Eksentrisyyden esittämistä kahden puolen Atlantin

Jeffersonin ja Lovellin kirjat kertovat äärikäyttäytymisen hupaisista ja traagisista puolista supertähti Michael Jacksonin elämän ja yläluokkaisen Mitfordin perheen kautta 1900-luvun Euroopassa ja Amerikassa.

Jefferson, Margo: Tapaus Michael Jackson [On Michael Jackson]. Käännös: K.Männistö. LIKE, 2010. 191 sivua. ISBN 978-952-01-0429-0.

Lovell, Mary S: Mitfordin tytöt - sodassa ja rakkaudessa [The Mitford Girls]. Käännös: Titia Schuurman. Schildts, 2010. 444 sivua. ISBN 978-951-50-1993-6.

Alfred Hitchcock kertoo Charlotte Chandlerin hänestä kirjoittamassa elämäkerrassa (2006), kuinka pelkästään Hitchcockin perheen katolisuus tulkittiin 1900-luvun alun Englannissa ’eksentriseksi.’ Vaikka katolisuuteen kääntymisestä oli 1800-luvun lopun Britanniassa tullut muodikas tapa osoittaa taiteellista yksilöllisyyttä, Hitchcock ei varsinaisesti paljasta, mitä tämä katolinen eksentrisyys on merkinnyt hänen taiteilijaminälleen. Katolisuus tyydytti kirjailija G.K.Chestertonin sanoin ’kaipuuta olevaisen eksentriseen äärettömyyteen’ (hunger and pleasure for the vitality and the variety, for the infinite eccentricity of existence), mikä paljasti jotain eksentrisyyden salaperäisestä hehkusta kulttuurissa.  

Eksentrisyyden esittäminen ja kokeminen onkin mielenkiintoisella tavalla toiminut niin modernin vastavoimana kuin sen ’bisarrina’ paisumisena nykykulttuurissamme. Se on kiinnittynyt erityisesti ’alkuperäisen englantilaisuuden’ etsimiseen ja anglo-amerikkalaisen (erityisesti Hollywoodin) populaarikulttuurin stereotyyppeihin, joissa edesmennyt englantilaisuus ja eurooppalaisuus edustavat eräänlaista ’uber-gotiikkaa’ vaikkapa Harry Potter-elokuvien muodossa. Juuri viehtymys äärimmäisyyden estetiikkaan yhdistää Mary Lovellin Mitfordin tyttöjen englantilaisuuden ja Michael Jacksonin jälkimodernin poptähteyden.

Margo Jeffersonin kirja Michael Jacksonista ei ole missään muodossa perinteinen tähtielämäkerta, vaan yritys ymmärtää tämän elämänkokemuksen muotoutumista, joka kytkeytyy niin monin traagisin tavoin äärimmäiskäyttäytymiseen. Jacksonin tarinassa 5-vuotias lapsi tempaistaan irti kodistaan ja koulutetaan julman isän käsissä tähdeksi kuin 1900-luvun toisintona Charles Dickensin kertomusten traagisista lapsikohtaloista. Tämän jälkeen hän luo hurjan uran, joka hyytyy vuonna 1993 epäilyksiin lasten hyväksikäytöstä. 16 vuoden keikkatauon jälkeen popin kuninkaaksi tituleeratun Jacksonin piti palata lavalle kesällä 2009 Lontoossa, vain muutama viikko ennen kuolemaansa.

Hän ehti tätä ennen uudistaa paitsi länsimaista popmusiikkia, musiikkivideoita ja lavataidetta, myös  tanssia ja pukeutumista. Jefferson analysoi osuvasti ja uusia näkökulmia etsien tätä tarinaa, jossa Jacksonin suhde muihin aikansa lapsitähtiin, amerikkalaisen viihdebisneksen omituisuuksiin ja tähteyden koviin julkisuuspaineisiin tulee esille. Hän tarkastelee Jacksonia kodin ja rodullisen sekä sukupuolisen friikkiyden kautta, mikä liittää hänet amerikkalaisen viihdekulttuurin historiaan ja sen lähes viktoriaaniseen perinteeseen saada katseltavakseen ‘epänormaaliutta’ voidakseen juhlia omaa ‘normaaliuttaan’.

Jatkuva täydellisyyden tavoittelu tekee Michael Jacksonista pakkomielteisen eksentrikon, joka tuntuu lopulta pakenevan disneymaailman tarjoamaan fantasiaan ikuisesta lapsuudesta, jota värittävät Jacksonin goottilaiset pakkomielteet ostaa elefanttimiehen luut, Neverland-kartanon täyttäminen puhuvilla nukeilla ja hyvin amerikkalainen addiktio luksustavaraan, joka muistuttaa eurooppalaisen aristokratian elämästä.

Tavallaan Michael Jacksonin tähteys oli Hollywoodin elokuvateollisuuden 1920- ja 30-luvuilla alkaneen tarinan päätepiste, joka halusi luoda Yhdysvaltoihin omat kuninkaallisensa ja heidän edustaman estetiikan. Kun aluksi Englannin kirjallisuus ja historia tarjosivat loppumattoman aarreaitan eksentrikkojen ja kauhutarinoiden kierrättämiseen USA:n elokuvateollisuudessa, Liberace, Elvis, Elizabeth Taylor ja Michael Jackson halusivat toteuttaa nämä fantasiat myös valkokankaan ulkopuolella.

Yläluokan etuoikeutetun aseman mahdollistama yksilöllisyys nähtiin 1930-luvulla myös massayhteiskunnan vastavoimana, jolloin aristokraattinen huikentelevaisuus ja perinnäistapojen esittäminen tarjosivat runsaasti eskapistisen fantasian ja runsaasti materiaalia ajan juorulehdistölle. Tämä tulee selvästi esiin Mary Lovellin kirjassa Mitfordin sisarusparvesta. Britannian lehdistö seurasi herkeämättä Nancyä, Pamia, Deborahia, Tomia, Unityä, Jessicaa ja Dianaa yhdistäviä eksentrisiä tempauksia, jotka olivat selvästi perua yläluokkaisessa kodissa suositusta englantilaisesta hulluttelusta ja vastarannankiiskeydestä, joka kehittyi sisarusparvessa jo varhain ja tuli ilmi heidän elämänvalinnoissaan.

Vaikka kaikkien sisarusten käytöstä ei voi luonnehtia eksentriseksi (Pam ja Deborah, muista tytöistä poiketen, naivat luokkansa edellyttämällä tavalla ja elivät rauhaisaa elämää aatelisarvonsa turvin), tempasi siskosten ajan vahvat ideologiat heidät mukaansa tehden yhdestä heistä fasistin, toisesta natsin ja kolmannesta kommunistin. Diana jätti aviomiehensä ja meni naimisiin brittiläisen fasistijohtaja Sir Oswald Mosleyn kanssa ja joutui siksi sodan ajaksi vankilaan. Unity ystävystyi Adolf Hitlerin kanssa ja ryhtyi luultavasti hänen rakastajattarekseen. Kun Britannia julisti Saksalle sodan hän sai hermoromahduksen ja yritti ampua itsensä. Jessica karkasi Espanjan sisällissotaan tasavaltalaisten puolelle ja muutettuaan 1939 Yhdysvaltoihin liittyi siellä maan kommunistipuolueen jäseneksi.

Nancy Mitfordista tuli kirjailija, joka romaanissaan Love in a Cold Climate (1949) kuvasi viitteellisesti perheensä erikoista elämää. Hänen lähimpiin ystäviinsä kuului homoseksuaaleja miehiä lähtien ‘Oxfordin esteeteistä’, jotka muodostavat oman kiehtovan ryhmänsä englantilaisen eksentrisyyden historiassa. Ryhmän parissa vallinnut kirjallinen ja taiteellinen snobismi innoitti Evelyn Waugh’n (1903-66) glorifioimaan Englannin vanhaa aristokratiaa Mennyt maailma-romaanissaan (’Brideshead Revisited’, 1945), jossa myös tuli esiin Waugh’n eksentrinen viehtymys Britannian vanhaa katolista maa-aatelia kohtaan.

Unity Valkyrie Mitfordin ja Adolf Hitlerin suhteen kuvailu on ymmärrettävästi teoksen mukaansatempaavinta ainesta. Mitfordin suku ja ystäväpiiri vilisi historiasta tuttuja nimiä sekä aikansa julkkiksia ja Lovell tuo merkityksellisesti esiin sen, että Unity Mitford oli kenties ainoa ihminen maailmassa, joka tunsi henkilökohtaisesti sekä Winston Churchillin että Adolf Hitlerin. Unity yritti jopa saada Churchillin tapaamaan Hitlerin, josta tarjouksesta hän jämäkästi kieltäytyi. Unityn kirjeisiin perustuvat haltioituneet kuvaukset natsismista, illanvietoista ja tapaamisista Hitlerin ja hänen lähipiirinsä kanssa sekä esiintymiset natsien propagandatilaisuuksissa antavat oivaa materiaalia pohdinnalle eksentrisyyden olemuksesta.

Kun englantilaisen yläluokan ‘hulluttelun’ keskellä kasvanut Unity lumoutuu natsismista ja pääsee seuraamaan Adolf Hitlerin illallisseuralleen esittämiä pantomiimeja, kysymys harmittoman ja ei-niin-harmittoman eksentrisyyden väliin piirretystä ohuesta viivasta on aika ajoin lukijan tajunnassa Lovellin teoksen parissa. Tässä yhteydessä tulee väistämättä mieleen saksalaisen elokuvaohjaajan Hans-Jurgen Syberbergin dokumentti Richard Wagnerin miniästä Winifred Wagnerista (1975), joka hänkin taustaltaan englantilaisena (omaa sukua Williams) paljastaa elokuvassa rakkautensa Hitleriä kohtaan – nyt kuitenkin 30 vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.

Joka tapauksessa Mitfordin tytöt tarjoaa mielenkiintoisen kurkistusikkunan maailmansotien välisen ajan mentaliteetteihin laajemmassa mielessä – mentaliteetteihin, joiden kiihkoilevan ja poliittisen luonteen rinnalla elää yksityinen maailma, joka paljastaa kiehtovia piirteitä 1930-luvusta. Toisaalta Lovellin yksityiskohtainen tyyli faktoineen ja päivämäärineen tekee yli 400-sivuisesta kirjasta raskaslukuisen. Hänen tapansa kuvata kaikkia sisarusparven edustajia ja sattumuksia yhtälaisella tyyneydellä herättää lukijassa väistämättä ajatuksen, että Lovell näkee sisarusten eksentrisen käytöksen luokalleen ominaisena piirteenä ja ’englantilaisten synnyinoikeutena’, jonka epäilyttävimmätkin piirteet siunataan osoituksena kansallisen minäkuvan originelliudesta.

Jeffersonin ja Lovellin kirjojen parasta antia onkin se, miten ne hyvin erilaisten tapausten kautta paljastavat yksilöpalvonnan suuren merkityksen anglo-amerikkalaisessa kulttuurissa. Eksentrisyys on erilaisten historiallisten ja kulttuuristen syiden kautta muotoutunut varsinkin Englannissa kultiksi,  jonka nurkkapatriotismi erottaa sen muiden kansakuntien joukosta. Erityisesti englantilainen yläluokka on tottunut konservatiivisesti hellimään tätä ajatusta, jonka avulla pyritään myös oman aseman ja sen jatkuvuuden legitimointiin. Siksi tosielämän eksentrikkotyypiksi on Englannissa vakiintunut usein seksiskandaalissa ryvettynyt  konservatiivipoliitikko, joka globalisoituvan maailman keskellä edustaa vielä kansallisen itsemääräämisoikeuden symbolisia rippeitä.

Pääministeri David Cameronin käydessä vaalikampanjaa keväällä 2010, hänen ja Lontoon pormestarin Boris Johnsonin värikkäät tempaukset Oxfordin opiskelijavuosina pahamaineisen Bullingdon-klubin jäseninä kaivettiin esiin osoituksena yläluokkaisesta eksentrisyydestä, joka kuitenkin monelle kansalaiselle merkitsi vain etuoikeutetun aseman mahdollistamaa öykkäröintiä paksun lompakon kera. Taidehistorioitsija Kenneth Clarken poika Alan Clarke (1927-99) oli myös esimerkki eksentrisestä torystä, jota hänen kollegansa luonnehti ”kaikkien aikojen epäkorrekteimmaksi” poliitikoksi. Clarke kertoi ihailevansa Adolf Hitleriä ja kutsui Afrikkaa “bongo-bongo-maaksi”. Kun Guardian-lehti syytti häntä fasistiksi, hän lähetti lehteen kirjeen, jossa hän ilmoitti: ”En ole fasisti. Fasistit ovat kaupanpitäjiä. Minä olen natsi.”

Aikana, jolloin äärimmäisiä etuoikeuksia, loputtomia median suoltamia kertomuksia julkkisten ja tähtien örveltämisistä sekä vihapuhetta puolustellaan yksilönvapauksilla ja demokraattisilla oikeuksilla, voi kysyä missä kulkee tuo veteen piirretty viiva harmittoman ja vahingollisen eksentrisyyden välillä. Vai onko kyseessä vain kaipuu yksilöllisyyden eksentrisen äärettömyyden ymmärtämiseen?

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *