Elämä vai teokset?

Maria Jotuni (1880 - 1943) oli arvostettu ja kiitetty kirjailija, joka ei aina saanut osakseen ymmärrystä. Hänen varsin laaja tuotantonsa koostuu novelleista, näytelmistä, aforismikokoelmista sekä huomiota herättäneestä rankasta avioliittokuvauksesta Huojuva talo. Irmeli Niemi on kirjoittanut Maria Jotunista Arki ja tunteet nimisen teoksen, jossa harmillisesti ja nykysuuntaukselle jo hieman epätyypillisesti keskiössä ei ole itse taiteilija vaan hänen työnsä. Usein elämäkerrat suunnataan suurelle yleisölle tosin kohteesta riippuen.

Niemi, Irmeli: Arki ja tunteet. Maria Jotunin elämä ja kirjailijantyö. Otava, 2001. 332 sivua. ISBN 951-1-16347-7.

Maria Jotuni (1880 – 1943) oli arvostettu ja kiitetty kirjailija, joka ei aina saanut osakseen ymmärrystä. Hänen varsin laaja tuotantonsa koostuu novelleista, näytelmistä, aforismikokoelmista sekä huomiota herättäneestä rankasta avioliittokuvauksesta Huojuva talo. Irmeli Niemi on kirjoittanut Maria Jotunista Arki ja tunteet nimisen teoksen, jossa harmillisesti ja nykysuuntaukselle jo hieman epätyypillisesti keskiössä ei ole itse taiteilija vaan hänen työnsä. Usein elämäkerrat suunnataan suurelle yleisölle tosin kohteesta riippuen. Niemen teoksesta ei oikein ota selvää kenelle se on tarkoitettu, mutta todennäköisimmin tutkijoille. Naisen elämä varmasti kiinnostaisi suurta yleisöä, mutta tarkastelutapa saattaa herpaannuttaa jo puolivälissä. Kuitenkaan teos ei oikein vastannut tutkijankaan odotuksia.

Useimmiten ihmisiä kiinnostaa, millainen ihminen taiteilija on ollut, millaisia vaiheita hänellä on ollut elämässään ja mitä hän on kokenut ja miten kokemukset ovat häneen vaikuttaneet. Menneisyyden ihmisen tapauksessa kiinnostaa lisäksi mennyt aika, olosuhteet, joissa ihminen on elänyt, ihmiset, jotka ovat kuuluneet hänen elämäänsä tavalla tai toisella. Päämotiivina lienee halu ymmärtää ihmisenä olemista ja ehkä peilata omia elämänkokemuksia ja tunteita toisen ihmisen kokemuksiin. Parhaimmillaan elämäkerta kertoo yhden jollain tavalla merkittävän ja erityisen ihmisen tarinan avaten yhden näkökulman kokonaiseen aikakauteen. Suuri yleisö ja tutkija tarttuvat elämäkertaan ehkä vähän eri syistä, mutta varmasti kaikkia kiinnostaa ihminen. Molempien kannalta miellyttävää on analysoiva ote soljuvaa esitystapaa, hyvää tarinaa, unohtamatta.

Elämäkerta houkuttaa lukijoita siksi, että se valottaa ihmisen yksityistä elämää. Mutta teoksen kirjoittajalla saattaa olla toisenlaiset intressit ja päällimmäiseksi voi nousta henkilön tuotokset. Tällöin ne määräävät koko kirjoitettua elämää enemmän kuin elämä niitä. Vaikka viime kädessähän näitä on mahdotonta täysin erottaakaan toisistaan ja sanoa, mikä on teosta ja mikä elämää. Lähteiden saatavuus vaikuttaa luonnollisesti siihen, millaisen painoarvon asiat elämäkerrassa saavat. Koko elämän käsittävä teos antaa tutkijalle mahdollisuuden tarkastella kirjailijan elämää kokonaisuudessaan ja kehityskaarena. Tällöin kirjailijan teokset voidaan asettaa keskinäiseen intertekstuaaliseen suhteeseen ja tarkastella hänen suosimiaan teemoja ja niiden muovautumista teoksesta toiseen, jolloin voidaan muodostaa syvempi kokonaiskuva tuotannosta. Henkilökohtainen elämä jää tällaisessa tarkastelussa monesti taka-alalle.

Enemmän teosten ehdoilla on liikuttu Irmeli Niemen teoksessa. Alkusanoissa Niemi toteaa, että enää elämäkertatutkimus ei joudu pyytelemään anteeksi Suomessa perinteeksi muodostunutta elämä ja teokset -mallia, kuten vielä joku aika sitten oli tarpeen tehdä. Nyttemmin pidetään yhtenä kirjailijantyön perusmenetelmänä transponointia, eletyn ja koetun jäsentämistä taiteellisen päämäärän mukaan. Kuitenkaan elämää ja teoksia ei ole syytä nähdä suoraan toinen toisensa selittäjinä. Toisaalta ei olisi syytä unohtaa ihmistä teosten taakse.

Käyttämästään aineistosta Niemi toteaa, että se on koostunut erityisesti kirjeistä ja haastatteluista. Pääasiallisina lähteinä on ollut SKS:n kirjallisuusarkiston Maria Jotunin kokoelma, muutamat muut kokoelmat ja Tuomas Tarkiaisen hallussa oleva aineisto, johon kuuluu mm. Viljo Tarkiaisen muistiinpanot. Näihin viitataan useimmin. Tarkiaisen muistiinpanot ovat olleet erityisen tärkeitä ja niihin Niemi sanoo luottaneensa puolisoiden välisistä erimielisyyksistä avioliiton loppupuolella huolimatta. Hän myös arvelee, niiden täsmällisyydestä johtuen, että Tarkiainen kokosi niitä omaa laajempaa työtään varten, jota ei koskaan tullut.

Olisin toivonut hieman enemmänkin pohdintaa lähteisiin liittyen. Nyt jäi lähinnä lukijan oman pohdinnan varaan se, miksi Maria Jotunin omia yksityisiä kirjoituksia, muita kuin kirjeitä, on ollut niin vähän käytettävissä. Monilla kirjailijoilla on ollut tapana pitää päiväkirjaa, kirjoittaa itse omaa elämäänsä. Useita päiväkirjoja myös julkaistaan esimerkkinä vaikka Aino Kallaksen postuumisti julkaistut päiväkirjat (joita Niemi on myös siteerannut teoksessaan) tai Aila Meriluodon ja Helvi Hämäläisen päiväkirjat. Ilmeisesti ei ole tietoa siitä, pitikö Maria Jotuni päiväkirjaa ja halusiko hän tai muut perheen jäsenet, että se hävitetään hänen kuolemansa jälkeen tai että sitä ei ainakaan anneta ulkopuolisten käyttöön, vai eikö sitä todella alun alkaenkaan ollut olemassa. Tämä kirvoittaa innokkaan tutkijan vaikka millaisiin tulkintoihin.

Teos etenee kronologisesti käsittäen kirjailijan lapsuus- ja nuoruusvuodet Kuopiossa ja opiskelu- ja aikuiselämän Helsingissä. Aluksi luodaan katsaus myös Maria Jotunin esivanhempien elämään Pohjois-Savossa. Niemi korostaa savolaisuuden merkitystä Jotunin tuotannossa: savolaisen kansan elämä oli Jotunille tuttua lapsesta saakka. Omat lapsuuden kokemukset sekä kuullut tarinat esivanhempien elämästä ovat vaikuttaneet teosten aiheisiin. Oman kokemuksen merkitys korostuu muutoinkin sekä Jotunin omassa taidekäsityksessä että Niemen tekemissä tulkinnoissa. Siirryttäessä kirjailijan elämässä siihen vaiheeseen, jossa hän julkaisee esikoistyönsä, novellikokoelman Suhteita (1905), alkavat kirjan luvut kulkea Jotunin teosten tai muiden kirjallisten töiden nimellä. Tämä korostaa sitä seikkaa, että kyseessä on ensisijaisesti kirjailija ja teostensa tekijä, eikä niinkään ihminen persoonana tai hänen elämänsä vaiheet. Koko elämä käydään läpi ennen kaikkea siltä kannalta, millainen vaikutus niillä on ollut kirjailijan työhön. Koulu ja opiskeluvuodet kertovat enemmän ihminen Maria Jotunista, hänen luonteestaan ja ajatuksistaan. Lisäksi kerrotaan ihmisistä, joihin Jotuni tutustui muun muassa Joel Lehtonen, Otto Manninen ja Viljo Tarkiainen. Tarkiaisesta tuli hieman myöhemmin Jotunin aviomies ja sittemmin suomalaisen kirjallisuuden professori ja keskeinen vaikuttava kirjallisuuden kentällä.

Maria Jotunin aloitettua kirjailijan uransa hänen elämäänsä ei Niemen käsittelyssä enää juuri muuta mahdu. Hänelle syntyvät lapset, joilla on Niemen mukaan suuri vaikutus hänen elämäänsä. Pojat ovat Jotunille kaikkein tärkeimmät, mutta miten hän muuten kokee äitiytensä, miten se vaikuttaa esimerkiksi hänen kirjoittamiseensa, näihin kysymyksiin emme saa vastausta. Naisen elämä avioliittoineen, miehineen ja lapsineen ei ole Irmeli Niemeä erityisesti mietityttänyt huolimatta siitä, että se hallitsee myös koko Jotunin tuotantoa. Niinpä vaikka Niemi on korostanutkin kokemuksen merkitystä kirjailijan työssä, syvällisempi pureutuminen varsinaisiin elämänkokemuksiin jää kuitenkin vajavaiseksi.

Maria Jotuni ei kuitenkaan pitänyt naisen elämää ja taiteilijuutta itsestään selvästi yhteen sovitettavina asioina. Tämä käy ilmi hänen pohdinnastaan, jossa hän miettii miehen ja naisen erilaisia mahdollisuuksia kirjalliseen työhön: ”Naisella on vapaata aikaa ja voimia esim. kirjalliseen työhön – sanokaamme – noin 5 vuotta ennen avioliittoaikaansa, sitten mahdollisesti joku pieni loma lasten synnyttämisen välillä ja sitten vasta mahdollisuus alkaa uudelleen – jos hän enää jaksaa ja jos hänelle ikää suodaan – 45 ikävuoden tienoilla eteenpäin ja koota silloin tulokseksi elämänkokemuksensa. Mutta useimmat eivät enää jaksa.” (s.190) Jotunin pojat syntyivät vuoden 1912 tammi- ja joulukuussa. Silti häneltä ilmestyi seuraavana vuonna hieno novellikokoelma Kun on tunteet. Miten hän siinä onnistui, olisi mielestäni ollut yksi esittämisen arvoinen kysymys. Ehkä siinä auttoi hänen luonteensa, jota hän itse määritteli Tarkiaisen muistiinpanojen vuodelta 1918 mukaan: ”Luulen, että tuommoinen luonteen intoutuminen ja ’haltioituminen’ elämänilosta räiskyväksi on pohjana taiteilijatemperamentissa: kyky antautua jonkun ajatuksen ja mielialan vietäväksi täydellisesti, ehdottomasti. Voin vieläkin usein, vaikka olen välistä väsynyt, intoutua aivan lapsellisesti”. (s.167)

Kuten jo mainittua Maria Jotunin omakätisiä kirjoituksia ovat vain hänen kirjeensä, jotka monesti käsittelevät hyvin arkipäiväisiä asioita, kuten tunteita perheenjäseniä kohtaan. Lisäksi hänen ääntään kuullaan haastatteluissa, joista ainakin yksi on Tarkiaisen muokkaama ja osin kirjoittama ja onneksi Tarkiainen on saanut vangittua muistiinpanoihinsa Jotunin mielenkiintoisia ajatuksia. Kirjailijan ja hänen miehensä työnjako on ollut mielenkiintoinen: Jotuni kirjoitti ja Tarkiainen hoiti suhteet kustantajiin ja teatteriin, pyrki saamaan teoksia käännetyksi ulkomailla, arvosteli (positiivisesti) teoksia ja tasoitti kirjailijan tietä julkisuudessa muutenkin, lisäksi jälkipolvet saavat tietää aikuisesta Maria Jotunista erityisesti hänen välityksellään. Halusiko Maria Jotuni itse näin ja tällöin hänen ei itse tarvinnut kertoa itsestään vaan saattoi pitää oman persoonansa täysin itsellään? Toisaalta Maria Jotunin suhde julkisuuteen oli pidättyväinen: hän ei mielellään esiintynyt julkisuudessa, antoi harvoin haastatteluja, kieltäytyi esiintymisestä radiossa ja esimerkiksi taidetoimikunnan kunniapuheenjohtajuudesta. Jotenkin jää sellainen vaikutelma, että Maria Jotuni ei halunnut julkisuutta ja sentyyppistä mainetta, kysymys oli ennen kaikkea kirjailijan työstä ja sen tunnustamisesta. Vaikka ei hän kuitenkaan käynyt itse vastaanottamassa hänelle vuonna 1937 myönnettyä Aleksis Kiven palkintoa, joka oli selkeä tunnustus. Aiemmin palkinnon olivat saaneet F.E. Sillanpää ja Otto Manninen.

Jotunin teosten vastaanotto ei ollut kuitenkaan pelkästään myönteistä aina, esimerkiksi näytelmä Tohvelisankarin rouva sai ristiriitaiset arvostelut ja syytteen siveettömyydestä. Julkiset arvostelut ilmeisesti raastoivat Jotunia enemmän, kuin tunnukset saattoivat koskaan kiittää.

Irmeli Niemen teoksessa ei oikein päästä lähelle ihmistä teosten takana ikään kuin kirjoittajalta olisi puuttunut empatiankykyä tarkasteltavan ihmisen suhteen, niin viileästi hän monissa kohdissa Jotunin elämään suhtautuu. Välillä tämä todella häiritsee, ikään kuin lähestyisimme jotain ihan muuta kohdetta kuin todella elänyttä ihmistä. Niemi on myös välttänyt ilmeisen tietoisesti kovin pitkälle menevien johtopäätösten tekemisestä. Jopa niin, että monessa paikassa lähteet saavat puhua omasta puolestaan, mikä ei aina ole kovin lukijaystävällinen ratkaisu. Tekijänhän pitäisi pyrkiä selittämään eikä jättää sitä lukijan vastuulle. Maria Jotunin kaikkein syvimmät aatokset nimenomaan elämästä eikä taiteesta jäävät teoksessa hämärän peittoon. Irmeli Niemi tosin käyttää esimerkiksi Jotunin aforismi-kokoelmia Avonainen lipas (1929) ja Vaeltaja, Avonainen lipas II (1933) kuvaamaan hänen syvimpiä tuntojaan elämästä.

Teoksen viimeisessä luvussa Niemi tekee päätelmiä Maria Jotunin luonteesta ja luettelee, että tämä oli älykäs, itsetietoinen, ylpeä ja tarkka, toisaalta herkästi haavoittuva, eikä unohtanut koettuja iskuja, kuten tohvelisankarin vastaanottoa. Ymmärtämättömyyteen hän reagoi perheenäitinä eristäytymällä ja vetäytymällä ihailevien poikiensa suojaa ja kirjailijana pyrkimällä entistä parempaan. Kirjailijan työ oli Jotunille jotain hyvin omaa, jota hänen oli kai muutoin vaikea jakaa toisten kanssa kuin antamalla työnsä tulokset julkisuuteen. Ilmeisesti hän on ollut tavallaan myös vaikea ihminen, ainakin aviopuolisona. Tarkiainen kuvaa Jotunin luonnetta muistiinpanoissaan: ”Maija oli väkevä, pohjalta intohimoinen, johtava ja hallitseva luonne. Kun hän suuttui, oli hän leppymätön ja kantoi kaunaa kuukausimäärin. Jos taas kiintyi, oli luja ja luotettava. Toisin ajoin valoisa, säteilevä, riemua räiskyvä ja kohottava voima rakastetuilleen/miehelleen[viimeinen sana lujasti ylipyyhitty]. Mutta sulkeutunut, yksinäistynyt pohjalta ” Vaikka tasapuolisuuden nimessä on todettava, että ehkä Tarkiainenkaan ei ollut ihan pulmunen. (Niemi ei tosin pohdi Tarkiaisen luonnetta.)

Viljo Tarkiaisen ja Maria Jotunin avioliitto oli ainakin viimeisinä vuosina toisaalta seesteistä arkea toisaalta kiihkeitä välienselvittelyjä, joissa Niemen tulkinnan mukaan, ”kaksi lujaa tahtoa ja erilaista temperamenttia löivät yhteen ja joskus viilsivät pahasti.” Myös mustasukkaisuutta liittyi perhe-elämään, Maria Jotunilla oli pojat, Viljo Tarkiaisella taas opiskelijansa. Tarkiaista syytettiin 1920-luvulla siitä, että hän arvioinneissaan kehui liiaksi vaimoaan. Tämän Niemi arvelee satuttaneen molempia ja lisäksi hän tulkitsee mielenkiintoisesti, mahtoiko Tarkiainen kirjallisissa kehuissaan kompensoida perhe-elämän varjopuolia.

Teoksen viime lehdellä Niemi mainitsee, ettei vielä ole riittävästi (tuskin koskaan saadaankaan?) tietoa Jotunin ja Tarkiaisen suhteesta ja sen todellisista tai kuvitelluista ristiriidoista. Ilmeisesti hän tällä viittaa Huojuva talo-romaaniin, jonka monesti arvellaan kuvaavan Jotunin ja Tarkiaisen avioliittoa. Jotuni osallistui romaanilla vuonna 1935 kansainväliseen kilpailuun, mutta kilpaili vain ensimmäisestä palkinnosta, ja koska ei voittanut, teos jäi odottamaan julkaisuaan. Lopulta se ilmestyi Jotunin ja Tarkiaisen kuoleman jälkeen vasta vuonna 1963. Sen rankka väkivaltaisen miehen kuvaus kuohautti yleisöä ja antoi aihetta epäillä, oliko Jotunilla omakohtaisia kokemuksia asiasta. Kari Tarkiainen tekee suoria johtopäätöksiä Huojuva talo-romaanista kuvauksena Tarkiaisten avioliitosta isoisästään kirjoittamassa elämäkerrassa ”Viljo Tarkiainen, suomalainen humanisti” (SKS, 1987).

Kari Tarkiainen epäilee isoisänsä olleen kotityranni, jonka teot Maria Jotuni kosti kirjallaan. Irmeli Niemi taas ikään kuin puolustaa Viljo Tarkiaista: ”Kirjailijana Jotuni oli Tarkiaisen vääjäämättömän arvostuksen kohde, jonka puolesta hän joutui myös kokemaan vaikeuksia ja vastustusta. Sen hintana oli kenties kotiolojen kylmäävä eristyminen, mutta siihen saattoi sisältyä myös monimutkaisen kompensaation osoitus arkielämän mykkäkoululla ärsyttävälle tahtoihmiselle.” (s.257) Mutta vakuuttavaa on, kun Niemi toteaa, että Tarkiaisten avioliitto ei sellaisenaan ole voinut romaanin perustana, vaan: ”Monista tapahtumista ja yksityiskohdista punoutuu säikeitä koettuun todellisuuteen, kuten Jotunilla yleensä, ja romaani kertaa aikaisemmin käsiteltyjä teemoja parinkymmenen vuoden ajalta.” (s.256) Muutoinkin Niemi korostaa romaanin tapauksessa todellisuuden ja fiktion eroja ja pyrkii lopettamaan keskustelun Huojuvan talon ja Tarkiaisten avioliiton vastaavuudesta, jota taas Kari Tarkiainen piti itsestään selvänä.

Joka tapauksessa viimeinen valokuva, joka teokseen Maria Jotunista sisältyy esittää hyvin murheellisen naisen. Mieleen tulee, että jokin tragedia häntä on varmasti elämässään kohdannut. Oliko se sitten ainakin välillä onneton avioliitto vai pettymys Huojuvan talon suhteen ja jonkinlaisen epäonnistumisen kokeminen kirjailijantyössä? Ehkä molemmilla oli osuutensa heikkenevän terveyden lisäksi. Jotuni ei julkaissut enää mitään, vaikka kirjoittikin vielä ja Klaus, Louhikon herra- näytelmä myös tuli näyttämölle vuonna 1942. Hyvin kirjoittaminen oli Jotunille kaikkein tärkeintä kuten käy ilmi hänen vähän ennen kuolemaansa sanelemasta pohdinnasta: ”En haluaisi kirjoittaa tyhjänpäiväistä lorua, vaan kirjoittaa niin oikein ja niin voimakkaasti kuin parhaina hetkinäni tunnen…Jos minulla olisi 700 ikävuotta ja ruumis kestäisi sen, en pelkäisi asettaa itseäni kaikkineni työlle ja vaivannäölle alttiiksi saadakseni jotain hyvää aikaan.” (s.290) Jotuni oli hyvin vaativa itseään kohtaan ja ilmeinen täydellisyydentavoittelija. Minua ainakin jäi suunnattomasti harmittamaan, että se vähä, minkä Jotuni oli itse kertonut itsestään, ei tullut melkein ollenkaan selittämisen ja tulkinnan kohteeksi teoksessa. Sen se olisi ehdottomasti ansainnut ja siksi minusta elämäkertoja kirjoitetaan, että pyritään lähelle ihmistä pohtimalla ja pyrkimällä ymmärtämään.

Irmeli Niemi on ennen kaikkea kirjallisuuden ja näytelmän tuntija. Parhaimmillaan teos on niissä kohdissa, joissa pureudutaan Jotunin tuotantoon ja sen analysointiin. Oivallisesti on kiteytetty Maria Jotunin kirjailijan luonne: ”Jotuni ei käynyt taisteluaan naisen aseman tai oikeuksien puolesta, vaan ihmisen puolesta. Tuskin hän muitta mutkitta hyväksyisikään itselleen feministin tunnuksia. Mutta koko hänen tuotantonsa ytimenä on erilaisin muodoin ja sävyin tulkittu naisen elämä, naisen arvomaailma, sen voimanlähteet ja monesti julmat ehdot. — Uteliaasta tarkkailijasta ja kuuntelijasta kasvaa armoton psykologi, aktiivinen eetikko ja itsenäisesti totuuteen pyrkivä mieli, jolle sovinnainen suosion tavoittelu ja esteettinen nautiskelu on vierasta.” (s. 298)

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *