Tutkimuseettisen pohdiskelun kentällä näyttää olevan täyttä. Vuonna 2006 ilmestyivät Arja Kuulan Tutkimusetiikka: aineistojen hankinta, käyttö ja säilytys, Olli Mäkisen Tutkimusetiikan ABC sekä Jaana Hallamaan & Veikko Launiksen & Salla Lötjösen & Irma Sorvalin toimittama Etiikkaa ihmistieteille. Jo vuonna 2002 ilmestyivät Sakari Karjalaisen & Veikko Launiksen & Risto Pelkosen & Juhani Pietarisen toimittama Tutkijan eettiset valinnat sekä vuonna 1991 Tiede ja etiikka. Sitä paitsi tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohjeet Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausten käsitteleminen ovat olleet tieteentekijöiden saatavilla vuodesta 2002. Kuitenkin Henriikka Clarkeburn ja Arto Mustajoki ovat löytäneet kentältä käytännön kysymysten suuruisen aukon, jota he pyrkivät täyttämään kirjallaan Tutkijan arkipäivän etiikka ja he onnistuvatkin siinä hyvin. Kaiken kaikkiaan mainitut teokset täydentävät toinen toisiaan.

Tutkijan arkipäivän etiikassa on kysymyksiä ja kysymysmerkkejä enemmän kuin missään muussa lukemassani kirjassa. Ne osoittavat konkreettisesti, miten monia pulmia eettisesti kestävässä tutkimuksessa on ratkaistava. Lukuisat esimerkit panevat myös pohtimaan, mitä ”oikeissa” tilanteissa pitäisi tehdä. Eettisiä ongelmia ei näet voi ratkaista yksioikoisesti muutamien hyvienkään sääntöjen varassa, sillä aina löytyy jotakin, mikä mutkistaa tilanteen.

Pätevät tekijät

Tutkijan arkipäivän etiikan tekijöillä on sekä periaatteellista ja teoreettista että käytännön kokemusta tutkimusetiikasta. Henriikka Clarkeburn edustaa luonnontieteitä ja Arto Mustajoki humanistisia tieteitä. Clarkeburn on suorittanut maisterintutkintonsa Helsingin yliopistossa ja väitellyt Glasgow’n yliopistossa biotieteellisen tutkimuksen etiikasta vuonna 2000. Tämän jälkeen hän on opettanut tutkimusetiikkaa Glasgow’n, Sydneyn ja Helsingin yliopistoissa. Arto Mustajoki on Helsingin yliopiston venäjän kielen ja kirjallisuuden professori, joka on toiminut myös yliopiston vararehtorina. Monipuolista kokemusta tutkimuksen eettisiin kysymyksiin ovat hänelle antaneet myös Suomen Akatemian hallituksen jäsenyys sekä kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnan puheenjohtajuus ynnä monenlaiset luottamustehtävät eurooppalaisissa tiedeorganisaatioissa. Kirja on laadittu tiiviissä yhteistyössä eivätkä tekijät erottele osuuksiaan, vaan vastaavat yhdessä koko tekstistä.

Teoksen rakenne

Clarkeburn ja Mustajoki johdattavat lukijaa aiheeseensa reilun 30 sivun verran. He osoittavat, että tutkimuseettiset kysymykset ovat nousseet entistä tärkeämmiksi, kun ulkopuolinen rahoitus on lisääntynyt, tutkimuksen vaikuttavuutta on jouduttu arvioimaan entistä tarkemmin, vertaisarviointi on lisääntynyt, jatkokoulutus on tehostunut ja teknologia on luonut tutkimukselle uusia mahdollisuuksia. Kirjoittajien mukaan etiikka on arkista päätöksentekoa tukeva taito, jonka harjoittamisen ensimmäinen edellytys on nähdä, että eettisiä kysymyksiä ylipäätään on. Sitten voi yrittää tunnistaa päätösten asianosaiset sekä näiden oikeudet ja velvollisuudet. Päätöksentekijän on myös tunnistettava tarjolla olevat ratkaisuvaihtoehdot ja näiden tuottamukset sekä huomioitava oma asemansa. Sitten hänen on löydettävä ratkaisuille eettinen perustelu, joka pohjautuu seurauksiin, periaatteisiin ja/tai hyveisiin.

”Tutkijan arkipäivän eettiset valinnat” -otsikon alla valintoja ja kysymyksiä riittää kirjassa yli 250 sivun verran. Eettisiä ongelmia ei synny vain varsinaisessa tutkimus- ja julkaisutoiminnassa vaan niitä sikiää myös konferensseissa, tutkimuksen ohjauksessa, arvioinnissa, rahoituksessa, akateemisten virkojen täytössä ja tutkijoiden yhteiskuntasuhteissa sekä henkilökohtaisessa elämässä. Jokaiseen aihepiiriin tekijät paneutuvat huolellisesti tarjoten myös lukijan pohdittaviksi kiintoisia esimerkkejä eri tieteenaloilta. Laajimmin huomiota yhdeksästä asiakokonaisuudesta saavat osakseen tutkimuksen tekeminen, rahoitus, ohjaaminen, julkaiseminen sekä tutkijan yhteiskuntasuhteet. Näille tekijät uhraavat yli 30 sivua kullekin. Vertaisarvioinnin, kongressien järjestämisen, virantäytön ja henkilökohtaisen elämän eettisiä kysymyksiä he pohtivat parillakymmenellä sivulla kutakin. Eri ongelma-alueet vaativat tietenkin luonteensa mukaisen tarkastelun, mutta jokaisessa osiossa kirjoittajat käsittelevät asianosaisia sekä heidän oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan. Kaikki osiot ovat relevantteja ja sopivan laajoja. Ne myös avautuvat selkeän ja luistavan tekstin ansiosta kertalukemisella.

Kokonaisuudessaan erittäin tärkeästä ja hyödyllisestä kirjasta poimin tähän muutamia seikkoja, jotka saivat minut kirjoittamaan reunahuomautuksia.

Tutkimuskohteen oikeudet, kovat ja pehmeät alat

Tutkimuksen tekemisestä kirjoittaessaan (s. 80) Clarkeburn ja Mustajoki nostavat tutkimuskohteen asianosaisten joukkoon, kuten pitääkin. Mutta historioitsija huomaa heti, etteivät he mainitse lainkaan menneisyyden henkilöitä, joiden kanssa hän työssään pääasiassa ”seurustelee”. Kuitenkin meidän historian tutkijoiden on kysyttävä, mitkä ovat menneisyyden ihmisten oikeudet – velvollisuuksiahan heillä tuskin voi enää olla. Tässä yhteydessä kannattaa lukea Merja-Liisa Hinkkasen oivallinen artikkeli ”Oman elämänsä sankaritar” (1997), jossa hän käsittelee elämäkertatutkijan vastuuta.

Teoksensa sivulle 87 Clarkeburn ja Mustajoki ovat koonneet tutkimuksessa vallitsevan ”mieskulttuurin” ja ”naiskulttuurin” piirteitä. Tällainen vastakkainasettelu ärsyttää, mutta tajuan sen tarkoituksella kärjistetyksi ja haastavaksi. Kirjoittajat kehottavatkin lukijoita pohtimaan ”kovien” ja ”pehmeiden” tieteenalojen jakoa ja metodeja sekä eri alojen sisälläkin vallitsevaa jaottelua sekä tutkimusten mahdollisia prestiisieroja. – Historioitsijoidenkin olisi varmasti syytä keskustella asiasta avoimesti ja arvottamatta.

Tutkimusten julkaiseminen

Julkaisemiseen liittyvien eettisten kysymysten osiossa huomiot ”tuplajulkaisuista” (dublicate publication) (s. 90-91) pysäyttivät minut taas. Asia on tärkeä myös humanisteille, jotka kirjoittavat etupäässä suomeksi. Toisaalta meidän pitäisi julkaista suomeksi, jotta kansa, joka tutkimuksemme viime kädessä maksaa, voisi niitä lukea. Toisaalta meidän pitäisi saada tuloksiamme tunnetuiksi maailmalla. Samasta asiasta on siis pakko kirjoittaa erikielisiä versioita. Clarkeburn ja Mustajoki hyväksyvät tämän mutta myös uudelleen julkaisemisen samallakin kielellä, jos uusi lukijakunta on selvästi eri kuin alkuperäisen lukijakunta. Luullakseni he hyväksyisivät myös kokoomateokset, joissa uudestaan julkaistaan hankalasti löydettäviä ”vanhoja” artikkeleita.

Myös tieteellisen viittaamisen ja plagioinnin (s. 103-108) ongelmat saivat minut miettimään. Useimmat suomalaiset historioitsijat hallitsevat viittausten tekemisen taidon aika hyvin. Kuitenkin välistä muutamat oppineet menevät nootituksessa aivan äärimmäisyyksiin, kun varustavat viittauksin lähes joka virkkeensä. Toiset taas ovat omaksuneet ”ranskalaistyylisen” niukan, jopa ylimalkaisen viitteistyksen. Jonkinlainen keskitie lienee paras, kuitenkin niin, että reiluus ja oikeudenmukaisuus toteutuvat eli se saa kunnian, jolle kunnia kuuluu. Suorat lainaukset ovat yleensä ongelmattomia, kunhan ne varustetaan asianmukaisilla viitteillä, mutta kun tutkija alkaa tulkita omin sanoin toisten ideoita, hän voi tahallaan tai vahingossa ymmärtää väärin alkutekstin ajatuksen. Viittausten kattavuus, jolla tutkija osoittaa laajaa lukeneisuuttaan, on myös pohtimisen arvoinen asia.

Arvioinnit

Clarkeburn ja Mustajoki eivät ainakaan suoraan kyseenalaista julkaisujen vertaisarviointeja, kuten eräät tieteensosiologit ovat tehneet, mutta ehdottavat lukijan pohdittavaksi (s. 119): ”Mitä jos arvioija ei olisikaan anonyymi?” Onhan nimetön arviointi näennäisesti ristiriidassa tieteellisen avoimuuden periaatteen kanssa. Kysymys on kiintoisa ja pohtimisen arvoinen, sillä nimettömyyden suojassa arvioija voi käyttää henkistä mestauskirvestä kirjoituksiin, jotka sisältävät hänen omien tutkimustensa vastaisia näkemyksiä, tai kehua perusteettomasti tyhjää sanahelinää, joka tukee hänen tuloksiaan.

Akateemisessa maailmassa arvioidaan tutkijoiden työtä myös apurahoja ja tutkimushankerahoitusta myönnettäessä sekä tutkimusvirkoja täytettäessä (s.174-196), siis ennen kuin varsinainen tutkimus on edes tehty. Clarkeburn ja Mustajoki huomauttavat, että Suomen lakien mukaan hakijalla on oikeus saada nähtäväksi häntä itseään koskeva kirjallinen aineisto – säätiöillä ei sitä yleensä ole. Asianosaisuutta koskevan lainsäädännön mukaan hakijalle pitää ilmoittaa myös häntä koskevien arvioiden tekijät. Tutkijat tietävät hyvin ne ajankohdat, jolloin eri rahanjakajien päätökset ja niiden perusteena olevat arviot julkistetaan. Nehän nostattavat suuria tunteita ja kiristävät kilpailevien kollegojen välejä niin, että laitoksen kahvipöydän tunnelma voi olla pitkään varsin viileä. Vaikka hakijalla on oikeus tulla arvioiduksi ja myös kohdelluksi tasapuolisesti, aina eivät asiantuntijoiden lausunnot tunnu varsinkaan kielteisen päätöksen saaneen tutkijan mielestä objektiivisilta, tasapuolisilta eivätkä oikeudenmukaisilta.

Väitöskirjan tekeminen

Jatko-opiskelijoiden valinnan kriteerien tiukentaminen on yksi niistä seikoista, joihin Clarkeburn ja Mustajoki kiinnittävät huomiota kirjoittaessaan tutkimuksen ohjaamiseen liittyvistä eettisistä kysymyksistä (s. 141-173). Toistaiseksi lähes kaikki halukkaat humanististen alojen opiskelijat ovat päässeet tekemään väitöskirjaa, kunhan ovat saaneet gradustaan kohtuullisen arvosanan. Ulkopuolista rahoitusta ei siis ole vaadittu jatko-opiskelupaikkaan. Lähivuosina voi tilanne kuitenkin muuttua ja opiskelijat joutuvat kilpailemaan rajusti paikoista, jotka myös takaavat ohjauksen – nykyisinhän ohjausta saa vain, kun sitä osaa vaatia. Silloin alkavat myös akateemisten meriittien lisäksi muut eettisesti perustellut valintakriteerit painaa. Yhteismitallisten ja yhteisesti hyväksyttävien mittareiden puuttuminen tulee olemaan yksi käytännön hankaluus, mutta eettisesti perustellulla valinnalla on oltava eksplisiittisesti ilmaistut kriteerit.

Kirjoittajat tarttuvat (s. 166) varsin kiperään ja ajankohtaiseen kysymykseen: voidaanko painatusluvan saanut, julkaistu ja julkisesti puolustettu väitöskirja hylätä? Muutama väitöskirjahan on vuosien mittaan ehdotettu hylättäväksi ja hylättykin, mikä on nostattanut melkoisen kohun. Muodollisesti hylkääminen on mahdollista, mutta käytännössä yleensä tulkitaan niin, että hyväksyttävyys arvioidaan painatusluvan yhteydessä. Tiedekunta siis ”käytännössä” hyväksyy väitöskirjan, kun se antaa painatusluvan. Clarkeburn ja Mustajoki löytävät kuitenkin muutamia seikkoja, jotka puoltavat väitöskirjan hylkäämistä. Niitä voisivat olla esim. nämä seikat: kirjassa esitetyt testitulokset osoittautuvat tekaistuiksi, väittelijän osuus ei ole se, mikä on annettu ymmärtää ja merkittävä osa väitöskirjaa osoittautuu plagiaatiksi.

Rahan ehdoilla?

Tutkimuksen rahoitus ei ole neutraali asia. Clarkeburn ja Mustajoki esittävät siitä (s. 200) tärkeän huomion: ”Kun tutkimuksen kaikkein vapaimman muodon, virkatutkimuksen osuus on supistunut, rahoittajista on tullut merkittäviä tutkimuksen suunnan ohjaajia”. Vaikka ihanne olisi, että tutkijalla on oikeus itse valita tutkimuskohteensa, todellisuudessa tämä ei läheskään aina ole mahdollista, sillä tutkimuksellisesti haastava ja kiinnostava ei välttämättä ole yhteiskunnallisesti haluttua. Tekijät ovat sitä mieltä, että sekä vapaata tutkimusrahoitusta että tutkimusohjelmia tarvitaan. He myös korostavat tutkimuspolitiikan luojien vastuuta yleisen tutkimusilmapiirin luomisessa. Kiintoisana ongelmana he nostavat esiin tilanteen, jossa hankkeen (palkaton) johtaja joutuu työttömäksi, ja kysyvät (s. 199): ”saako työtön johtaa hanketta ja nostaa samalla työttömyyskorvausta, jolloin oletetaan että hankkeen johtaminen on ”harrastus”. Siinäpä pohtimista!

Tutkijan arkipäivän etiikassa Clarkeburn ja Mustajoki välttävät tarkkojen toimintamallien ja rajoitusten tekemistä eivätkä anna yleispäteviä ohjeita, sillä tutkijan eteen tulevat eettiset valintatilanteet ovat hyvin erilaisia. Mutta he mainitsevat kirjan lopussa kaksi periaatetta, jotka auttavat lähestymään eettisesti haastavia tilanteita oikeasta näkökulmasta. Yksi on kaikkien asianosaisten tunnistaminen ja kunnioittaminen. Toinen on prosessien läpinäkyvyys. Se on edellytys ratkaisuihin liittyvien vaihtoehtojen ja valintojen yleiselle puntaroinnille.

Vaikka ”[t]osiasia on, että suuri (varmaankin suurin) osa tieteellisistä julkaisuista ei vaikuta tieteen kehittymiseen millään tavoin” (s. 112), tutkijaksi pyrkijöitä riittää. Eettiset ongelmat eivät siis ota loppuakseen. Siksi soisinkin Tutkijan arkipäivän etiikan kuuluvan jokaisen tutkijan ja tutkijaksi pyrkivän kirjastoon.