VTT Kimmo Rentola on saanut aikaan tiiliskiven, joka käsittelee nimestään huolimatta pidempää ajanjaksoa Suomen itsenäisyyden aikaisessa historiassa. Teoksen varsinainen käsittelyjakso alkaa Tshekkoslovakian miehityksestä 1968 ja päättyy pitkälle vuoden 1971 puolelle. Kirja ei oikeastaan esitä ajanjaksosta mitään historiantutkimuksellisesti uutta, mutta on kuitenkin, eräistä selkeistä puutteistaan huolimatta, sujuvaa luettavaa. Keskeisiä ongelmia ovat toisaalta idioottimainen tapa laittaa viitteet, joissa on muutakin asiaa kuin pelkät lähteet, kirjan loppuun perinteisen alaviitekäytännön vastaisesti, ja vielä lukukohtaisesti numeroituna, jolloin lukija joutuu todella kaivamaan viitteet esiin, toisaalta Rentolan turha snobbailu venäjänkielisillä termeillä ja sanonnoilla. Jälkimmäinen ei anna teokselle mitään lisää, edellinen tuskin on ainakaan pelkästään tekijän vika, vaan myös toimitus ja taitto kantakoot vastuunsa tästä lukijaa kohtaan äärimmäisen epäystävällisestä ratkaisusta.

Historiantutkimuksellisesti Rentolan työ asettuu oikealle paikalleen, jos se on tarkoitettu nuoremman polven historianharrastajille. Teokseen on kaivettu uusia ja aiempaa traditiota ehkä henkilökohtaisempia näyttöjä, mutta varsinaisesti se ei muuta sitä historiakuvaa, mikä ainakin 60- ja 70-luvuilla silmänsä auki pitäneellä politiikan harrastajalle syntyi jo kyseisenä ajankohtana. Nykyiseen poliittiseen keskusteluun teos taas sopii Rentolan omana apologiana – hän kaataa sumeilematta pilkan lokaa maolaiskommunistien niskaan. Varsinaista asiallista huomautettavaa ei ole, ja selkeistä asiavirheistä (mm. koskien MLR:n toiminnan alkua) paistaa läpi henkilökohtainen kauna.

Samalla sanan säilällä Rentola huitoo selkeästi asian (Beljakovin rooli Suomen idänsuhteissa ja sisäpolitiikassa) vierestä niin vasemmiston ”oikeaa” kuin ”vasenta” laitaa – sujuvasti unohtaen oman roolinsa taistolaisliikkeen keskeisenä junttaorganisaattorina, joka mm. VSTY:n kevätkokouksessa ryhtyi laittomasti johtamaan kokousta tempaistuaan valitulta puheenjohtajalta nuijan, kun kokous alkoi kehittyä ”väärään” suuntaan, so. porvaririntaman voittoon. Teiniliiton Lahden liittokokouksessa Rentolan johdolla tehdyt päätökset sitten vahvistettiin.

Osansa pilkkakirveen iskuista saa myös Erkki Liikanen, jota Rentola itse yhtenä tärkeimmistä oli ajamassa Teiniliiton johtoon – yhdessä Matti Viialaisen kanssa, joka hänkin näyttää tyystin ”unohtaneen” änkyrävasemmistolaisen taustansa. Sama akuutti amnesia näyttää iskeneen kaikkiin 70-luvulla Neuvostoliiton asiaa Suomessa edistäneisiin, SKP:stä Kokoomukseen. Kuin ohimennen elokuvaohjaaja Jörn Donnerista tulee hakemistossa ”motellinomistaja”. Asiallisesta suhtautumisesta suomalaisiin vaikuttajiin ei silloista poliittista eliittiä lukuun ottamatta ole häivääkään.

Rentolan kirja on kahdella tavalla suositeltavaa luettavaa; ensiksi, kuten sanottu, se on osa sitä stalinismin apologiaa, jota Suomessa on 90-luvulta alkaen tuotettu ”tutkimuksen” peitenimellä, toiseksi se on hyvä lähtökohta objektiiviselle tutkimukselle Suomen nuorisopolitiikasta 70- ja 80- luvulla ja sen merkityksestä maan nykyjohdolle ja Suomen liittämiselle EU -liittovaltioon. Kun Neuvostoliitto menetti merkityksensä, korvikkeeksi nousi Eurostoliitto, joiden hallinto-organisaatiot ovat yksi yhteen yhtenevät – uusi utopia vanhan tehtyä konkurssin.