Ei nimi miestä pahenna ellei…

Pirjo Mikkosen ja Sirkka Paikkalan Sukunimet -teos on uudistettu laitos aiemmin ilmestyneistä Suuri nimikirja (1984), Suuri Suomalainen nimikirja (1985) ja Uusi suomalainen nimikirja (1988) -teoksista. Samoista teoksista on ilmestynyt myös erillisiä pelkästään etunimiin (Kustaa Vilkuna) tai sukunimiin keskittyneitä versioita. Uudistetun hakuteoksen julkaisemista kirjoittajat perustelevat nimistötutkimuksen edellytysten paranemisella ja uusien lähteiden käyttämisellä. Väestörekisterikeskuksen luettelon mukaan suomalaisilla on käytössään noin 127 700 eriasuista sukunimeä.

Mikkonen, Pirjo ja Paikkala, Sirkka: SUKUNIMET. Otava, 2000. 895 sivua. ISBN 951-1-14936-9.

Pirjo Mikkosen ja Sirkka Paikkalan Sukunimet -teos on uudistettu laitos aiemmin ilmestyneistä Suuri nimikirja (1984), Suuri Suomalainen nimikirja (1985) ja Uusi suomalainen nimikirja (1988) -teoksista. Samoista teoksista on ilmestynyt myös erillisiä pelkästään etunimiin (Kustaa Vilkuna) tai sukunimiin keskittyneitä versioita. Uudistetun hakuteoksen julkaisemista kirjoittajat perustelevat nimistötutkimuksen edellytysten paranemisella ja uusien lähteiden käyttämisellä.

Väestörekisterikeskuksen luettelon mukaan suomalaisilla on käytössään noin 127 700 eriasuista sukunimeä. Sekä uusimpaan että aiempiin sukunimiteoksiin on kuitenkin kelpuutettu mukaan vain muodoltaan ja äänneasultaan suomalaisia tai suomalaistuneita nimiä. Vieraskielisiä tai ns. muukalaistettuja nimiä ei uudenkaan teoksen hakusanoista löydy, vaikka niitä olisi Suomessa käytetty jo vuosisatoja. Niinpä hakusanoista löytyy esimerkiksi Höök -nimestä väännetty Hyökki, mutta ei Järvisestä muotoiltua Järveliniä. Varsinaisina hakusanoina teoksessa on kaikkiaan 5200 nimeä, jotka on karsittu maassamme käytössä olevista noin 50 000 suomalaisesta sukunimestä yleisyytensä perusteella. Hakusanoina mukana olevilla nimillä on Suomessa vähintään 100 kantajaa. Nimien erilaisia muotoja löytyy teoksesta hakemiston avulla kuitenkin kaikkiaan 16 500, joten harvinaisemmankin, ja itse asiassa myös vierasperäisen, nimen omaavalla on mahdollisuus tarkistaa mitä teos nimestä kertoo.

Sukunimet -teos on jaettu kolmeen osaan. Kirjan johdannossa perustellaan nimien valinta hakusanoiksi sekä käytetyt lähteet. Siinä selvitetään laajasti myös sukunimien historiaa ja nimikäytäntöjä eri puolilla maata. Johdanto sisältää myös tilastotietoja tämän hetken nimistöstä Suomessa. Varsinaisessa hakuosassa kunkin sukunimen historia kerrotaan lyhyesti, sekä mainitaan siihen liittyvät eri muodot. Varsinaisiksi hakusanoiksi kelpaamattomat nimet puolestaan löytyvät kirjan lopussa olevasta lähes satasivuisesta hakemistosta, jossa viitataan hakusanoissa olevaan muotoon.

Syy miksi tällainen hakuteos on yleensä kannattanut tehdä ja miksi nimistötutkimus on arvokasta, käy ilmi sukunimien historiaan tutustuessa. Isältä tai äidiltä lapselle periytyvä sukunimi on Länsi-Euroopassa varsin uusi ilmiö, vaikka se eräänlaisessa muodossa esiintyi jo mm. antiikin Roomassa. Ruotsi-Suomessa aatelisten sukunimipakko tuli voimaan 1626. Länsi-Suomessa sukunimet vakiintuivat tavallisen kansan keskuudessa kuitenkin vasta 1800-luvun lopulla. Mistä nykyisin käytetyt nimet sitten ovat peräisin ja mistä johtuu se, että perussäännöstä poiketen pohjalaisenkin talollissuvun jälkeläinen voi kehaista nimensä kulkeneen suvussa aina 1500-luvulta saakka?

Länsisuomalaiseen, kuten koko länsieurooppalaiseen nimikäytäntöön ovat kuuluneet asuinpaikan mukaan otetut lisänimet. Niinpä esimerkiksi 1700-luvun ilmajokinen talonpoika saattoi elämänsä aikana esiintyä kulloistenkin maaomistustensa mukaan useilla erilaisilla lisänimillä. Suomessa puhutaankin tuolloin talonnimestä ja lisänimestä. Suvun kanssa talonnimellä on tekemistä ainoastaan silloin, kun sama suku on asunut samaa tilaa vuosikymmenestä tai -sadasta toiseen ja esiintyy aina vain asiakirjoissa tuolla samalla talonnimellä. Näin tekee kuitenkin vain tilan omistaja, kun taas veljet vaihtavat nimeä muuttaessaan asuinpaikkaa ja mennessään esimerkiksi kotivävyksi. Tämä on tietysti vain pääperiaate, poikkeuksiakin lähteissä esiintyy. Varsinaisia suvussa periytyviä nimiä näistä talonnimistä tuli vasta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa.

Itä-Suomessa sukunimet ovat taas vanhempaa perua. Ilmeisesti jo 1500-luvulla Savossa ja Karjalassa esiintyi periytyviä sukunimiä, vaikka käytäntö olikin vakiintumaton. Lisäksi nainen säilytti avioon mennessään oman isältä perityn sukunimensä ja esiintyi sillä lopun elämäänsä. Mikkonen ja Paikkala arvelevat nimikäytäntöjen erojen johtuvan verotuskäytännöstä, joka peltoviljelyalueella kohdistui taloon ja kaskialueella henkilöön. Lännessä ei tuolloin olisi asukkailla ollut suurta merkitystä, kunhan tilan verot tulivat maksetuiksi, mutta idässä virkavalta joutui jahtaamaan korvessa kulkevaa kaskeajaa henkilökohtaisesti. Naisen sukunimen säilymistä kirjoittajat perustelevat Väinö Voionmaan tutkimusten (1915) pohjalta sillä, että Karjalassa miehen ja naisen omaisuus pysyi avioliiton solmimisen jälkeen erillään. Merkitystä on varmasti ollut myös sillä, että Itä-Suomessa suvulla oli vahvempi asema kuin lännessä ja vielä naimisiin mentyäänkin vaimo kuului isänsä eikä aviomiehen sukuun. Vielä 1880-luvun kirkollisissa asiakirjoissa vaimot esiintyvät usein omilla tar-päätteisillä (Karhu – Karhutar / Leppänen – Lepätär) sukunimillään.

Sukunimitutkimus auttaa siis selvittämään ihmisten liikkeitä ja muuttoja osassa maata jopa 1600-luvulta lähtien, mutta ennen kaikkea viimeisen sadan vuoden ajalta. Mielenkiintoisia mahdollisuuksia se tarjoaa etenkin sukututkijoille, mutta apua siitä on myös sukututkimukseen liittyvän geneettisen tutkimuksen tekijöille sekä historiantutkijoille. Pohjalaisen sukunimen alkuperä pystytään paikantamaan oikeaan kylään, taloon tahi torppaan, ainakin hiukan harvinaisemmat Keski-Luomat, Kylä-Martit ja Vähä-Pauhut.

Laajasta lähdetyöstä huolimatta teoksen selitykset nimien alkuperästä jäävät välillä varsin köykäisiksi. Nimestä Mäkiranta osaavat Mikkonen ja Paikkala kertoa, että: "useat tämännimiset talot sijaitsevat mäellä tai mäen rinteessä metsän tai pellon reunassa, toiset joen tai järven rannalla", mikä ei yllättäne ketään. Toisinaan alkuperä- tai merkitystiedot ovat jääneet hämärän peittoon ja tekijät ovat tyytyneet listaamaan nimen vanhoja esiintymiä ja muotoja asiakirjoissa. Tuloksena onkin lähinnä tieto siitä milloin nimi tai sen alkumuoto on ensimmäisiä kertoja esiintynyt kirjallisissa lähteissä, mielenkiintoinen tieto sekin. Häiritsevintä teoksessa on se, että rajallinen sivumäärä on pakottanut tekijät liian usein lyhentämään nimenselityksiään liiaksi: tuntuu sitä, kuin puhelinluetteloa lukisi, vaikka numerot puuttuvatkin. Suuri osa selityksistä tuottaa kuitenkin lukijalle uutta avaavia oivalluksia. Etenkin silloin, kun nimeen liittyy pienellä alueella esiintyvä murresana (esim. luoma = puro, sivujoki Ylä-Satakunnassa ja Pohjanmaalla), erikoinen paikannimi tai yllättävä vierasmaalainen alkuperä (esim. Hassinen 1400-luvun hesseniläisistä kauppiassuvuista).

Lähteinä tekijät ovat käyttäneet mm. kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen nimiarkiston kokoelmia, kansallisarkiston tuomiokirjakortistoa, kirkonkirjoja ja veroluetteloita aina keskiajalta nykypäivään. Suurin osa lähteistä on erilaisia hakemistoja ja luetteloita, osa alkuperäisiä, osa tutkijoiden apuvälineiksi laadittuja ja osa painettuja. Historiantutkijan näkökulmasta nimistötutkimuksen lähteiden ongelma on se, miten hyvin asiakirjojen sisältämä tieto ja erityisesti nimien kirjallinen muoto on vastannut esimerkiksi 1600-luvun kyläyhteisön arkipäiväisessä elämässään käyttämiä henkilönimiä. Lähteethän ovat viranomaisten tarkoituksiin laadittuja ja henkilötietoja niihin on poimittu viranomaisten tarpeiden mukaisesti (vrt. edellä mainittu selitys itä- ja länsisuomalaisen nimikäytännön erolle). Lisäksi lähes kaikki lähteet ovat ruotsinkielisiä ja suurin osa nimistä ainakin jossain määrin ruotsalaiseen asuun väännettyjä. Ruotsalaistetut nimimuodot jättävät tulkinnanvaraa, eivätkä varmasti täysin vastaa alkuperäistä nimiasua. Itse en tunne nimistötutkimuksen kenttää niin hyvin, että tietäisin kuinka paljon näitä kysymyksiä on jo pohdittu, mutta mielestäni ne (mm.) tarjoavat alalle kosolti mielenkiintoisia haasteita.

Kattavan sukunimi-hakemiston laadinta on ollut alusta lähtien kunnianhimoinen hanke, mutta vaikuttaa sitä, ettei mahtavasta työmäärästä ja hyvistä tuloksista huolimatta koko sukunimien kirjoa ole raapaistu vasta kuin pinnasta. Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla asuvana ja ruotsinkielisten historian- ja sukututkijoiden parissa työskentelevänä näkisin mielelläni vastaavanlaisen teoksen tehtynä myös Suomessa esiintyvistä ruotsinkielisistä nimistä. Saataisiinhan silloin muun muassa 1600-luvulta periytyvien sotilas- ja porvarisnimien kantajien uteliaisuus tyydytettyä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *