintaan presidentiksi eli tapahtumaan, joka Max Jakobsonia lainaten lopetti vuoden 1918 tapahtumista alkaneen kansan kahtiajaon. Aikarajaus herättää kahdenlaisia kysymyksiä: onko liian suuri yksinkertaistus nähdä koko tuo 60 vuoden ajanjakso sisällissodan kautta? Nousihan tuona aikana monia muitakin eduskunnan valtaa rajoittaneita varjoja, kuten sotavuodet ja niitä seurannut ulkopoliittinen tilanne.

Toinen kysymys on, missä määrin Koiviston valinta oli rajapyykki. Toki Koiviston valinta oli merkitykseltään suurempi kuin mikä tahansa presidentinvaali, mutta ei ole syytä aliarvioida kansainvälisen toimintaympäristön muutosta 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Ulkoiset tekijät, jotka olivat ehkäisseet muutoksia, poistuivat. Jyränki kyllä myöntää, että Suomen ulkopoliittisen aseman muuttuminen vaikutti kaikesta päättäen myös uudentyyppiseen asennoitumiseen presidentinvaltaan, mutta kovin suurta painoarvoa tämä muutos ei näytä Jyrängin tekstissä saavan.

Jos Jyränki käsittelee aihettaan laaja-alaisesti, ei Nousiaisenkaan aihepiiri, suomalaisen parlamentarismin historia, ole mikään kapearajainen kokonaisuus. Nousiainen liikkuukin laajalla alalla Suomen Pankin aseman kehityksestä eduskunnan puhekulttuurin muutokseen. Eräs keskeinen kehityskulku jaksottaa kuitenkin Nousiaisen esitystä. Porvarilliset vähemmistöhallitukset olivat luonteenomainen hallitusratkaisu 1930-luvulle asti. Silloin tapahtui suomalaisessa parlamentarismissa ensimmäinen käänne, ja koalitioitumismalli muuttui sosiaalidemokraattien ja Maalaisliiton yhteistyötä suosivaksi. Tämä kaava jatkui ulkopoliittisten tekijöiden jäykistämänä 1980-luvulle asti. Silloin vasemmisto-oikeisto-ulottuvuuden päälle vahvistui keskus-periferia- tai kansainvälisyys-kansallisuus-ulottuvuus. Seurauksena olivat sinipuna- ja sateenkaarihallitukset. Toisaalta voisi myös kysyä, onko ainakaan suurten puolueiden koalitioitumisessa enää löydettävissä erityistä suuntaa tai ulottuvuutta. Onhan hallitusratkaisuissa käyty läpi 1980-luvun lopulta lähtien monipuolisesti kaikki koalitioitumisen eri perusmallit.

Ulkoasultaan kirja on teossarjalle ominaiseen tapaan komea. Tästä komeudesta maksetut eurot ovat kuitenkin keskittäneet julkista keskustelua enemmän teossarjan hintalappuun kuin sen sisältöön. Taitto on teossarjassa sen verran väljä, että sivun alalaitaan olisi voinut taiteellista elämystä vahingoittamatta sujauttaa alaviitteet. Nyt viitteet on sijoitettu kirjan loppuun ja harmillisesti ilman erillistä lähde- ja kirjallisuusluetteloa. Vastapainoksi asia- ja henkilöhakemistot palvelevat hyvin kirjan käytettävyyttä perusteoksena, joka tarjoaa uusimpaan tutkimukseen perustuvan kokonaiskuvan eduskunnan aseman muutoksesta. Kirjan lonkerot ulottuvat laajalle, ja varsinkin Nousiaisen osuus lähenee jo hänen yleisesityksiään Suomen poliittisesta järjestelmästä. Toisaalta laajaa näkökulmaa on ollut vaikeaa välttää – eihän eduskunta ole yhtenäinen kokonaisuus, jonka asema olisi muuttunut tyhjiössä. Sen sijaan eduskunnan toiminnan eri osa-alueiden asema muuttui suhteessa hyvin monenlaisiin yhteiskunnan alueisiin. Teos piirtääkin oikeastaan kuvaa eduskunnan muuttuvista asemista.