Henri Heikkinen ja Antti Vesala ovat kirjoittajina näkyneet varmaankin eniten Uuden Suomen blogipalstalla eli tuttavallisemmin Blogistanissa. Politiikassa Henri Heikkinen, ”kainuulaislähtöisen pienviljelijäisän” ja brasilialaisen maahanmuuttajaäidin poika on vaikuttanut ennen kaikkea kokoomusnuorissa. Hän on harjoittanut yritystoimintaa ja siinä yhteydessä myös saanut valtiolta yritystukea. Tämä on johtanut joidenkin tahojen esittämiin syytteisiin kaksinaismoralismista hänen kritisoidessaan valtion maksamia tukia. Kirjassa ilmeisesti vastataan epäsuorasti myös tähän toteamalla, että systeemissä on toimittava systeemin tavalla, vaikka ei systeemistä pitäisi.

Antti Vesala taas määrittelee itsensä lähinnä kokoomuksen aktiiviseksi rivijäseneksi ja koulutustaustaltaan hän on taloushistorian maisteri. Yksittäisten lukujen kirjoitukseen on osallistunut myös ”lapsilisäkohussa” julkisuutta saanut Saul Schubak, joka on myös ollut kustantamassa kirjaa, sekä ajatuspaja Liberan tutkimusjohtaja Elina Lepomäki.

Idea kirjasta lähti kuulemma liikkeelle Heikkilän halusta koota blogikirjoituksistaan kokoelma Vesalan avulla. Kun hän kuitenkin tammikuussa 2011 lähti etsimään eduskuntavaalikampanjaansa varten omaa ideologiaansa tukevia kirjoituksia, jotka Heikkilä määrittelee moderniksi liberaaliksi kirjallisuudeksi, hän havaitsi, ettei sitä oltu pahemmin suomeksi julkaistu. Hän kuitenkin myöntää, että nyt viime aikoina sellaisia ovat julkaisseet mm. Björn Wahlroos ja Matti Apunen, joten tällä hetkellä kirja asettuu lähinnä osaksi uutta oikeistolaisen poliittisen kirjoittelun aaltoa.

Eräänlaiseksi esikuvakseen kirjoittajat mainitsevat Nuorsuomalaisen puolueen vuonna 1994 julkaiseman ohjelmajulistuksen ”Ultimatum isänmaalle”. Erona kuulemma on kuitenkin se, että ”Ultimatumin” oli tarkoitus toimia poliittisten realiteettien rajoissa, mutta tämä kirja ei sitä tee. Kirjoittajien taloustieteellisistä ja filosofisista esikuvista nimetään mm. Milton Friedman ja August von Hayek. Varhaisimpana käytettynä klassikkona mainitaan Frédéric Bastiatin (1801–1850) Vetoomus kynttiläntuottajien puolesta, eli sitä varhaisempien liberaalien ajattelijoiden vaikutus on ilmeisesti lähinnä epäsuoraa.

Kirjan tekijäjoukon voi sanoa edustavan sitä kokoomuksen oikeaa laitaa, joka on päässyt valtaan nuortenliitosta ja aiheuttaa närkästystä puolueen maltillisessa enemmistössä, raivoa joidenkin kokoomuksen johtohenkilöiden parissa sekä riemua monien poliittisten vastustajien keskuudessa. Nämä kun saavat nyt edes jotain vastinetta viholliskuvilleen. Kirjoittajat kuitenkin painottavat, että esitetyt näkemykset edustavat vain heidän omia mielipiteitään, eivät Kokoomuksen Nuorten Liiton virallisia kantoja, ja tietenkin vielä vähemmän emopuolueen.

Joka tapauksessa monet kirjassa esitetyistä kannoista ovat yhteneväisiä syyskuun alussa 2013 kohua herättäneen Kokoomuksen Nuorten Liiton tavoiteohjelman kanssa. Kirja auttaakin ymmärtämään sitä aatemaailmaa, joka ehdotusten taustalla on ollut, sekä saamaan niille perusteluita, oli erinäisistä asioista sitten samaa mieltä tai ei. Kirja auttaa näkemään päämääriä, joiden pohjalta ainakin osa kokoomusnuorista katsoo toimivansa. Itse luin kirjaa kohun parhaillaan velloessa, ja tavassa, jossa kritiikkiä esitettiin usein mitä ilmeisimmin lähinnä ennakkoluulojen tai hyvin puutteellisten tietojen varassa, oli oikeastaan jotain hyvin pelottavaa. Ehkä ”natsikorttien” välitön esiin vetäminen kuitenkin vain kertoo monien julkisten keskustelijoiden rajoittuneesta historian ja eri poliittisten ideologioiden tuntemuksesta.

Lähtökohdat

Kirjoittajien mukaan teoksen tarkoitus on tarjota ”ajatuksia siitä, millainen voisi olla liberaali, vapaa, mahdollisuuksien tasa-arvoon ja todelliseen yhdenvertaisuuteen perustuva Suomi”. Sen todetaan olevan puhtaasti mielipidekirjoitus eikä akateeminen tutkimus. Kirjaa ei myöskään ole kuulemma tehty kansan suosiota tavoittelemaan ja se on tarkoituksellisestikin provokatiivinen varsinkin asioissa, joita kirjoittajien mukaan pidetään liian helposti itsestäänselvyyksinä. Itse asiassa isoksi ongelmaksi nimenomaan koetaan suomalaisen politiikan konsensushenki sekä pragmaattisuuden pitäminen hyveenä. Tämän katsotaan johtavan lähinnä linjattomaan opportunismiin.

Liberaaliuden kirjoittajat määrittelevät ”aatteena, joka rajoittaa yksilönvapautta niin vähän kuin mahdollista eikä puutu kenenkään ajatteluun, uskomuksiin, tekemisiin tai muuhun käytökseen niin kauan kuin sivullisia ei vahingoiteta eikä heidän vastaavia vapauksiaan loukata”. Vapauden rinnalla korostuu tietenkin yksilön oma vastuu ja myös se, että ihmisten on osattava itse ja vapaaehtoisesti pitää huolta lähimmäisistään eikä vain ulkoistaa sitä julkiselle vallalle.

Kirjoittajat eivät näe konservatismin olevan ristiriidassa liberalismin kanssa. Ensin mainitun he nimittäin katsovat olevan enemmän suhtautumistapa kuin ideologia, jolla olisi oma teoriansa. Tämä käsitys vaikuttaa turhan vähättelevältä, ajatellaanpa vaikka Edmund Burkea ja esimerkiksi sitä, kuinka eri uskonnot ovat monesti myös poliittisten ideologioiden pohjia. Kyse kirjoittajilla on kuitenkin ehkä enemmän siitä, että monet konservatiiveihin yhdistetyt mielipiteet eivät välttämättä ole ristiriidassa liberalismin periaatteiden kanssa, näin esimerkiksi rikosseuraamusten osalta.

Kirjoittajat katsovat, että heidän liberaalinen vapautensa on nimenomaan negatiivista vapautta eli ”vapautta jostakin”. Positiiviset vapaudet eli ”vapaudet johonkin” he kuittaavat yksinkertaisesti ilmoittamalla hyväksyvänsä ne vain mikäli ketään ulkopuolista tahoa ei pakoteta mahdollistamaan näitä vapauksia. He kyseenalaistavat, onko vapautta, että yksityinen suomalainen joutuu antamaan puolet tuloistaan julkiselle sektorille, joka sitten päättää, mitä niillä tehdään. Se, mitä kaikkea kyseisillä rahoilla saadaan aikaan, on heidän mielestään melko irrelevanttia. Hyvinvointivaltion julistetaankin provokatiivisesti olevan ”kaikkien ryöstöretki kaikkia vastaan”.

Nimenomaan talouden vapaus on kirjoittajilla keskiössä. Sen rajoittaminen, että yksityiset ihmiset päättävät, miten he käyttävät varojaan, on kirjoittajien mukaan verrattavissa sananvapauden ja uskonvapauden rajoittamiseen; taloutta kun ei voi erottaa muusta elämästä. Kirjoittajat katsovat, että nykyään Suomessa useimmat puolueet väittävät olevansa liberaaleja, mutta eivät sitä ole. Talouden puolesta kaikki, jopa kokoomus, ovat kirjoittajien mielestä lähinnä ”eri logolla varustettuja sosiaalidemokraatteja”. Erityisesti vihreät ja vasemmisto ovat kovin innokkaita keksimään erilaisia määräyksiä sen suhteen, miten ihmisten tulee elää.

Suomalaisen politiikan kirjoittajat katsovat olevan alennustilassa. Virkamiesvalta, konsensushakuisuus ja eduskunnan ryhmäkuri estävät todellisen demokratian. Jos ei muuten, niin Suomessa yleinen mielipidelynkkaus kohtaa niitä, jotka ajattelevat liian erilaisella tavalla. Tämä siis kirjoitettiin ennen kokoomusnuorten tavoiteohjelmasta noussutta kohua, mutta ilmeisesti Schubak-kohun jälkeen.

Kirjoittajat kehottavat ihmisiä äänestämään poliittisia laitoja edustavia ehdokkaita, koska politiikka on kuitenkin kompromisseja ja näin syntynyt kompromissi olisi ehkä lähempänä omaa mielipidettä. Tästä ehkä huomaa, että kirjoittajat ovat hyvin sovittelunhaluisen poliittisen kulttuurin omaavan maan ja ajan kasvatteja. Päätöksenteon halvaantumista ja poliittisten ryhmien välien kärjistymistä levottomuuksien asteelle ei näytetä pidettävän oikeana vaarana. Provosoidessa joku voi kuitenkin myös provosoitua ja sen seuraamusten kanssa on sitten elettävä. Ainakin päätöksenteon vaikeutuminen olisi tosin kirjoittajien mielestä positiivinen asia, koska uusien säädösten ja lakien teko vaikeutuisi.

Soveltaminen

Kirjoittajien päämaalitauluna on julkisen sektorin byrokratia ja oikeastaan kaikki, jonka he kokevat valtiovallan harjoittamaksi holhoukseksi. Kirjoituksista välittyy suoranainen vimma erilaisia järjettömiksi koettuja kieltoja ja rajoituksia kohtaan. Tässä kyllä syytetään paitsi valtiovaltaa myös kansalaisia, joilla on taipumus aina, kun jotain järkyttävää tapahtuu, vaatia näkyviä toimia. Yleensä tämä tarkoittaa rajoittavaa lainsäädäntöä ja/tai julkisten varojen käyttöä tavalla, joka voi olla hyödytön tai luoda lisää ongelmia.

Kirjoittajien mukaan se, että kansalaisia koetetaan suojella omilta päätöksiltään, esimerkiksi ajaako pyöräilykypärä päässä vai ei, rajoittaa omaa järjen käyttöä ja vastuunottoa. Se aiheuttaa kustannuksia, mutta ei ehkä johda turvallisuuden parantumiseen pitkällä tähtäimellä, kun ihmiset ajattelevat, että kaikki, mistä ei ole erikseen varoitettu, onkin turvallista. Haittaveron luonteiset maksut tupakan ja alkoholin käytöstä ymmärretään sinänsä, koituuhan niiden käytön takia kustannuksia yhteiskunnalle, mutta arvioita kustannusten suuruudesta kritisoidaan kovasti. Vastineeksi tuodaan kieli poskessa tehtyjä laskelmia alkoholin positiivisista vaikutuksista mm. syntyvyyteen.

Sääntely ja yritystuet ovat kirjoittajien näkökulmasta vähän kuin kaiken pahan alku ja juuri talous- ja sosiaalipolitiikassa. Varsinkin sääntely vääristää kilpailua, korottaa hintoja ja tekee asioista hankalia erityisesti pienille ja uusille yrittäjille. Näin sääntely myös suosii isoja ja vakiintuneita yrityksiä. Uusien yrittäjien asemaa haluttaisiin helpottaa myös sallimalla henkilökohtainen konkurssi. Kirjoittajat nostavat (tosin hieman toisessa yhteydessä) mielenkiintoisesti esiin polttoitsemurhan, joka toimi lähtölaukauksena Tunisian kansannousulle ja siten arabikeväälle. Sen taustallahan oli työttömän nuorukaisen yritys harjoittaa vihanneskauppaa, mutta viranomaiset tulivat ja estivät senkin. Kun systeemi ei tarjonnut ihmisille mahdollisuutta itse yrittää parantaa asemaansa, piti systeemi kaataa.

Nykyinen talouskriisi on usein nähty seurauksena liian vapaista markkinoista, mutta kirjoittajat kääntävät asiat toisinpäin. Heidän mukaansa USA:n asuntokriisin aiheuttivat nimenomaan poliitikot, jotka halusivat pankkien lainoittavan vähävaraisten asunnonostoja. Tässä on kyllä huomautettava, että kriisin taustat ovat monimutkaisemmat, mm. kuka sai myöntää minkälaisia lainoja kenellekin ja mitä kyseisillä lainapapereilla sitten tehtiin. Eurokriisin takana taas oli kirjoittajien mukaan yksinkertaisesti se, etteivät valtiot halunneet pitää menojaan kurissa. Pankkien toimintaa taas selittää se, että valtiot ovat olleet valmiita aina tarpeen tullen pelastamaan niitä. Kirjoittajien mukaan valtioiden tulisikin antaa huonosti menestyvien pankkien kaatua, jolloin näiden pitäisi kantaa aito riski toiminnastaan eivätkä ne tekisi silloin liian vaarallisia sijoituksia. Melkoista shokkihoitoa he siis kannattavat.

Työmarkkinajärjestöjen katsotaan oikeastaan olevan yleissitovuuden kautta keskeisimpiä työttömyyden aiheuttajia. Työvoiman kustannukset pysyvät korkeina, mikä hankaloittaa erityisesti heikommin tuottavien ihmisten työllistymistä. Työsopimuksen pitäisi olla työntekijän ja työnantajan välinen asia. Kirjoittajat eivät kannata ammattiyhdistysliikkeen lakkauttamista, mutta yleissitovuus tulisi poistaa, minkä jälkeen ammattiyhdistysliike toimisi enemmän työntekijöille neuvoja ja apua antavana elimenä sekä työttömyyskassana. Tämän he katsovat olevan paluuta ay-liikkeen juurille 1800-luvulla ennen kuin sosialismi pääsi muuttamaan sen päämääriä. Kirjoittajat eivät usko, että matalapalkkatyöt lähtisivät räjähdysmäiseen kasvuun, sillä työvoiman halpuudessa Suomen ei kuitenkaan kannata lähteä kilpailemaan.

Sosiaalipolitiikan suhteen nykysysteemissä pidetään ongelmana nimenomaan kannustinloukkuja. Kirjoittajat pitäisivät ihanteellisena sosiaaliturvamallina jonkinlaista pientä perustuloa, joka riittää pitämään ihmiset hengissä. He kuitenkin uskovat, että sellaisen järjestäminen olisi lopulta varsin utopistista, mistä he osittain syyttävät ”vasemmiston kansalaispalkkapropagandaa”, joka on heidän mielestään vienyt pohjan järkevältä keskustelulta. Alkuvaiheessa he kannattavatkin lähinnä mallia, jossa työtön voisi ansaita esimerkiksi osapäivätöillä ilman, että se vaikuttaa etuisuuksiin. Tällainen mallihan onkin nyt ainakin jossain määrin toteutumassa hallituksen aloittamassa rakenneuudistuksessa. Kirjoittajat haluaisivat myös, että yksilöt voisivat hoitaa tukiasiansa yhden luukun periaatteella eivätkä joutuisi juoksemaan paikasta toiseen, kuten nykyisin on usein pakko.

Kirjassa on myös valmiutta kepin käyttöön henkilöille, jotka eivät ole halukkaita vastaanottamaan tarjottua työtä. Erityisesti Henri Heikkisen ja Saul Schubakin yhdessä kirjoittamassa luvussa ”Köyhä, älä tekeydy uhriksi” on sellaista aineistoa, jota monet ehkä haluaisivat löytää omien ennakkokäsitystensä tueksi. Säästääkseni ”kriittisen”, mutta laiskan lukijan aikaa voin kertoa sen löytyvän sivuilta 135–139, saatavina myös Heikkisen blogissa Uudessa Suomessa 29.5.2013.  Kirjoittajat katsovat, että sellaista aitoa köyhyyttä, jota esiintyi Suomessa joskus 1800-luvulla ja jota löytyy nykypäivänäkin kehitysmaissa, sellaista, jossa joutuu varastamaan ruokaa kaupasta pysyäkseen hengissä, ei Suomessa oikeastaan enää ole. Suhteellinen köyhyys ja tuloerojen näkeminen epäoikeudenmukaisuutena taas ovat heidän kannaltaan lähinnä vasemmiston propagandaa, jolla se pitää itseään hengissä. Tällä tavalla tuotetaan uhrikokemuksia, mikä heikentää ihmisten kykyä tarttua itse toimeen.

Maahanmuuttopolitiikassakin kirjoittajat kannattavat työllistymisen helpottamista säätelyä karsimalla, mutta myös maahanmuuttajien sosiaaliturvan heikentämistä, verokilpailua, rikokseen syyllistyneiden karkottamista ja maahanmuuttajille suunnattujen sekä heidän kulttuurinsa ylläpitämiseksi annettujen ”erivapauksien” ja tukien lakkauttamista. Kirjoittajat myöntävät, että vaikka liberaaliin yhteiskuntaan kuuluu ihmisten vapaa liikkuvuus ja se on myös taloudellisesti mielekästä, he ovat monissa maahanmuuttopolitiikan yksittäisissä kysymyksissä sekä yleiskuvassa nykytilanteesta aikalailla samoilla linjoilla ns. maahanmuuttokriitikoiden kanssa.

Kirjoittajat painottavat kuitenkin moneen otteeseen, että maahanmuuton ongelmat eivät sinänsä johdu maahanmuuttajista itsestään ihmisinä, vaan suomalaisesta systeemistä. Lääke ei vain ole, että julkinen sektori tekisi enemmän ”sopeutustoimia”, vaan pikemminkin, että se tekisi vähemmän. Byrokratian katsotaan lähinnä ehkäisevän tervettä vuorovaikutusta ja ihmisten pitäisi antaa itse sopeutua ympäröivään yhteiskuntaan. Omaan mieleeni muistuu vuosia sitten kuulemani yksinkertaistettu vertaus, että USA:ssa maahanmuuttajat saavat töitä, mutteivät sosiaaliturvaa, Euroopassa taas sosiaaliturvaa, mutteivät töitä. Arvatkaa, kummassa sopeutuminen sujuu paremmin?

Hyvinvointivaltiomallin kirjoittajat katsovat olevan itsetuhoinen. Siinä julkiselle vallalle keksitään jatkuvasti uusia tehtäviä, vastuita ja menoja. Kaikki haluavat itselleen etuja, kun toisetkin ovat saaneet. Julkisen sektorin oletetaan hoitavan asioita, jotka ennen hoidettiin muuten. Tämä pakottaa nostamaan veroja tai tekemään leikkauksia muista toiminnoista. Varsinkin kuntien tehtäviä valtiovalta on kasvattanut jatkuvasti. Vuonna 2001 itse valtion menot olivat 36 miljardia ja 2013 budjetin loppusumma 54 miljardia. Tälle kehitykselle pitäisi tulla loppu. Näin arvostelijana pitää varmaan kuitenkin muistuttaa, että nykyinen taloustilanne selittänee huomattavan osan julkisten menojen mittavasta kasvusta. 

Kirjoittajien mukaan kansalle tulisi ”tarjota soppaa, saippuaa ja sivistystä”, mutta ei ”sirkushuveja”. Sellaisesta voi huolehtia yksityinen sektori. Tästä johtuen he pitävät esimerkiksi Yleisradiota tarpeettomana. Niin haluttaessa epäkaupallisen ohjelman tuotannon tukeminen ja tiedotukset voitaisiin hoitaa ostopalveluna. Tässä tulee vain mieleen, että se, mikä on esimerkiksi ”sivistystä” ja mikä ”sirkushuvia”, taitaa vain usein olla vähän makuasia.

Kirjoittajat haluavat, että esimerkiksi kunnissa ne tehtävät, jotka eivät suoranaisesti edellytä julkisen vallan käyttöä, annettaisiin yksityisten hoidettavaksi. He kyllä myöntävät, että yksityistämiset ovat monesti menneet pieleen, mutta katsovat, että tämä ongelma ratkeaa kilpailutusta kehittämällä. Ensiarvoisen tärkeää myös olisi, että kilpailu on aitoa eikä sellaista, että tarjolla on käytännössä vain yhden monopoliyrityksen palvelut.

Kirjassa löytyy vielä mm. ydinvoiman puolustusta, ”nykymuotoisen kehitysavun” kritiikkiä ja kritiikkiä väitteille ”naisen eurosta” (miesten ja naisten välinen palkkaero selittyy pääosin työaikojen eroilla sekä hakeutumisella tietyille aloille). Myös ajatus, että julkinen päivähoito on myös yhteiskunnan taloudellinen etu, kyseenalaistetaan Heikkilän ja Elina Lepomäen yhdessä kirjoittamassa artikkelissa. Luvussa ”Onko kirkolla oikeus omiin oppeihinsa?” ihmetellään tapaa, jolla sukupuolineutraalista avioliitosta Suomessa on keskusteltu. Itse avioliittokysymyksestä todetaan, että aikuisten keskinäiset liitot voisivat olla puhtaasti yksityisiä sopimusjärjestelyitä. ”Viharikos”-käsitettä taas pidetään liian epämääräisenä ja potentiaalisesti mielivaltaisena.

Hyvinvointivaltion kritiikkiä

Kirja on kirjoitettu elävästi ja hauskasti, mutta rakenne rönsyilee. Se näkyy, että teos on pääosin kursittu kokoon parin pitkän viikonlopun aikana enimmäkseen blogien pohjalta.

Silmiin pistää myös, että varsinkin ratkaisuja perustellaan lähinnä järkeilyn avulla. Kirjassa on melko vähän argumentaatiota tyyliin ”tämä ja tämä malli on toiminut siinä ja siinä maassa tai toimivuus on osoitettu siinä ja siinä tutkimuksessa”. Jos näin tehdään, niin sekin tapahtuu yleensä vain nopeana heittona. Toki kyseessä on mielipidekirja, joka on tarkoitettu visualisoimaan ehkä villistikin tulevaisuutta, eikä tietoteos, jossa esiteltäisiin muualla kehitettyjä ratkaisuja. Uskottavuutta faktapainotteisempi argumentaatio olisi kuitenkin parantanut. Nyt allekirjoittaneelle jäi noin Churchillia mukaillen tunne, että ehkä hyvinvointivaltio on huonoin kaikista systeemeistä, lukuun ottamatta niitä kaikkia muita.

Kirjassa kritisoidaan paljon nimenomaan julkista sektoria tehottomuudesta ja byrokratiasta, mutteivät yrityksetkään ole noista aina vapaita, varsinkaan suuret. Myös yritykset ovat hyviä keksimään kaikenlaisia riskejä, joilta ihmisten pitää suojautua ostamalla heidän tuotteitaan ja palveluitaan, mikä tässä tapauksessa on kuitenkin pidemmälle vapaaehtoisuuteen perustuvaa. Vaikka säätelyä alettaisiinkin purkaa ja tukia lopettaa, niin tarkoittaisiko se, että äkkiä saadaan markkinoilla menestymään nimenomaan innovatiiviset ja myös ympäristön sekä yhteiskunnan pitkän aikavälin kokonaisedun kannalta vastuulliset yritykset? Kirjassa toivotaan, että päättävät poliittiset elimet olisivat heikkoja, mutta samalla halutaan, että tehtäisiin radikaaleja ja todennäköisesti hyvinkin epäsuosittuja uudistuksia. Monesti kokoomuksen oikeaa laitaa syytetään kylmyydestä, kyynisyydestä ja kovuudesta, mutta tästä kirjasta välittyy pikemminkin lämmin ja ehkä turhankin naiivin idealistinen usko ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen ja järkeen.

Oli kirjoittajien kanssa samaa mieltä tai ei, on hyvä kuitenkin tunnustaa, että suomalainen hyvinvointivaltioajatukseen perustuva yhteiskuntamalli on vain yksi malli muiden joukossa omine hyvine, mutta myös huonoine puolineen. Sitä on osattava ja voitava tarkastella myös kriittisesti, jos ei muuten, niin sen oman elinkelpoisuuden tähden. Kuten kirjan epilogissa todetaan, on maassamme monesti tapana naureskella ja ihmetellä, kuinka ulkomailla ei osata kyseenalaistaa omia yhteiskuntaa ja politiikkaa hallitsevia ajatusmalleja. Kuitenkin monesti syyllistymme siihen itse oman hyvinvointivaltionarratiivimme kohdalla.

Suomalaisessa historiankirjoituksessakin on usein tendenssinä korostaa valtion roolia kehityksessä ja nähdä vahva valtiovalta pääasiassa positiivisena ilmiönä. Kuitenkin historiassa dynaamisia alueita tuntuvat usein olleen sellaiset, joissa valtiollisten instituutioiden merkitys on ollut suhteellisen vähäistä. Jokainen voi myös miettiä kansalaisena, onko jokin valtiovallan näkyvä toimenpide, esimerkiksi uuden säädöksen tai kiellon tai määrärahan muodossa, aina se patenttiratkaisu, jota tulee vaatia, jos yhteiskunnassa on jokin ongelma. Toivottavinta lukijakuntaa nyt arvosteltavalle kirjalle eivät varmaan olekaan ne, jotka jo omaavat valmiiksi melko samanlaisen ajatusmaailman ja etsivät siitä vahvistusta omalle ideologialleen, vaan ne, jotka voisivat tuulettaa omia ajatusmallejaan, mikäli omaavat hyvän sietokyvyn provokaatioille. Vaihtoehtoisesti olisi ainakin toivottavaa, että ”nuorkokoomuslaisten” aiheuttaessa seuraavan kerran kohua, siihen yleisesti ottaen vastattaisiin osuvammilla ja asiallisemmilla vasta-argumenteilla.

Niille, jotka eivät ole halukkaita maksamaan kyseisestä hengentuotoksesta, on tarjottu myös mahdollisuus ladata se ilmaiseksi netistä.