
Pipatti, Otto: Ihmisen sosiaalisuuden alkulähteillä. Westermarckilainen sosiologia ja sosiaaliantropologia. . Vastapaino, 2023. 320 sivua. ISBN 978-952-397-018-2.
Otto Pipatilla on hyvät edellytykset arvioida westermarckilaisuuteen lyötyjen leimojen painoarvoa. Hän väitteli muutamia vuosia sitten Westermarckin moraali- ja yhteiskuntateoreettisista käsityksistä tutkimuksella Morality Made Visible: Edward Westermarck´s Moral and Social Theory (2017). Ihmisen sosiaalisuuden alkulähteillä, jota tässä esittelen, on saanut alkunsa Svenska litteratursällskapet i Finlandin ja Koneen Säätiön rahoittamasta Westermarckia ja hänen lähipiiriään koskeneesta tutkimushankkeesta, jota on johtanut professori Petteri Pietikäinen.
Teos on ensimmäinen kokonaisesitys westermarckilaisuudesta. Kirjoittaja etsii yhteisiä piirteitä Westermarckin ja hänen oppilaittensa teoreettisesta ajattelusta ja menetelmistä. Hän pyrkii tarkentamaan alkuperän käsitettä, joka yhdistää heitä, ja tarkastelee westermarckilaista ajattelua sen omista lähtökohdista käsin. Pipatti onnistuu tasapainoisessa ja harkitsevasti laaditussa kirjassaan kyseenalaistamaan useita vakiintuneita käsityksiä, joissa westermarckilaisuutta on tarkasteltu toisen maailmansodan jälkeisen sosiologisen ajattelun näkökulmasta.
Pipatti aloittaa teoksensa kuvaamalla Westermarckin ajattelun lähtökohtia 1700-luvun skottilaisessa valitusfilosofiassa ja Charles Darwinin (1809–1882) evolutionismissa. Westermarck, jonka oppiaine oli käytännöllinen filosofia ja sosiologia, tutki evoluutiopsykologian näkökulmasta sosiaalisten ilmiöden kuten moraalin, avioliiton ja uskonnon alkuperää. Sosiaalisuuden alkulähteet ovat ihmislajin psykologiassa, emootioissa, jotka ovat moraalin perusta. Myöhempien aikojen näkökulmasta hänen ajattelunsa oli melko etäällä sosiologiasta, jonka me tunnemme.
Edvard Westermarckin oppilaat
Westermarckin vaikutus oli laaja. Hän ehti opettaa professorina käytännöllistä filosofiaa ja sosiologiaa Helsingin yliopistossa, London School of Economicsissa ja Åbo Akademissa. Pipatti tarkastelee Westermarckin ajatusten vaikutusta hänen oppilaisiinsa Yrjö Hirniin, Rafael Karsteniin, Gunnar Landtmaniin, Rudolf Holstiin ja Ragnar Numeliniin. Nämä kaikki omaksuivat lähtökohdikseen opettajansa ajattelun keskeisiä aineksia julkaisuihinsa.
Vanhin heistä, Yrjö Hirn (1870–1952), joka väitteli tutkimuksella Förstudier till en konstfilosofi på psykologisk grundval (1896), tutki taiteen alkuperää ja päätyi estetiikan professoriksi. Rafael Karsten (1879–1956) ja Gunnar Landtman (1878–1940) ehtivät olla Helsingin yliopistossa oppi-isänsä tavoin käytännöllisen filosofian ja sosiologian professoreina. Karsten väitteli tohtoriksi teoksella The Origin of Worship: A Study in Primitive Religion (1905) ja uskonnon alkuperän tutkija hänestä tulikin. Gunnar Landtmanin väitöskirja The Origin of Priesthood (1905) kohdistui yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja yhteiskuntaluokkien syntyyn. Kaikki tutkivat väitöskirjoissaan sosiaalisten ilmiöiden alkuperää, niiden emotionaalista perustaa.
Pipatin teoksen näkökulmasta johtuu, että Westermarckin suora vaikutus ilmenee tarkastelun kohteissa voimakkaana. Vähälle huomiolle jäävät hänen antamansa virikkeet varsinaisen oppilaspiirin ulkopuolelle. Niiden tutkiminen on haasteellista ja on ymmärrettävää, että työn ekonomia pakottaa tekemään rajauksia.
Westermarckilaisuuden arvioimisen kannalta Pipatin teos antaa muutamia huomion arvoisia kiinnekohtia: Westermarck oli suomenruotsalainen. Sodan alkuperästä teoksella The Relation of War to the Origin of the State (1913) väitellyttä Rudolf Holstia (1881–1945) lukuun ottamatta hänen oppilaansakin olivat suomenruotsalaisia. Aikana, jona kolonialismi oli voimissaan, alkuperäiskulttuureihin pääsi tutustumaan parhaiten British Museumin kirjastossa Lontoossa. Siitä tuli tutkimuksen pyhättö hänen oppilailleenkin.
Britanniassa syntyi Westermarckille hedelmällisiä kontakteja. Hänen tutkimustyönsä oli alusta lähtien varsin kansainvälistä. Myös oppilaat suuntautuivat brittiläiseen maailmaan, tutkimuksiaan he julkaisivat ruotsiksi ja englanniksi, mutta niitä käännettiin englannin lisäksi muille eurooppalaisille kielille, muun muassa ranskaksi. Kotimaista lukijakuntaa varten laadittiin suuremmalle yleisölle tarkoitettuja teoksia. Väittelijäjoukko suuntautui akateemiselle uralle Holstia ja Ragnar Numelinia (1890–1972) lukuun ottamatta, joiden työ Suomen ulkoasiainhallinnossa oli jo luonnostaan kansainvälistä. Numelin väitteli vuonna 1918 teoksella Orsakerna till folkvandringarna på lägre kulturstadier: en sociologisk studie. Aiheena olivat siis joukkovaellukset ja näkökulma westermarckilainen.
Miksi westermarckilaisuudesta ei tullut sosiologian valtavirtaa?
Westermarckin häikäisevä akateeminen ura ja kansainvälisesti arvostettu asema panevat miettimään, miksi hän ei koulukuntineen saanut merkittävää asemaa sosiologian ja sosiaaliantropologian myöhemmässä kehityksessä. Oppi-isän keskeinen tieteellinen kiistakumppani oli Émile Durkheim (1858–1917), jonka kanssa Westermarck oli useimmista sosiologian peruskysymyksistä eri mieltä. Kun Westermarck pyrki tarkastelemaan sosiaalisten ilmiöiden alkuperää evoluutiopsykologisesta näkökulmasta, Durkheim piti niitä alueena, jossa vallitsivat omat sosiaaliset säännönmukaisuutensa. Durkheimin tarkastelutapa oli yksinkertaisempi. Se teki tutkimusalueesta itsenäisemmän mutta ehkä myös helpommin lähestyttävän.
Westermarckin avioliittoa koskevista pohdinnoista tunnetaan parhaiten insestiaversio, jonka mukaan yhdessä kasvaneet lapset eivät tunne vetoa toisiinsa sukupuoli- tai aviokumppaneina. Vanhat klassikot löydetään kuitenkin ajoittain uudelleen. Nykyisin kiinnostus emootioihin on herännyt ja tämän takia Westermarck on alkanut tuntua mielenkiintoiselta. Pipatti arvioi, että Westermarckin sosiologian kestävä perintö on moraalin ja perheen muodostumisen emotionaalista alkuperää koskevissa päätelmissä.

Linkki lisenssiin.
Tutkijana Westermarck oli monipuolisempi ja laaja-alaisempi kuin hänen suomalaiset oppilaansa. Tällä on ehkä ollut vaikutusta mielikuvaan, joka tutkijayhteisölle mestarin kuoleman jälkeen muodostui westermarckilaisuudesta.
Teos pysyttelee sosiologian ja sosiaaliantropologian tutkijoiden kirjallisen tuotannon parissa. Kirjoittaja ei pohdi, miksi westermarckilaisuudelle ei oikein löytynyt paikkaa laajemmassa suomalaisen tieteen kentässä. 1900-luvun alkupuolella yhteiskunta ymmärrettiin Suomessa kansalliseksi kokonaisuudeksi. Sen kulttuuria tutkimusta harjoitettiin niin sanotuissa kansallisissa tieteissä, joita olivat Suomen historia, kansatiede, kansanrunoudentutkimus ja kotimainen kirjallisuus. Vaikka tutkijoilla oli kansainvälisiä yhteyksiä, ne suuntautuivat lähimaihin, usein saksalaiselle kielialueelle. Ne eivät olleet yhtä avaria kuin Westermarckin tai hänen oppilaittensa kontaktit.
Mistä löytyvät kenttätyön uudistajat?
Pipatti selostaa teoreettisen ajattelun ohella etnografisen kenttätyön muuttumista. Westermarckin aloittaessa uraansa vieraiden kulttuurien tutkijat syventyivät arkistoissa säilytettyihin lähetyssaarnaajien ja tutkimusmatkailijoiden kuvauksiin luonnonkansojen tavoista. Niiden avulla uskottiin voitavan kurkistaa ihmiskunnan varhaisiin kulttuurimuotoihin, joista yhteiskunnan perusilmiöiden kuten uskontojen, yhteiskuntaluokkien ja sodan alkuperä oli löydettävissä.
Westermarck ei uskonut, että yhteiskuntien tai kulttuurien kehitys etenisi kaikkialla samojen vaiheiden kautta. Hän oivalsi, että kulttuurien välisten vertailujen tekeminen edellytti hyvää perehtymistä tutkittaviin etnisiin yhteisöihin, niiden tapoihin ja kieleen. Westermarck kuten muutkin modernimmat kenttätyöntekijät hankkivat luotettavia informantteja ja paikallista kieltä taitavia oppaita. Useat opiskelivat tutkimansa kansan kieltä ymmärtääkseen paremmin tutkimaansa yhteiskuntaa.
Yhtesöjen tapoihin tutustuttiin haastattelemalla, havainnoimalla sekä osallistumalla ihmisten arkielämään ja juhliin. Westermarck teki kenttätyötä Marokossa arabien keskuudessa, Karsten Etelä-Amerikassa jibarojen parissa. Landtman taas tutki papualaisia. Ehkä kaikkein mittavimman kenttätyöprojektin toteutti Westermarckin oppilas Hilma Granqvist (1890–1972), joka teki koko tieteellisen elämäntyönsä Palestiinassa Artasin kylän asukkaista. Hänen väitöskirjansa Marriage Conditions in a Palestinian Village I (1932) aloitti kokonaisen tutkimussarjan, joka perustui kylän naisten parissa tehtyihin, lasten syntymää, avioliiton solmimista ja kuolemaa koskeviin haastatteluihin.
Omalaatuista kyllä, vaikka Westermarck oppilaineen kehitti kenttätyömenetelmiä, tiedeyhteisö nimesi kenttätyön suureksi uudistajaksi Bronislaw Malinowskin (1884–1942), joka aloitti modernin kenttätyön Westermarckia ja Landtmania myöhemmin. Tämä arvosti Westermarckia opettajanaan, tukijana ja virikkeiden antajana. Otto Pipatin mielestä merkitäviin kansainvälisissä julkaisuihin kirjoittanut Malinowski sai julkaisufooruminsa ja kiinnostusta herättävän kirjoitustapansa takia huomiota osakseen. Suomalaiset tutkijat jäivät sitä vaille. Kansainvälisyydestään huolimatta suomalainen tutkija oli helposti marginaalinen uurastaja, joka kirjoitti ruotsiksi (ellei peräti eksoottisesti suomeksi) ja julkaisi ajatuksiaan vähälevikkisessä tiedesarjassa. Vaikeaa siinä oli olla kansainvälinen tieteen uudistaja.
”Amerikkalainen sosiologia”
Suomessa sosiologien toimintakenttä oli jo 1940-luvun loppupuolella muuttumassa. Tutkimus alkoi muuallakin suuntautua yhä enemmän yhteiskunnan ajankohtaisiin ongelmiin. Ajan mittaan kerättiin laajoja aineistoja, joita analysoitiin tilastollisin menetelmin. Westermarckin ajattelu, joka etsi sosiaalisten ilmiöiden alkuperää, joutui kilpailevien tutkimussuuntien puristukseen ja alkoi tuntua vanhanaikaiselta. Tilalle tuli niin sanottu amerikkalainen sosiologia, joka teki pienryhmätutkimusta ja pohti esimerkiksi työelämän ongelmia, hyvinvointia sekä yhteiskunnallisia ristiriitoja.
Uuden vaiheen keskeinen suomalainen vaikuttaja ei ollut Westermarck vaan Erik Allardt (1925–2020), jonka suosima ajattelija oli Émile Durkheim. Tämä vaihe jää ymmärrettävästi Pipatin teoksessa vain loppuluvun varaan. Se ansaitsee kuitenkin huomiota osakseen, koska kokonaisen tieteenalan kääntymistä uuteen suuntaan on vaikea ymmärtää vain tieteen sisäisten muutosten avulla. Suomalaisen yhteiskunnan nopea muuttuminen vaikutti tutkimukseen. Kylmä sota voi olla myös hedelmällinen näkökulma muutoksen ymmärtämiseen, edustihan uusi suunta ”amerikkalaista” sosiologiaa maassa joka oli hävinnyt sotansa Neuvostoliitolle.
Westermarckilaisuuden kannalta muutos oli kohtalokas, kun sen edustamalle ajattelulle ei ollut enää tilaa. Vanhasta ei ollut apua kohdattaessa uusia haasteita. Sillä ei ollut vaikutusvaltaisia kansainvälisiä jatkajiakaan. Marginalisoitumisen sai kokea myös ”viimeiseksi westermarckilaiseksi” sanottu Arne Runeberg (1912–1979), joka vuonna 1947 väitteli noituudesta. Hän teki kuitenkin jotain poikkeuksellista. Kun sosiaaliantropologialle alkoi taas olla kysyntää, hänen onnistui apulaisprofessoriksi tultuaan saada kontakti itseään monin verroin nuorempiin opiskelijoihin ja elvyttää kiinnostus sosiaaliantropologian tutkimukseen. Omien kokemuksieni perusteella Runebergin ajattelu oli avaraa ja monia tutkimuksen näkökulmia ymmärtävää. Hän ei ollut vain viimeinen westermarckilainen.
Kun vanhaan tutkimukseen lyötyjä leimoja otetaan suurennuslasin alle silmäiltäviksi, tiedeyhteisön lyhyt muisti palaa vähitellen. Leimat estävät ymmärtämästä, miten aikaisemmat tutkijat ovat ajatelleet. Otto Pipatin teos tarkastelee ansiokkaasti Westermarckin ajattelua, sen unohtamista ja uudelleen löytämistä. Kiinnostus on herännyt, vaikka yhteiskunnan tutkimisen veturiksi vanhoista opeista ei enää olekaan. Syventymällä muutokseen niistä voi kuitenkin oppia jotain. Viisastumisen voi aloittaa vaikka Pipatin teoksesta Ihmisen sosiaalisuuden alkulähteillä.