Espanjan suuri kysymys 1900-luvun alussa oli ”vuoden 1898 katastrofi”. USA:n vastainen lyhyt sota oli päättynyt Espanjan musertavaan tappioon. Entinen imperiumi oli menettänyt viimeiset merentakaiset alueensa. Tällä oli vaikutuksensa El Ferrolin kaupunkiin Coruñan maakunnassa Galiciassa. Sen parisataa vuotta jatkunut asema Espanjan Atlantin laivaston tukikohtana oli saanut kovan kolauksen. Kaupungissa oli koko tuon ajan toiminut meriupseereina Francon perheen miehet jo useassa sukupolvessa. Francisco Francon kohdalla traditio katkesi, supistunut laivasto ei ottanut uusia kadetteja ja niinpä 14-vuotiaan meriupseerin poika suuntasi kulkunsa Toledoon jalkaväen sotakouluun.

Franciscon lapsuus ei ehkä ollut sitä ennen ollut kovin valoisa. Franciscon vanhempien avioliitto oli järjestetty sopimus kahden vanhan sotilasperheen välillä. Hänen äitinsä oli hyvä ja hurskas nainen ja hänen kanssaan pojan suhde oli lämmin loppuun saakka. Hänen isänsä oli juoppo naistenmies, joka kaiken lisäksi suosi Franciscon vanhempaa ja nuorempaa veljeä mutta kohteli tätä töykeästi. Franco katkaisi myöhemmin kaikki suhteet isäänsä, joka lopulta oli jättänyt vaimonsa. Elämäkerturi uskoo, että jo kotiolot tekivät Francosta äärimmäisen pidättyväisen ihmisen, joka ei osoittanut tunteitaan ja piti ajatuksensa omana tietonaan. Toledon kadettikoulussa pienikokoinen Franco (valmistuessaan 17-vuotiaana hän oli 165 cm) joutui kiusaamisen kohteeksi. Toisaalta häneltä oli tukenaan serkkunsa Pacón ja joitain muita lapsuudentovereita. He pysyivät hänen uskottuinaan loppuelämän ajan.

Kadetti Franco sai hyvin vanhakantaisen upseerikoulutuksen ja hän omaksui myöhemmin uutta sotilaallista ajattelua. Samaan aikaan häneen iskostettiin kansalliskonservatiivinen maailmankuva, jonka mukaan Espanjan mennyt suuruus oli mahdollisuus palauttaa mutta se vaati taistelua kansakunnan vihollisia, vapaamuurareita, liberaaleja, sosialisteja ym. vastaan. Franco säilytti koko ikänsä äärioikeistolle tyypillisen vainoharhaisen suhtautumisen vapaamuurareihin erityisenä maailmanlaajuisena salaliittona.

Älmeberg luonnostelee hyvin Espanjan halun kompensoida menetyksiään Marokon valtauksella. Marokon huonosti sujuva sota nieli miehiä ja rahaa. Sota oli epäsuosittu ja se lietsoi sosialistien ja anarkistien johtaman työväestön protesteja, jotka kukistettiin armotta. Nuorille upseereille, kuten Francolle, sota avasi mahdollisuuden toteuttaa ihanteitaan ja samalla edetä nopeasti uralla ansioiden eikä virkavuosien mukaan. Franco osoittautui rohkeaksi ja kyvykkääksi upseeriksi, joka johti sekä espanjalaisia asevelvollisten osastoja, maureista koostuvia yksiköitä (regulares) sekä Ranskan mallin mukaan luodun Espanjan muukalaislegioonan joukkoja.

Vauhdilla edennyt ura teki Francosta 1926 Euroopan nuorimman kenraalin sitten Napoleon Bonaparten. Nuori kenraali sai tehtäväkseen modernisoida Espanjan upseerikoulutuksen. Hän kävi tutustumassa Ranskan maineikkaaseen St. Cyrin sotilasakatemiaan ja suunnitteli vastaavan koulun Espanjaan. Hänet nimitettiin tämän uuden Zaragozan sotilasakatemian johtajaksi. Kenraali sai valita myös muut opettajat akatemiaan, joten koulun henki oli sotatieteen osalta moderni ja muutoin vahvasti kansallinen. Ehkä omien kokemustensa tähden hän kielsi simputuksen ja vanhempien oppilaiden harjoittaman nuorempien kiusaamisen ohjesäännössä. Myös Francon yksityiselämä  oli sujunut hyvin: ahkerasti seurapiireissä liikkuva sotasankari  oli avioitunut vauraan maanomistajaperheen tyttären Carmen Polon kanssa. ja pariskunta oli saanut tyttären, joka ristittiin äitinsä mukaan.

Espanja oli menossa kohti suurta murrosta ja se veti Francon poliittiselle näyttämölle. Marokon sodan katastrofin ja tehottoman armeijan ohella Espanjaa vaivasivat monet muut ongelmat: maanomistusolot olivat yhä feodaaliset eri alueilla ja etenkin Kataloniassa ja Baskimaassa vaadittiin kansallisten oikeuksien tunnustamista. Ongelmat näyttivät tiivistyvän monarkiaan. Keväällä 1931 järjestettiin kunnallisvaalit, joissa suurissa kaupungeissa voittajiksi selviytyi tasavaltainen ryhmittymä, jossa oli mukana sosialistit, Katalonian ja Baskimaan kansallispuolueet sekä porvarillisia radikaaliryhmittymiä. Tämä johti levottomuuksiin, joiden seurauksena kuningas Alfonso XIII lähti maasta luopumatta kuitenkaan kruunusta.

Espanja julistettiin tasavallaksi toisen kerran historiansa aikana ja vallan otti tasavaltalainen hallitus, jonka sotaministerinä istui tunnettu liberaali intellektuelli Manuel Azaña. Hän vihasi katolista kirkkoa ja vielä sitäkin enemmän armeijaa. Azaña lakkautti sotilasakatemian ja passitti epäilyttävänä pitämänsä Francon komentajaksi Baleaareille. Tämä näytti sopeutuvan tilanteeseen eikä aina hyvin harkitsevana ja varovaisena miehenä osallistunut monarkistiupseerien heti alkaneeseen vallankaappausjuonitteluun. Tasavallalle laadittiin perustuslaki, johon kirjattiin useita demokraattisia uudistuksia, mutta samalla se suuntautui jyrkästi katolista kirkkoa vastaan.

Marraskuussa 1933 järjestetyt parlamenttivaalit olivat demokraattisimmat Espanjan historiassa, sillä nyt naisillakin oli äänioikeus. Gilles Roblesin johtama katolinen ja kansallinen oikeistoliittoutuma CEDA nousi Cortesin suurimmaksi puolueeksi ja Alejandro Lerrouxin Radikaalipuolue täydensi oikeiston voiton. Vasemmiston reaktioiden pelossa presidentti Zamora nimitti Lerrouxin pääministeriksi ohi Roblesin. Vasta lokakuussa 1934 CEDA sai kolme ministeriä hallitukseen.

Usein on sanottu, että  CEDA:n mukaantulo hallitukseen ikään kuin spontaanisti käynnisti Asturian kaivostyöläisten lakon ja kapinan. Älmeberg kuitenkin kertoo, että sosialistipuolue oli ainakin vuoden 1934 alusta suuntautunut vallankumoukseen ja hankkinut aseita Asturian työläisille. Asturian kapinalliset valtasivat maakunnan pääkaupungin Oviedon ryöstäen ja polttaen kirkkoja, luostareita, teattereita ja yliopiston. He tappoivat virkamiehiä, porvareita ja pappeja. Vanha valta kumottiin ja perustettiin neuvostoja. Tällä välin yleisesikunnan johtoon päätynyt Franco johti kapinan armotonta kukistamista käyttäen Afrikan armeijan pelättyjä maurijoukkoja ja legioonalaisia. Marokon sodan raaistamat joukot syyllistyivät myös omaehtoiseen tappamiseen, raiskaamiseen ja ryöstämiseen. Kapina kukistettiin muuallakin, mm. Katalonia oli ollut täyttä vauhtia itsenäistymässä. Oikeistolehdistö nimesi Francon ”tasavallan pelastajaksi”, vasemmistolehdistö ”Asturian teurastajaksi.” Asturian tapahtumat olivat jo eräänlainen sisällissodan ensinäytös.

Helmikuussa 1936 kahtia jakautunut ja kilpailevien millisien yhteenottojen vaivaama Espanja kävi jälleen vaaliuurnille. Vastakkain olivat vasemmiston (sosialistipuolue ja kommunistit), alueellisten separatistipuolueiden ja radikaalien porvarien muodostama Frente Popular, Kansanrintama, ja CEDA-vetoinen Frente Nacional, Kansallinen rintama. Anarkistinen ammattiliitto CNT tuki epäsuorasti kansanrintamaa jättämällä tavanomaiset vaaliboikottikehotukset väliin. Kansanrintama sai äänissä ja prosenteissa mitattuna niukkaakin niukemman voiton, mutta perustuslain säädösten mukaan tulos merkitsi selvää voittoa Cortesin paikkamäärissä. Uusi kansanrintamahallitus passitti kenraalin yleisesikunnasta Kanarian saarten komentajaksi.

Franco oli mukana Navarraan siirretyn kenraali Emilio Molan johtamissa neuvotteluissa, joiden päämääränä oli sotilasvallankaappaus. Hänen tehtäväkseen oli kaavailtu Afrikan armeijan johtamista. Mies oli kuitenkin skeptinen kaappauksen onnistumisen mahdollisuuksista. Heinäkuun 11. päivä 1936 Englannista vuokrattu kone oli jo hakemassa Francoa lennättääkseen hänet Marokkoon, kun varovainen kenraali lähetti kumppaneilleen sähkeen ettei olisi mukana kaappauksessa. Samana päivänä hän sai syyn pyörtää päätöksensä. Tasavaltalaisen Rynnäkkökaartin patrullin murhattua Cortesin oikeisto-opposition johtajan Calvo Sotelon Franco näki, ettei kaappaukselle olisi vaihtoehtoa.

Sotilaskapina Marokossa puhkesi päivää ennen aikojaan 17.heinäkuuta, mutta paikalle lentänyt  Franco sai joukot johtoonsa. Parissa päivässä kävi kuitenkin selväksi, että vallankaappaus oli epäonnistunut ja maa jakautui kahteen kutakuinkin tasavahvaan sotilaalliseen leiriin ja katkeraan sisällissotaan. Kansallisen leirin strategiaksi tuli, että Franco etenisi kohden Madridia etelästä, Mola pohjoisesta Navarran suunnasta. Franco nousi varsin nopeasti kansallisen leirin johtoon ensin armeijan generalissimukseksi ja myöhemmin – valtionjohtajaksi kaavaillun maanpakolaiskenraali Sanjurjon saatua surmansa lento-onnettomuudessa – valtionjohtajaksi. Lopullisesti hän keskitti vallan käsiinsä yhdistämällä eri oikeistoryhmät uudeksi Falangipuolueeksi, jonka johtoon hän myös itse asettui. Kävi ilmi, että ansioitunut kenraali taisi myös poliittisen valtapelin mahdollisia kilpailijoitaan vastaan. Huolimatta puoluejohtajan asemasta Francon valtakauden perusta oli alusta loppuun saakka armeija eikä  puolue. Tässä suhteessa hän erosi diktaattorikollegoistaan Hitleristä, Mussolinista ja Stalinista.

Älmebergin esittämä kuva Espanjan sisällissodasta on objektiivinen. Hän kuvaa sodan molempien osapuolten raakuutta tasapuolisesti toisin kuin moni muu sodasta myöhemmin kirjoittanut. Tasavallan puolella vallankumoukseen ryhtyneet sosialisti- ja anarkistijoukot toimeenpanivat laajan papistoon, nunniin ja  myös katolisiin maallikkoihin suuntautuneen murhakampanjan, jossa kuoli tuhansia ihmisiä. Sen ohella teloitettiin pikaoikeudenkäynnin jälkeen tai yksinkertaisesti murhattiin kansallisen puolen kannattajia tai oletettuja kannattajia. Kansalliset joukot ”puhdistivat” terrorilla systemaattisesti valtaamiaan alueita ja Afrikan joukkojen omavaltainen raakuus kohdistui laajasti koko siviiliväestöön. Franco sai kuulla sekä italialasilta neuvonantajilta sodan aikana että Gestapon johtaja Himmleriltä sodan jälkeen, että hänen laaja terrorinsa oli epäkäytännöllistä ja vain vahvisti vihollisen taistelutahtoa. ” Työläisiä ei pidä teloittaa vaan voittaa puolelle”, Berliinin vieras päätteli.

Älmeberg käsittelee kiitettävän tarkasti sitä miten Espanjan sodasta tuli Euroopan ja jonkin verran myös muun maailman sota. Kansainliitto piti Madridin hallitusta laillisena hallituksena, mutta samaan aikaan pyrittiin Britannian ja Ranskan ajamalla puuttumattomuussopimuksella estämään kummankin puolen aseistaminen. Hyvin yleisesti kuvitellaan että Hitler ja Mussolini olisivat liittyneet torvet soiden Francon tukijoiksi. He toki antoivat apua varsin nopeasti ja sillä oli suuri merkitys. Mutta Saksan tuki Francolle oli hyvin laskelmoitua ja tukea vastaan Hitler vaati Saksalle taloudellisia etuja voiton jälkeen. Tukea säännöstelevä Hitler myös laskeskeli, että Espanjan sodan pitkittyminen on hänen omien suunnitelmiensa kannalta suotuisa asia, koska se kiinnittää Euroopan huomion etelään. Mussolinin Italian tuki oli laajempaa ja myös avokätisempää ilman taloudellisia vaatimuksia.

Jos Franco saikin luotolla tukea, niin tasavalta osti kultavarantojaan vastaan tukea Neuvostoliitolta. Stalin lähetti tasavaltaan mm. taistelukoneita pilotteineen ja panssarivaunuja miehistöineen. Komintern organisoi kansainväliset vapaaehtoisprikaatit käyttäen kokoontumisalueena kansanrintamahallituksen johtamaa Ranskaa. Prikaatien komentajaksi nimitettiin väärän identiteetin omaksunut neuvostokenraali. Stalin ulotti myös turvallisuuskoneistonsa vaikutusalueen Espanjaan. Neuvostoapu johti siihen että tasavallan johto oli ennen pitkää kommunistipuolueen kautta ja myös suoraan vaikuttavien GPU:n asiamiesten hyppysissä. Tämä vaikutusvalta riitti ”trotskilaisten” puhdistusten käynnistämiseen tasavallan omissa riveissä ja jopa pääministerin vaihtoon. Pääministeri Caballeron hermostuttua venäläisiin hänen tilalleen nostettiin joustavampi Juan Negrin, joka valtiovarainministerinä oli luovuttanut Espanjan kultavarannot Neuvostoliitolle. Negrin katsoi läpi sormiensa tunnettujen vasemmistolaisten katoamisia ja murhia. Tasavallan sotasensuuri oli Stalinin lähettämien miesten käsissä ja niinpä Madridista ei lähtenyt kansainväliseen lehdistöön yhtään raporttia, jossa olisi mainittu Neuvostoliiton rooli sodassa. 

Sisällissodan päätyttyä Espanja oli murheellisessa tilassa. Sota oli merkinnyt melkoista väestönkatoa: 120000 oli kaatunut rintamalla. Pommituksien uhreja oli 10 000. Nälkä ja sairaudet olivat vieneet 100 000 ihmistä. Tasavallan teloittamien ja murhaamien määrä oli 55 000, saman verran Francon  joukot teloittivat kenttäoikeuden tuomioiden pohjalla ja kymmeniä tuhansia vankeja ilman oikeudenkäyntiä (heidät laskettiin kaatuneisiin) . Sodan uhrien kokonaismäärä on vähintään 300 000. Sodan päättymisen jälkeen teloitettaisiin vielä 30 000 tasavaltalaista. Sadat tuhannet pakenivat maasta. Aineelliset menetykset olivat valtavat: infrastruktuuri oli tuhottu ja talous oli raunioina. Saksa ei tinkinyt vaatimuksistaan antamansa avun korvaamisessa.

Heti sisällissodan jälkeen toinen maailmansota heitti varjonsa Espanjan ylle. Franco oli vienyt Espanjan Antikomintern -sopimukseen, mutta julistautui puolueettomaksi suursodan puhjettua. Tähän varsin joustavaa puolueettomuuteen, johon maata painosti sille tärkeä Britannia, kuului vuoteen 1943 saakka mm. sukellusvenetukikohtien tarjoaminen Saksalle. Enempään Franco ei myöntynyt, vaikka Hitler painoi päälle. Hitlerin näkökulmasta Franco esitti mahdottomia poliittisia ja taloudellisia vaatimuksia sotaan liittymisen ehdoista ja toisaalta suojeli maansa koskemattomuutta. Erityinen kiista Saksan ja Espanjan välillä koski Saksan kauttakulkua hyökkäyksessä Gibraltarille. Tämä johti vuoden 1941 alussa siihen, että Saksan ja Espanjan joukot olivat vastakkain Pyreneillä, mutta sitten Hitler perääntyi. Espanjan hallinnossa natsimieliset falangistit olivat avainasemassa sodan ensimmäiset vuodet. Heihin kuului Francon lanko Ramón Serrano Súñer, joka oli kohonnut mahtimieheksi  Francon kabinetissa ja ulkoministerinä ajoi Espanjaa tiiviimmin Saksan rinnalle.

Saksan suhteisiin liittyy kiistelty kysymys Francon hallinnon suhteesta juutalaisiin. Vuonna 2010 tuli ilmi asiakirja, jonka mukaan toukokuussa 1941 Espanjan turvallisuuspalvelun johtaja antoi aluejohtajien tehtäväksi selvityksen maassa asuvista juutalaisista. El Pais-lehden mukaan selvitys myös tehtiin ja luovutettiin Berliiniin. Älmeberg käsittelee kyllä asiakirjaa, mutta tuntuu pitävän sitä yksityisenä aloitteena hallinnon natsimielisten taholta. Toisaalta hän toteaa, että Espanjaan muutti holokaustin aikana 30 000 juutalaista, joista puolet laillisesti. (Voimassa oli yhä 1920-luvun diktaattori Primo de Riveran asetus, jonka mukaan, Espanjan sefardijuutalaisten perilliset ovat oikeutettuja Espanjan kansalaisuuteen.) Franco ei käyttänyt antisemitististä retoriikkaa eikä harrastanut rotuteorioita.

Hitlerin hyökättyä Neuvostoliittoon Franco ei voinut jäädä toimettomaksi. Hän näki Operaatio Barbarossan jatkumona omasta sisällissodan aikaisesta ”ristiretkestään” kommunismia vastaan. Espanjassa koottiin vapaaehtoisdivisioona, joka sai nimen Sininen divisioona falangistien puseron värin mukaan. Fasismin tappio sodassa sai Espanjan vaihtamaan lojaliteettiaan. Toukokuussa 1944 se solmi sopimuksen liittoutuneiden kanssa mm. rajoitetusta sotilaallisesta yhteistyöstä ja sai vastikkeeksi öljyä ja muita hyödykkeitä.

Espanjan valtapiireissä sodan lopputulos toi muutoksia. Franco siirsi näkyvät falangisteja syrjään johtotehtävistä ja korvasi heitä katolisilla konservatiiveilla. Kirkko oli tukenut Francon ”ristiretkeä” johtuen tasavallan uskonvainosta, mutta kirkon hierarkiassa vain Madridin piispa oli ”sininen” ja  samaistui falangisteihin. Franco oli syössyt lankonsa Serranon valta-asemasta ja hänen kabinettinsa vaikutusvaltaiseksi mieheksi nousi syvästi katolinen ja konservatiivinen laivastoupseeri Luis Carrero Blanco, joka pysyi johtajan oikeana kätenä murhaansa saakka 1973.

Franco vakiinnutti poliittista järjestelmää hyväksyttämällä Cortesissa kesäkuussa 1947 Carrero Blancon laatiman lain valtionjohtajan seuraajasta. Sen ensimmäinen pykälä kuului, että ”Espanja poliittisena yksikkönä on katolinen valtio, sosiaalinen ja edustuksellinen, joka perinteensä mukaisesti julistaa olevansa perustuslaillinen monarkia.” Lain muut pykälät mm. vahvistivat että ”ristriretken johtaja” Franco toimii valtionjohtajana loppuelämänsä tai kunnes tulee kykenemättömäksi. Hän itse tulee ehdottamaan Cortesille seuraajansa, jota kutsuttaa kuninkaaksi tai hallitsijaksi. Laki hyväksyttiin lopullisesti kansanäänestyksessä. Francon ja kuningas Alfonsin pojan, kruununtavoittelija Don Juanin tapaamisessa 1948 sovittiin, että Juanin poika Juan Carlos tulee Espanjaan kasvatettavaksi tulevaa kuninkuutta varten. Franco oli valinnut seuraajansa ja aikoi pitää huolen että nuori prinssi on kelvollinen perijä.

Viriävä kylmä sota toi Espanjan länsivaltojen hyväksymäksi yhteistyökumppaniksi. Korean sodan puhjettua 1950 Franco julisti tukensa Yhdysvaltojen johtamille YK:n joukoille. Saman vuoden marraskuussa YK:n yleiskokous kumosi Espanjalle 1946 asetetut sanktiot ja pian maa liittyy YK:n alaisiin järjestöihin. Espanja sai tuntuvan lainan Marshall-apua hallinnoivalta organisaatiolta.  Yhdysvaltojen ja Espanjan sotilasyhteistyösopimus solmittiin 1953. Sen myötä Espanjaan tulivat amerikkalaiset lentotukikohdat ja maa sai tuntuvaa taloudellista apua. Francon uran yksi kohokohta oli Yhdysvaltojen presidentin Dwight D.Eisenhowerin vierailu Madridissa 1959. Euroopan suunnalla ei ollut samanalaista menestystä, mutta Lähi-Idän arabimaat tarjosivat Espanjalle mahdollisuuden yhteistyöhön, koska Franco ei tunnustanut Israelia. Vääjäämättä Espanjan oli kuitenkin luovuttava Marokosta ja viimein Espanjan Saharasta. Suhteet Britanniaan kärsivät 1960-luvulla Francon ottaessa ”antikolonialismin” hengessä Gibraltarin palauttamisen asialistalle. Vastavetona Englannin 1967 järjestämälle kansanäänestykselle siirtokunnassa, Espanja asetti sen saartoon. Saarto purettiin vasta vuosia Francon kuoleman jälkeen.

Espanja ja Vatikaani olivat solmineet 1953 konkordaatin, joka oli voimistanut kirkon riippumattomuutta. Johannes XXIII:n noustua paaviksi vuosikymmenen lopulla Vatikaanissa alkoivat puhaltaa uudet tuulet, jotka olivat Francoa vastaan. Myös Espanjan kirkko rohkaistui kriittisyyteen ja saatuaan taas luvan sosiaalityöhön se lähestyi työväestöä. Baskimaassa piispat ja papit tukivat kansallisia pyrkimyksiä. Espanjaan perustettiin erityisvankila pappeja varten.

Espanjan fasistinen korporatiivinen talousmalli, jossa elinkeinoelämä oli valtion kontrollissa, jarrutti maan kehitystä. Jo 1950-luvun alussa tehtiin avauksia markkinatalouteen, mutta vasta 1950-luvun lopulla tapahtunut liberalisointi loi pohjan 1960-luvun talousihmeelle. Kuvioissa oli tässä vaiheessa mukana jo IMF. Matkailusta tuli vuosikymmenen mittaan kukoistava talouden ala. Uudistuspolitiikkaa johti Carrero Blancon valta-asemaan nostamat teknokraatit, joilla oli  taustanaan katolinen maallikkojärjestö Opus Dei. Merkittävimpään asemaan heistä nousi juristi Laureano López Rodó. Falangistit alkoivat syyttää Opus Deitä vapaamuurarien peitejärjestöksi.

Francon valtajärjestelmän korruptio herätti yleistä tyytymättömyyttä. Franco itse eli varsin spartalaisesti, mutta edisti korruptiota palkitessaan liittolaisiaan. Esimerkiksi vävy markiisi Villaverdellä oli yksinoikeus Argentiinassa lisenssillä valmistetun Vespan tuomiseen maahan. Huolimatta kireästä autoritaarisesta vallasta työläiset liikehtivät aika ajan ja poliittinen oppositio järjestäytyi maan sisällä . Opiskelijaliike virisi – yhdet kannattivat vasemmistoa, toiset fasismia. Tämä johti yhteenottoihin. Baskimaassa ETA aloitti väkivaltaisen itsenäisyystaistelunsa. Ajoittaiset teloitukset, jotka kohdistuivat kylläkin vain väkivaltaan ryhtyneisiin, herättivät maailmalla pahennusta.

Ei pidä unohtaa että aurinkorantojen ohella Espanjalla oli muitakin valtteja murtaa eristystään Euroopassa. Jalkapallo näytteli tässä merkittävää roolia. Espanja isännöi jopa jalkapallon mestaruuskisoja.

Yhdessä Madridin kuninkaanlinnoista vanheni diktaattori perheensä keskellä. Hän harrasti yhä metsästystä ja kalastusta – ja ehkä yllättäen maalausta. Espanja oli perinteinen elokuvamaa ja Franco intohimoinen elokuvien ystävä, jolla oli linnassaan myös yksityinen elokuvateatteri. Television tuloon hän suhtautui innokkaasti. Maailma ympärillä alkoi kuitenkin olla yhä vieraampi. Franco tiesi tiedustelunsa välityksellä, että ystävät olivat vähissä. Yhdysvaltojen virallisesta ystävyydestä huolimatta CIA rahoitti myös oppositiota, sosialistipuolue mukaan luettuna. Parkinsonin tauti ja muut terveysongelmat verottivat työkuntoa.

 Seuraajakysymys oli saatu järjestykseen, kun Juan Carlos oli kesällä 1968 nimitetty vallanperijäksi. Tosin tätä ratkaisua vastusti Francon oma vaimon Carmen Polon ja vävyn, markiisi Villaverden johtama ”bunkkeriksi” kutsuttu ryhmä. Se halusi vallanperijäksi Juan Carlosin falangistimielisen serkun Don Alfonsin, joka sattui olemaan myös markiisin vävy. Vasta kesällä 1973 Franco luopui yhdestä valtaoikeudestaan. Hän nimitti amiraali Carrero Blancon pääministeriksi, mutta tämä sai jo joulukuussa surmansa ETA:n pommiattentaatissa.

Francon kuoli luonnollinen kuoleman 20. marraskuuta 1975, tuskallinen kuolinkamppailu kesti viikkoja. Hän oli sairastuttuaan siirtänyt valtaoikeutensa Juan  Carlosille. Pari päivää Francon kuoleman jälkeen  Juan Carlos kruunattiin Espanjan kuninkaaksi. Toisin kuin aikanaan oli joutunut vannomaan, uusi monarkki luopui kansallisen liikkeen periaatteista ja johti maata demokratiaan.

Älmebergin kirjan lopussa on tiivis kertaus vaivattomasta demokratiaan siirtymisestä. Osa tätä prosessia oli ”unohtamisen pakti”, jonka myötä  jätettiin käsittelemättä sisällissodan ja diktatuuriajan ihmisoikeusongelmat. Vasta José Luis Rodrigo Zapateron sosialistihallitukset (2004-2011) ryhtyivät määrätietoisesti avaamaan menneisyyden saloja. Samalla tuhottiin viimeisetkin Francon monumentit ja vuonna 2011 jopa keskusteltiin hänen jäänteidensä siirtämisestä pois vuonna 1959 vihitystä Kaatuneiden laakson katedraalista. Näin jälkikommenttina voidaan sanoa, että konservatiivisen Kansanpuolueen palattua valtaan Zapateron projekteja on jäädytetty.

Roger Älmeberg perustaa kirjan omaan arkistotutkimukseensa ja tutkimuskirjallisuuteen. Hänen elämäkertansa on sujuvaa historiankirjoitusta, joka antaa Francosta ja tämän Espanjasta elämänläheisen kertomuksen. Kuva Francosta tunnekylmänä ja armottomana diktaattorina ei vaadi turhaa demonisointia. Sama diktaattori osoittautuu myös ilmeisen hyväksi aviomieheksi ja lämpimäksi isäksi ja vaariksi. Kun Älmebergin kirjaa vertaa Paul Prestonin paljon kiitosta saaneeseen Franco-kirjaan ( Franco: A Biography, 1994) on pakko todeta että ruotsalainen kirjailija on kyennyt kuvaamaan kohdettaan brittikollegaa monipuolisemmin. Muutamat vanhat valokuvat elävöittävät paksua kirjaa. Mutta karttoja jäin kaipaamaan: Espanjan karttaa ennen muuta, mutta myös Marokon.