Puolalainen Ryszard Kapuscinski on kiistämättä yksi maailman tunnetuimpia reporttereita ja Euroopan johtavia nykykirjailijoita. Pitkällä ulkomaankirjeenvaihtajan ja kirjailijan urallaan Kapuscinski on keskittynyt kommentoimaan erityisesti afrikkalaista yhteiskuntaa ja politiikkaa. Muutamia vuosia sitten Like julkaisi Kapuscinskin teoksen Eebenpuu, jota voi pitää hänen Afrikan vuosiensa summana. Nyt suomeksi ilmestyvä Keisari edustaa Kapuscinskin varhaisempaa tuotantoa. Kirja on alun perin julkaistu puolaksi jo vuonna 1978, ja se on Kapuscinskin Afrikka-kirjoista käännetyin ja kuuluisin.

Keisari kuvaa elämää Haile Selassien hovissa Etiopiassa. Kirja koostuu lähes pelkästään silminnäkijäkertomuksista. Haile Selassien vallasta syöksemisen jälkeen Kapuscinski haastatteli Addis Abebassa hoviin kuuluneita virkamiehiä ja palvelijoita – äänensä saavat kuuluviin muun muassa ”Hänen Majesteettinsa tyynypalvelija”, kukkaronkantaja sekä kranaatinheitinmies. Vain muutamissa kohdissa Kapuscinski kommentoi kuulemaansa tai kertoo omista kokemuksistaan Etiopiassa vallankumouksen jälkeen. Keisarin lähipiiriin kuuluneiden kertomukset valottavat karulla tavalla hallinnon groteskia luonnetta ja vallan väärinkäytöksiä. Siltikään Kapuscinski ei missään vaiheessa moralisoi, vaan antaa lukijan vetää omat johtopäätöksensä elämästä keisarin hovissa Etiopiassa.

Kirja jakautuu kolmeen lukuun, joista ensimmäisessä (”Valtaistuin”), kuvataan muun muassa ilmiantajien kilpailevia verkostoja, joiden avulla valtapeliä Etiopiassa pelattiin ja tavoiteltiin keisarin suosiota. Eräs haastatelluista kuvaa, kuinka keisari päätti yksin jokaisesta nimityksestä – ei pelkästään siitä, kuka on hierarkian huipulla, vaan myös sen keski- ja alatasolla, postimestareista poliisimiehiin, tilanhoitajista hotellien johtajiin ja virkamiehiin. Kaiken perustana oli lojaaliuden periaate, ei niinkään pätevyys tai lahjakkuus. Kun keisari oli kaiken vallan lähteenä valtion sijaan, syntyi hallitsijan ja alamaisten välille henkilökohtainen side, joka kuitenkin oli hierarkian sääntöjen rajoittama.

Silminnäkijöiden kertomuksen perusteella piirtyy kuva paikalleen pysähtyneestä keisarikunnasta: kaikkea lykätään tuonnemmaksi, ”[j]a niin palatsin elämä, niin vilkasta ja kiihkeää kuin olikin, oli oikeastaan täynnä vaikenemista, odottamista ja tuonnemmas lykkäämistä” (s. 68). Tämä paikalleen pysähtyminen johti kuitenkin kiihtyvään tyytymättömyyteen erityisesti opiskelijoiden ja upseerien keskuudessa. Toisessa luvussa (”Se tulee, se tulee”) Kapuscinskin haastateltavat kertovat epäonnistuneesta vallankaappausyrityksestä ja muista levottomuuksista maassa 1960-luvulla. Nämä johtivat siihen, että väkeä alettiin hallinnossa vaihtaa uuteen. Palatsissa vallitsi jatkuva epäilys, ja Haile Selassie näytti vanginneen paitsi itsensä, myös alamaisensa, rituaalin vangeiksi.

Hallinnon muututtua yhä banaalimmaksi ja kielteisemmäksi todellisia uudistuksia kohtaan, opiskelijat alkoivat nostaa päätään. Yliopisto muuttui lähes täysin antipalatsiksi. Näinä aikoina Haile Selassiesta eli rinnakkain kaksi kuvaa. Ulkomailla kansainvälisesti tunnettu kuva oli käsitys omaperäisestä mutta taitavasta ja väsymättömästä monarkista, joka pyrki kehittämään valtakuntaansa ja vaikuttamaan maailman asioihin. Toisaalta Etiopiassa muodostui vähitellen kriittinen kuva, jossa keisari oli hallitsija, joka oli valmis puolustamaan valtaansa kaikin mahdollisin keinoin piittaamatta kansan hyvinvoinnista.

Illuusio alkoi kuitenkin lopullisesti murtua vuonna 1973, kun englantilainen toimittaja Jonathan Dimbleby vieraili maassa ja koosti matkallaan dokumentin Etiopian unohdetusta nälänhädästä maan pohjoisosissa. Tästä alkanutta tapahtumasarjaa Kapuscinski kuvaa viimeisessä luvussa (”Romahdus”). Aluksi Haile Selassie pyrki paikkaamaan tilanteen anomalla ulkomailta avustuksia, mutta kun kävi ilmi, että keinottelijat olivat ottaneet kokonaisia avustuseriä haltuunsa ja hivuttaneet hintoja ylöspäin, palatsin katsottiin häpäisseen koko maan eikä sillä ollut enää oikeutta olla olemassa. Keväällä 1974 sotilaat eri puolilla maata nousivat kapinaan, ja muutaman kuukauden sisällä oli ”derg” (sotilaskomitea), johdossaan nuori majuri Mengistu Haile-Mariam, ottanut vallan maassa. Palatsin väki pidätettiin vähitellen, kunnes jäljellä oli enää keisari, jonka oli myös pakko lopulta antautua ja luopua vallasta.

Kapuscinski tuo kirjassaan hyvin esiin vallankäytön ongelmat, silloin kun valta henkilöityy yhteen persoonaan, jolle on annettu lähes jumalallinen asema. Keisarin luettuaan on helppo ymmärtää, miksi kehitys Etiopiassa on ollut niin hidasta ja vaikeaa. Toisaalta kirjaa lukiessa olisi toivonut, ettei Kapuscinski olisi keskittynyt kuvaamaan pelkästään elämää Haile Selassien hovissa, vaan olisi liittänyt kertomukseensa myös tietoja muusta yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta elämästä Etiopiassa tuona aikana. Valtapolitiikan kuvauksena kirja on raadollinen, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Erityisen arvokkaaksi kirjan tekee se, että Haile Selassien hovista ei ole juurikaan säilynyt dokumentteja, jotka samalla tavalla valottaisivat palatsin kulissien takaista elämää.

Suomentaja Tapani Kärkkäinen on jälleen tehnyt erinomaista työtä, ja toivoa sopii, että saisimme vielä lisää Kapuscinskin teoksia suomeksi. Afrikka-sarjastakin on vielä kääntämättä tärkeät teokset ”Jalkapallosota” (Wojna futbolova) sekä Angolan sisällissotaa kuvaava ”Vielä päivä elämää” (Jeszcze dzien zycia). Niitä odotellessa kannattaa kuitenkin perehtyä Keisariin.