Eheä elämäntyö, entä elämä?

Kotiliesi-lehden toimittaja - päätoimittaja Alli Wiherheimo ( 1895-1978, -1906 Grönhagen) tunnettiin suvereenina lehtinaisena ja kulttuurihenkilönä. Eläkkeelle jäädessään hn sai Suomen Kulttuurirahaston palkinnon "tunnustukseksi eheästä, menestyksellisestä elämäntyöstä aikakauslehden toimittajana sekä suomalaisen kotikulttuurin vaalijana ja kehittäjänä." Fil.toht.

Aikasalo, Päivi: Alli Wiherheimo. Uranaisen sydän. Otava, 2004. 302 sivua. ISBN 951-1-19157-8.

Kotiliesi-lehden toimittaja – päätoimittaja Alli Wiherheimo ( 1895-1978, -1906 Grönhagen) tunnettiin suvereenina lehtinaisena ja kulttuurihenkilönä. Eläkkeelle jäädessään hn sai Suomen Kulttuurirahaston palkinnon "tunnustukseksi eheästä, menestyksellisestä elämäntyöstä aikakauslehden toimittajana sekä suomalaisen kotikulttuurin vaalijana ja kehittäjänä."

Fil.toht. Päivi Aikasalo oli pukeutumiskulttuuria koskevaa väitöskirjaa tehdessään tutustunut Wiherheimon aikakauslehteen, Kotilieteen. Kordelinin säätiön elämäkerta-apurahan tuella jatkotyöksi tuli päätoimittajan elämäkerta. Sen lähteenä olivat ennen kaikkea Wiherheimon päiväkirjat.

Päiväkirjaan Wiherheimo tallensi yksityiset mietteensä, jotka olivat varsin toisenlaisia kuin hänen ulkoinen minänsä. Suuren ja arvostetun lehden päätoimittaja jännitti levikkilukuja ja pahoitti mielensä pienestäkin arvostelusta. Erilaisista tilaisuuksista kotiin päästyään varma käyttäytyjä pohti epävarmuuttaan. Mitä tyylikkäin pukeutuja oli tyytymätön vaatteisiinsa, huolella valmisteltujen ja pidettyjen kutsujen järjestäjä poti jälkikäteismasennusta tai ainakin suurta helpotusta, kun tilanne oli ohi. Vain ulkomailla saattoi vapautua pelkästään nauttimaan. Saadessaan vanhemmiten pieniä kiitoksia ulkoisesta puolestaan Wiherheimo pahoitteli päiväkirjalleen, ettei saanut kuulla sellaista nuorena. Elämästä olisi voinut tulla toisenlainen, jollei olisi pitänyt itseään rumana. Kirjan alaotsikko Uranaisen sydän on siis osuva sikäli, että sydämen asiat, laajasti otettuna, ovat kirjan pääteema. ’Uranainen’ ei ehkä ole aivan yhtä osuva sana. Termin konnotaatiot eivät vastaa Wiherheimon kaltaisten naisten palvelueetosta. Tosin kunnianhimoakin Alli Wiherheimo tunnisti itsessään.

Kulttuurityön kehykset
Pelkkää sydämen tutkiskelua kirja ei ole. Kehykset, joissa päiväkirjaa kirjoitetaan, tulevat asianmukaisesti lukijan tietoon: Vanhemmat muuttivat nuorena parina Satakunnasta Helsinkiin, isä oli onnistunut kouluttautumaan rakennusmestariksi.
Välillä yrityksessä oli parempia aikoja, mutta niukkuus ja säästäväisyys leimasivat nuoruutta. Lapsille hankittiin kuitenkin paras mahdollinen koulutus yksityistä pientenlastenkoulua myöten. Alli valmistui kielten maisteriksi ja palkattiin WSOY:lle 1920.

Kun yhtiö 1922 päätti perustaa uuden aikakauslehden, toimekas "tyttö" laitettiin toimitussihteeriksi. Varsinaisen toimituksen muodostivat sivutoimisesti neljä ansioitunutta ja asiantuntevaa vanhempaa naista, Hedvig Gebhard, Mandi Hannula, Laura Harmaja ja Mary Olki. He ideoivat aiheet, tilasivat tai kirjoittivat itse kirjoitukset ja neuvoivat nuorta Allia. Vasta kun viranomaiset peräsivät lehdeltä vastaavaa päätoimittajaa, Alli Wiherheimon asema 1934 vakiintui lehden päällikkönä. Levikki kasvoi jatkuvasti 40-luvun lopulle saakka. Vuonna 1948 se oli huipussaan, 234.000. Kustannusmaailmassa oli omat vaiheensa, kuten se, että Otava ja WSOY perustivat yhteisen lehtiyhtiön "Yhtyneet kuvalehdet". Sen johtoportaan kanssa Wiherheimo saavutti hyvät ja luottamukselliset välit. Kotilieden tuotolla pidettiin pystyssä pienempiä lehtiä.

Isä Wiherheimo kuoli samoihin aikoihin, kun Alli pääsi ansaitsemaan. Hänestä tuli äidin ja sisarusten elättäjä. Vielä veljien jo ollessa omillaan vanhempaa sisarta tarvittiin pula-aikana velkojen maksajana. Paljon suurempi suru oli lääkärisisaren varhainen kuolema. Veljet Toivo ja Onni kehittyivät aikaa myöten yhteiskunnallisiksi vaikuttajiksi, ja veljenlasten kanssa Alli koki lasten seuraa ja kiintymystä. Äiti kuoli juuri ennen sotaa ja Alli jäi yksin kauniiksi sisustamaansa kotiin. Olojen uudelleen vakiinnuttua hän palkkasi apulaisen. Viimeisinä aikoinaan, sairastaessaan Wiherheimo oli taas yksin. Rakkaan kesämökin hän kuolemaan valmistautuessaan myi, ettei se jäisi perikunnan vaivoiksi.

Elämänpolku ei koskaan johtanut avioliittoon, ei mihinkään rakkaussuhteisiin, ei edes vanhemman iän toveriavioliittoon, jollaisen ajatus sekin vielä pilkahteli päiväkirjassa. Päiväkirjalleen Wiherheimo tunnusti unelmansa tulla suomalaisen kulttuurikodin emännäksi ja sivistyssuvun kantaäidiksi, mutta kutsumuksesi jäi palvella suomalaista sivistystä vanhana piikana, tehdä kotikulttuuria vaalivaa lehteä niille toisille naisille, joilla oli oma perhe ja rouvan status. Näitä teemoja käsitellessä päiväkirjaan tallentui kirpeitäkin kommentteja. Alli Wiherheimo ja hänen elämäkertansa on mielenkiintoinen vastapooli Mandi Granfeltille ja Irma Sulkusen hänestä kirjoittamalle elämäkerralle (1997). Mandi oli valmistautunut uhraamaan voimansa isänmaalle naimattomana kansakoulunopettajana, mutta hänestä tuli kantaäiti Kuusien sivistyssuvulle. Yhteistä naisille on kristillisen elämännäkemyksen voimakkuus, vaikka Wiherheimo ei aiheesta paljoa puhunut. Hänen uskonsa oli enemmän itsetutkiskelevaa kuin julistavaa lajia

Biografin valinnat
Aikasalo toteaa jälkisanoissaan Janina Baumanin lainaten, että on joutunut kirjoittamaan kuvanveistäjän tavoin, veistämään pois sen, mikä ei palvele tarinan kehitystä. Kotiliesi työpaikkana on kyllä mukana koko ajan, mutta itseäni olisi kiinnostanut vielä esimerkiksi Kotiliesi 1900-luvun suomalaisen yhtenäiskulttuurin sekä ilmentymänä että edistäjänä. Lehti käynnistyi 1922 eli aikana, jolloin oli totuttu kohtelemaan suomalaisia luokittain ellei sanoisi vielä säädyittäin. Kansanvalistukseen oli omat julkaisukanavansa, sivistyneistön keskusteluun omansa, samoin järjestäytyneellä työväenliikkeellä. Nykyisenä asiakaskuntien segmentoinnin ja erityislehtien aikana tuntuu ihmeelliseltä, että vuosikymmenten ajan niin monenlaisten olojen naiset pitivät yhtä ja samaa Kotiliettä tilaamisen arvoisena. Lehti edusti valkoisen Suomen ihanteita tavalla, joka sopi sangen suurelle joukolle. Esim. 1952 se oli maan suurin tilattava aikakauslehti, levikki 210.000. (Seuraavat olivat Suomen Kuvalehti 155.000 ja Apu 152.000. 50 vuotta myöhemmin laajin levikki oli Aku Ankalla, 294.000). Aikasalo kirjaa muutaman kerran lehdentekijän huolia, kun tilaajakunta ulottui Helsingin herrasrouvista syrjäkylän rasittuneisiin ja hampaattomiin suurperheiden äiteihin, mutta asetelman historiallista ja yhteiskunnallista merkitystä ja kohdehenkilön osuutta siinä biografi ei erittele, ei myöskään analysoi pääkirjoituksia. Sen sijaan kansatieteilijä kirjaa lehden neuvojen aiheita eri kausilta sekä monesti Allin omien kutsujen ruokalajit ja uusien vaatteiden kankaat ja kuosit, mitkä kyllä luovat kulttuurihistoriallista ajankuvaa.

Elämäkerran kirjoittajan yksi pieni pulma on kohdehenkilön puhuttelu. Kansallisbiografiaan artikkeleita kirjoittaneita kiellettiin käyttämästä kohdehenkilöistään pelkkää etunimeä. Itsestäni se tuntui hankalalta ja yksitoikkoisuutta tuottavalta. Olisipa edes lapsuusajasta kirjoittaessa saanut käyttää kutsumanimeä. Alli-kirjan äärellä aloin ymmärtää kieltoa. Aikasalo käyttää pelkkää Allia ja sitä niin tiuhaan, että välillä tulee mieleen vanha lastenkirja, kun vielä kulloinkin kuvattava päivä alkaa säätilan kuvauksella perinteiseen tyyliin. "Aamu valkeni aurinkoisena … Alli toivoi… Alli ajatteli, että …" Aina muutaman Allin ajatuksen perään tulee kirjoittajan oma kommentti tilanteesta, ja se alkaa "Ehkä Alli".

Runsaat sitaatit suoraan päiväkirjoista, kursiivi on niiden merkkinä, ovat tässä tekstissä hyvässä ja taitavassa käytössä. Mutta kirjoitustekniikan puolelta voisi vielä kritisoida toistotaipumusta, tiivistämisen varaa olisi ollut jo lukujen sisällä. Vielä enemmän toistoa on koko kirjan mitassa, mutta toisaalta, kierros kierrokselta Allin ja hänen tulkitsijansa samanaiheisiin pohdintoihin tulee uusia sävyjä. Lopulta unelmat ja todellisuus saatetaan harmoniaan. "Elämä – juuri tällaisena – oli sittenkin hänelle paras mahdollinen", päättää Aikasalo.

Kordelinin säätiön elämäkerta-projektissa tähdätään kansantajuisiin tieteellispohjaisiin elämäkertoihin. Tässä tapauksessa se tarkoittaa mm. lähdeapparaatin puuttumista, mutta kirjallisuusluettelon mukana oloa. Historioitsijalle teos on antoisa, mikäli sattuu olemaan jokin sopiva erityisintressi. Itselläni se on Hedvig Gebhard (1867-1961), jonka elämäkertatyön olen hiljattain aloittanut. Nyt tapasin käytännöllisesti katsoen ensimäisen kerran lähteen, jossa rouva Gebhard esiintyy myös kielteisessä valossa, päällepäsmärinä ja kiittämisen unohtavana.

Silmään pisti "kohtaloiden" samankaltaisuus. Hedvig Gebhard itse oli kaksi vuosikymmentä ennen Kotilieden perustamista toimittanut ruotsinkielistä Pellervoa ja pitkät ajat ilman että hänen nimensä näkyi missään. Vasta kun viranomaiset peräsivät vastaavan toimittajan nimeä, se ilmaantui lehden nimiösivulle ja vasta lehden vihonviimeiseen numeroon Hedvig omissa nimissään kirjoitti lukijoille tervehdyksen. Kotiliedelle kaikkensa antavasta Wiherheimosta tuli selkeästi lehden pää vasta melkein 40-vuotiaana, kun viranomaiset vaativat merkintää päätoimittajasta. Gebhard ja muu toimituskunta kokivat tulleensa syrjäytetyiksi. Ajan mittaan Hedvig – Alli -suhde harmonisoitui myös päiväkirjoissa, julkisuudessa mitään ristivetoa ei tietenkään näkynyt.

Parasta kirjassa ehkä on kohdehenkilön ja kirjoittajan "yhteistyö" inhimillisen elämänymmärryksen hyväksi. Henkilökohtaisen kehityksen ja sisäisten taisteluiden kuvauksena elämäkerta ei kyllä ole silla lailla hätkähdyttävästi ihon alle menevää työtä kuin esimerkiksi Irma Sulkusen teos Mandi Granfeltin sieluntuskista. Ne taisivatkin olla vielä rankempaa luokkaa kuin Allin. Mutta Aikasalokin kunnioittaa kohdehenkilönsä ajatusmaailmaa. Niin tietoisia ja eritteleviä Wiherheimon päiväkirjamerkinnät ovat, että varmasti ylimielisempikin tutkija niiden äärellä kyllä hellittäisi besserwisserismistään. Ei voi kuin arvostaa, kun ihminen päättää, että ne tai nämä pelot eivät saa häntä lamauttaa tai kun hän tietoisesti päättää olla katkeroitumatta, vaikka kokee aihetta olevan. Kotilieden ideologian kritiikinkin Wiherheimo hoitaa itse, joskaan ei ihan nykyisten siskojen sanoin.

Tutkimuskirjallisuuden avulla Aikasalo jossain määrin sijoittaa Allin elämän ehtoja ja valintoja yleisempiin ilmiöihin, viimeiseksi suhteessa ’moderniin’. Alli oli moderni ihminen, mutta myös "sielu 1800-luvulta", kuten ennustaja Pariisissa oli kerran häntä luonnehtinut.

Loppusanoissaan kirjoittaja tunnustaa hämmentyksensä työn ajalta. Mikä oikeus hänellä oli lukea, levitellä ja tulkita pidättyväisen Allin asioita maailmalle, vaikka suku oli antanut luvan aineiston käyttöön. Lohdutus tuli siitä, että Alli itse oli luovuttanut paperinsa järjestetyinä SKS:n kirjallisuusarkistoon. Rohkeimpia hänen teoistaan, arvioi Aikasalo.

Kirja on selvästi tähdätty äitienpäivämarkkinoille ja soveltuu tarkoitukseen erityisen hyvin. Suomessa on vielä paljon naisia, miehiäkin, jotka ovat lukeneet Kotiliettä Wiherheimon kaudella ennen vuotta 1963 – vähintään Mika Waltarin riimittelemää Kiekua ja Kaikua – ja varmasti teksti kiinnostaa monia nuorempiakin. Kaupan päälliseksi jokainen äitienpäiväsankari iästään riippumatta saa muistutuksen omasta onnestaan. Olipa muu elämä mennyt miten tahansa, ainakin oman lapsen rakkautta hän on saanut kokea, juuri sitä, mitä sivistynyt, matkustellut, elegantti lady oli jäänyt vaille ja niin syvästi kaipasi.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *