Useimmissa tästä kirjasta tehdyissä kritiikeissä mainitaan siinä esiintyvä rasismi ja perheen äidin alkoholismi, joka kehittyy mielisairaudeksi. Miksi siis historioitsijan pitäisi olla kiinnostunut tästä kirjasta? Ensimmäinen syy on se, että kirja on aivan vallatonta luettavaa. Eräs ruotsalaiskriitikko on verrannut kirjailijaa itse Astrid Lindgreniin ja tämän tapaan kertoa maailmasta lapsen silmin. Vertaus ei mielestäni ole tyhjästä poimittu. Yksi Lindgrenin tavaramerkeistä olivat tarinat Ruotsin maaseudulla eläneestä köyhälistöstä. Ihmisiä kuoli, joutui vaivaistupaan, kaatui tai sairastui. Mutta tapahtumat kuvattiin lapsen silmin, "silleen vaan". Siksi niissä oli myös huumoria. Alexandra "Bobo" Fuller kuvaa lapsuuttaan toteavasti. Jos suomalaislapsella olisi suolistoloisia, se olisi katastrofi. Bobon "matoinen vatsa" kuvataan turhia hysterioimatta.

Kirjassa Fullerien perheen isä, äiti ja kaksi tytärtä kiertävät Afrikkaa maanviljelykseltä toiselle. Tarina alkaa Rhodesiasta, josta sisällissodassa muokataan Zimbabve ja sieltä Malawin kautta Sambiaan. Yhteistä maille on niiden asema Britannian entisinä alusmaina.

Kirja on silminnäkijän dokumentti tapahtumista. Itse koin ongelmalliseksi sen, etten tiedä maiden historiasta juuri mitään. En siis myöskään tiedä miten paljon kirjassa on faktaa ja miten paljon on kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Eräissä kirjan luvuissa kuvaillaan Rhodesian itsenäistymistaisteluja oppikirjamaiseen tyyliin. Tyyli poikkeaa kirjan muusta kerronnasta ja siitä päättelin, että Fuller on ainakin yrittänyt tarkistaa faktoja ennen kirjan julkaisemista.

Yhtenä todisteena kirjan autenttisuudesta pidän sen täydellistä poliittista epäkorrektiutta. Fullerit taistelevat Rhodesiassa valkoisten puolella. Kun Rhodesialle vihdoin myönnetään itsenäisyys Fullerit kokevat hävinneensä sodan, vieläpä mustaihoisille. Kirja asenneilmasto on huikean mielenkiintoinen. Siinä missä täällä pohditaan toiseuden tasa-arvoista kohtaamista Fullerin lapsuuden maailmassa mustat ja valkoiset elävät täysien eri maailmoissa. Mustien ja valkoisten kohtaamiset ovat sattumanvaraisia ja niitä leimaa epätasa-arvo. Mustaihoisille ei kirjassa kertaakaan myönnetä täyttä ihmisyyttä. Fuller itse on teini-ikäinen, ennen kuin hän vierailee mustan perheen luona ensimmäistä kertaa. Vierailua kuvataan epämukavaksi ja kummalliseksi. Kohtaamiset ovat luontevia vain silloin silloin, kun mustaihoiset esiintyvät palvelijoina tai maatyöläisinä.

Kirjasta jäi päällimmmäiseksi kirjailijan tuntema rujo rakkaus Afrikkaa kohtaan. Kirjan kirjoittaja makaa teltassa, laihtuneena ja surkeana juotuaan saastunutta vettä ja melkein kuoltuaan, haistaa ja kuulee Afrikan ja päättää, ettei lähde sieltä ikinä. Kirjailijan Afrikka on ruma, pistävän hajuinen, verinen ja ehdottoman elossa: "[Afrikan tuoksu] on kuin mustaa teetä, leikattua tupakkaa, vasta sytytettyä tulta, vanhaa hikeä, nuorta ruohoa."