Ekologiaa historiotsijoille

(Englanninkielinen alkuperäisteos: The Shrinking World: Ecological Consequences of Habitat Loss. International Ecology Institute, Oldendorf/Luhe, Germany 2005.) Vuonna 1999 professori Ilkka Hanski sai kansainvälisen Ekologia-instituutin palkinnon, jonka yhtenä osana oli kirjan kirjoittaminen instituutin arvostettuun Excellence in Ecology -kirjasarjaan. Nyt arvioitavana on tästä kirjasta tehty suomenkielinen käännös.

Hanski, Ilkka: Kutistuva maailma - Elinympäristöjen häviämisen populaatioekologiset seuraukset. Käännös: Kalliola, Iiris. Gaudeamus, 2007. 295 sivua. ISBN 978-952-495-000-8.

(Englanninkielinen alkuperäisteos: The Shrinking World: Ecological Consequences of Habitat Loss. International Ecology Institute, Oldendorf/Luhe, Germany 2005.)

Vuonna 1999 professori Ilkka Hanski sai kansainvälisen Ekologia-instituutin palkinnon, jonka yhtenä osana oli kirjan kirjoittaminen instituutin arvostettuun Excellence in Ecology -kirjasarjaan. Nyt arvioitavana on tästä kirjasta tehty suomenkielinen käännös.

Suomenkielisen laitoksen esipuheessa Ilkka Hanski kertoo kirjoittaneensa ”tämän kirjan kaikille, jotka haluavat perehtyä pintaa syvemmältä elinympäristöjen häviämisen ja pirstoutumisen populaatioekologisiin seurauksiin”. Hänen mukaansa ”kirja sopii myös ekologian ja suojelubiologian opetuksen tueksi yliopistoon, ammattikorkeakouluun ja lukioon”. (s. 13) Korkeakouluopetukseen kirja sopineekin varsin mainiosti, lukio-opetuksen tiukkaan aikatauluun kirja lienee kuitenkin liian pitkä. Jokaisen lukion biologianopettajan käteen toivoisin kuitenkin kirjan kulkeutuvan. Myös biologin urasta haaveilevan, mutta matematiikkaa vierastavan lukiolaisen käteen teosta voi lämpimästi suositella. Lukiolainen voi saada kirjasta ahaa-elämyksen: "ehkä siitä matikasta olisikin jotain hyötyä". Kirjasta voisi myös löytyä hyviä esimerkkejä biologian ja matematiikan opettajien yhteistyölle.

Pyytäessäni kirjan arvostelukappaletta, lupasin arvioida kirjaa ennen kaikkea historioitsijan näkökulmasta – olisiko teoksella jotain annettavaa historialle, varsinkin ympäristöhistorialle. Uskon niin, sillä jonkinlainen perustietämys siitä, mikä on lajien säilymisen kannalta olennaista, on ympäristöhistorioitsijalle tärkeää, jotta hän osaisi kysyä lähteiltään olennaiset kysymykset.

Historiallisten lähteiden käyttökelpoisuudesta hyvä esimerkki on Jonas Hedinin tutkimus uhanalaisen erakkokovakuoriaisen esiintymisestä Ruotsissa: ”Kovakuoriaisen nykyisen esiintymisen selitti parhaiten vanhojen lahojen puiden tiheys tutkimusalueella vuosina 1820-1882; tuolta ajalta on saatavissa historiallista tietoa tammien määrästä.” (s. 195) (Luultavasti tämä toimisi myös toisinkin päin, eli nykylajistosta voisimme päätellä entisaikojen elinympäristöä.) Esimerkillä Hanski kuvaa sukupuuttovelan käsitettä, joka on niiden lajien lukumäärä, jotka ovat joutuneet sukupuuttokynnyksen alapuolelle elinympäristönsä häviämisen myötä, mutta eivät ole vielä hävinneet. ”Ne kuolevat sukupuuttoon, ellei elinympäristön laatu parane niin paljon, että niiden pitkäaikaisen esiintymisen kynnysarvo ylittyy.” (s. 219)

Lajien elinympäristöt voivat hävitä monella tavalla. Elinympäristön häviäminen on ilmeistä, kun metsä hakataan ja hakkuualue käytetään vaikkapa rakentamiseen. Metsäpeitteen häviäminen ei kuitenkaan juurikaan koske boreaalisia metsiä, vaan niiden monimuotoisuutta uhkaa lähinnä metsätalouden aiheuttama metsän laadun heikkeneminen eli luonnontilaisten metsien korvautuminen talousmetsillä. Elinympäristöjen kytkeytyneisyys vähenee kun tietylle lajille sopivien elinympäristöjen etäisyys toisistaan kasvaa. Jatkuvuuden häviämisellä tarkoitetaan taas elinympäristön laadun muuttumista ajan kuluessa, jolloin lajiyksilöt ja niiden jälkeläiset eivät enää löydä sopivaa elinympäristöä läheltä niitä paikkoja, missä sopivaa elinympäristöä oli aiemmin.

Historian tutkijoille on tuttua, että kylien ympärillä metsien käyttö oli niin mittavaa, että monilla alueilla puutavarasta oli suorastaan pulaa, mutta kaukana kylistä ja käyttökelpoisista vesiteistä sijainneet metsät säilyivät koskemattomina. Mielenkiintoista on kuitenkin, Hanskin esittämä jatko-ajatus, että nykyään tilanne voisi olla päinvastainen: ”Suomessa on metsäautoteitä noin 140 000 kilometriä ja metsäteollisuuden monitoimikoneilla pääsee kaikkialle. 95 prosenttia maan 20 miljoonan hehtaarin metsäalasta on talousmetsiä.” (s. 94) Hanskin mukaan metsätalous on nykyään jopa tehokkaampaa ja metsätalouden toimet rajumpia harvaan asutuilla seuduilla, sillä ”kaupunkien ja taajamien ympärillä metsien talouskäyttöä hillitsee tarve metsien virkistyskäyttöön ja se, että ihmiset harvoin haluavat omakotitalonsa sijaitsevan keskellä hakkuuaukiota tai mäntytaimikkoa”. (s. 94) Ajatus taitaa kuitenkin valitettavasti olla pikemminkin Hanskin toive-ajattelua kuin todellisuutta. Myöhemmin kirjassa hän kirjoittaa, että olennainen piirre kaupunki- ja taajama-alueilla on se, että mikrohabitaatteja on harvassa ja ne ovat melko yksipuolisia verrattuna vastaaviin alueisiin muualla luonnossa. ”Puistoista, kaupunkimetsistä ja puutarhoista yleensä korjataan lahopuut pois ja niityt korvataan nurmikentillä, jolloin menetetään maanpinnan mikrohabitaatit. […] Hienoisella arvojen muuttamisella – ilman taloudellisia kustannuksia – voitaisiin helposti ja nopeasti lisätä kaupunkiluonnon monimuotoisuutta säilyttämällä ja lisäämällä mikrohabitaattien määrää ja vaihtelua.” (p. 101)

Käännöstyö vaikuttaa asialliselta, yksi koominen epätarkkuus käännökseen on kuitenkin vilahtanut. Sivulla 223 käännöksessä lukee kuinka Carl Sahlbergin hedelmätarhan kivien raivaamiseen kului 5000 miestyövuotta, mikä tietäisi runsaat neljä miestyövuotta istutettua puuta kohden. Alkuperäisestä lähteestä (Luonnon Ystävä 1929 vol. 33: 1-10) ja englanninkielisestä alkuperäisteoksesta selviää kuitenkin, että miestyövuoden sijasta kyseisessä kohdassa kuuluisi lukea miestyöpäivää.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *