Elämäkerta, apologia vai tieteellinen tutkimus?

Arkkipiispa Jacob Tengström (1755-1832) oli monin tavoin kiinnostava hahmo, jonka toiminta ja ajattelu tarjoaisivat mielenkiintoisia ja tärkeitä tutkimushaasteita. Gustaf Björkstrand ei tuo esille teoksessaan sen metodista lähtökohtaa, eikä käsittele kotimaista tai kansainvälistä tutkimuskirjallisuutta. Hän ei myöskään esittele teoreettista viitekehystä piispan toimien, luonteen, motiivien tai vakaumusten tutkimiselle. Björkstrandin teos Tengströmistä rakentaa sankarikuvan yleisnerosta ja ”autonomian” puolustajasta, joka siirtyy eettisistä syistä venäläisten valloittajien puolelle.  

Björkstrand, Gustaf: Jacob Tengström. Universitetsman, kyrkoledare och nationsbyggare.. Svenska litteratursällskapet i Finland., 2012. 558 sivua. ISBN 978-951-583-255-9.

Laaja-alaisen tieteenharjoituksemme yksi voimavara ovat tutkimustoimintaansa virallisen eläköitymisen jälkeen jatkavat aktiiviset professorit ja tutkijat. Jo vuosikymmeniä harjoitettu tutkimustoiminta sekä sen tuottama laaja lähteiden ja kirjallisuuden tuntemus antavat uutta luovalle kriittiselle tutkimustyölle vankan pohjan ja edistävät yleistä tieteenharjoitusta. Tilanne voi kuitenkin olla myös toisenlainen. Tiedekäsitysten, tulkintojen ja yleisten tutkimuskriteereiden muuttuessa vanha tutkimustapa saattaa olla aikansa elänyt ja pikemmin estää kuin edistää uutta tutkimusta.

Aiempi RKP:n ministeri, Åbo Akademin käytännöllisen teologian professori ja kansleri, Suomen Akatemian humanistijäsen ja Porvoon piispa Gustaf Björkstrand (s. 1941) on laatinut elämäkerran Jacob Tengströmistä (1755-1832), teologian professorista ja vuodesta 1817 maamme ensimmäisestä arkkipiispasta. Teos on laadittu tieteellisen tutkimuksen muotoon, mutta, yllättävää kyllä, poikkeaa monin osin siitä mitä tieteelliseltä tutkimukselta nykyaikana edellytetään.

Björkstrand piirtää Tengström-elämäkerrassaan kuvaa köyhän lapsuuden kokeneesta, nuorena opettaja-isänsä menettäneestä lahjakkaasta ja valistusaatteista kiinnostuneesta humanistista, joka ei lahjakkuudestaan huolimatta saanut oman alansa yliopistovirkaa. Toimeentulo järjestyi kuitenkin teologisesta tiedekunnasta ja Tengströmistä tuli Turun piispa 1803. Muutamaa vuotta myöhemmin venäläisjoukkojen saavuttua Turkuun hän päätyi monien silmissä maanpetturin rooliin ja rahvas esitti piispaa tapettavaksi. Hänestä tuli arkkipiispa, jonka vaiheissa, toimissa ja laajassa tuotannossa riittää tutkittavaa.

Lähdetulkinnan luotettavuus ja käytetyn kirjallisuuden tarkoituksenmukaisuus

Björkstrandin laatimassa elämäkerrassa on monia mielenkiintoisia ja informatiivisia kohtia. Teoksessa on kuitenkin useita sellaisia elementtejä, joiden vuoksi se ei ole nykykriteerein arvioiden tämän aikakauden vaatimukset täyttävä tieteellinen esitys. Teoksen tavoitteeksi tekijä esittää erityisesti Tengströmin luonteenpiirteiden, hänen motiiveidensa ja menettelytapojensa ymmärtämisen.

Yksi esimerkki tästä on Åbo Tidningarissa 21.5.1823 julkaistun artikkelin esittely ja analysointi. Björkstrand siteeraa tätä artikkelia osoituksena Tengströmin näkemyksistä ja esittelee sen perusteella tulkintojaan piispan suhtautumisesta romantiikkaan, valistusaatteisiin ja kansalaismieleen. Alkuperäinen artikkeli löytyy Historiallisesta sanomalehtiarkistosta muutamassa sekunnissa. Kävin sen lukemassa, koska pidin hyvin erikoisena, että tuolloin jo 68-vuotias arkkipiispa olisi kirjoittanut Björkstrandin kuvaamalla tavalla. 

Asia onkin niin, että kyseessä ei ole Tengströmin laatima artikkeli, vaan lehdessä julkaistu kirjallisuusesittely, joka vastoin Björkstrandin väittämää ei ole arkkipiispan kirjoittama, vaan esittelee hänen johdollaan tehtyä ja osana papistolle osoitettuja kiertokirjeitä julkaistuja Handlingar-artikkeleita (1821, 1822). Elämäkerrassa Björkstrand siis esittää artikkelin arkkipiispan kirjoittamaksi. Kun hän siteeraa ja analysoi artikkelin näkemyksiä Tengströmin ajattelutavan ilmentyminä, kyseessä on sen tason virhe, että on aivan selvää, ettei kirjoittaja ole lainkaan lukenut alkuperäistä lehtiartikkelia, johon hän kuitenkin tekstin alaviitteessä viittaa. Kun kyseessä on jonkun muun kirjoittajan teksti, koko Björkstrandin luoma argumentaatio tältä osin hajoaa, on täysin perusteita vailla ja antaa arkkipiispan näkemyksistä täysin virheellisen ja vääristellyn kuvan.

Moni tutkimus, johon Björkstrand viittaa käyttämänään kirjallisuutena on huomattavan vanhaa. Esimerkiksi M. G. Schybergsonin kirjoitukset arkkipiispasta ovat vuosilta 1899-1921, Eric Anthonin tutkimukset vuodelta 1928 ja Gabriel Nikanderin tutkimus, joka tarkastelee Tengströmin toimintaa vuoteen 1808, vuodelta 1913. On kohtuutonta olettaa, että tämän elämäkerran lukija lukisi myös aiempien tutkijoiden teokset tarkistaakseen mikä näkemys on peräisin Tengströmin kirjoituksista ja tämän elämäkerran laatijalta, mikä taas aiemmasta tutkimuksesta. Ei voida myöskään ajatella, että lukijan tehtävänä olisi tarkistaa miten Björkstrandin käyttämän näin vanhan kirjallisuuden tulkintoihin ovat vaikuttaneet niiden kirjoitusaikojen kielitaistelu, sortovuodet tai vuoden 1918 sodan jälkeinen oikeistosuuntaus. 

Teoksesta saa turhaan etsiä miten tämä uusi elämäkerta korjaa aiempaa tutkimusta tai miten sen kirjoittaja on eri mieltä hyvinkin vanhojen teosten ja hyvin erilaisissa poliittisissa konteksteissa eläneiden aiempien kirjoittajien kanssa. Kriittinen ote puuttuu ja suhde aiempaan tutkimukseen on päinvastoin konsensushenkinen. Teoksen kirjallisuuden käytölle on tyypillistä, että kirjoittaja esimerkiksi kritiikittömästi siteeraa Tengströmiä ylistäviä, Nikolai I hallintokaudella julkaistuja nekrologeja ajan historiallista kontekstia hahmottamatta. Keisarivallan luottomiehen arvostelu nekrologissa ei 1830-luvulla olisi ollut poliittisesti viisasta, ajan tapojen mukaista eikä mahdollisen urakehityksen kannalta hyödyllistä Tällainen kirjoittaminen ei ollut vapaata mielipiteenilmaisua. Eliitin tapana oli ylistää toisiaan ja nekrologeja ei luonnollisestikaan laadittu henkilön elämäntyön objektiivista arviointia varten, vaan ne ovat osa aikakauden maailmaa ja mentaliteettia kuvaavia, kriittistä arviointia edellyttäviä lähteitä.

Kansakunnan rakentaminen 

Teoksen alaotsikkoon kirjoittaja on nostanut Tengströmin paitsi yliopistomiehenä ja kirkonjohtajana myös kansakunnan rakentajana. Teoreettinen pohdinta ja kansainvälinen tutkimuskirjallisuus sekä keskustelu siitä mitä kansakunnan rakentaminen toisaalta kansainvälisessä tutkimuksessa ja toisaalta tässä teoksessa tarkoittaa puuttuu kokonaan.  

Tutkimuksen kirjallisuusluettelossa ihmetyttää ylipäätän kansainvälisen tutkimuksen puuttuminen. Suomalaisten ja ruotsalaisen kirjallisuuden ohella kansainvälistä tutkimusta edustaa vain Benedict Andersonin kuvitelluista yhteisöistä kertova teos, jonka tulkintoihin viitataan vain kerran. Kun Björkqvist luo monitulkintaisesta, yhdenlaisena petturina tai viisaana reaalipoliitikkona pidetystä piispasta sankarikuvaa, kansainvälisen tutkimuksen puuttuminen on vakava puute.

Kansainvälisen tutkimuksen mukana elämäkerrasta nimittäin puuttuu paitsi teoreettinen pohdinta myös laajempi historiallinen viitekehys: Venäjän imperiumin suhtautuminen uskonnollis-kansallisiin vähemmistöihin erityisesti keisarillisen Venäjän imperiumin reuna-alueilla. Esimerkiksi Norihiro Naganawa on tutkinut imperiumin suhtautumista tataareihin ja islaminuskoon. Hän on todennut, että Venäjän politiikkana oli löytää hyödyllisiä yhteistoimintamiehiä virkamiehistöstä, upseeristosta, opettajista ja muslimipapistosta. Muslimipapiston tehtävä oli käytännössä hallita kansaa paikallistasolla ja sillä oli opillinen autonomia.

Tästä samasta oli kyse Suomessa. Suomi ei ollut yksittäistapaus, vaan yksi osa keisarillisen Venäjän vähemmistöpolitiikkaa, jossa toisuskoista kansallista vähemmistöä hallitsemaan käytettiin sen uskontoa, papistoa ja uskonnollisia rakenteita. Tästä näkökulmasta Tengström oli yksiselitteisesti keskusvallalle hyödyllinen yhteistoimintamies. Tästä yhteistoiminnasta myös palkittiin – muutoinkin kuin Venäjän Tengströmille lahjoittamalla briljanttikoristellulla piispanristillä – , niitä, jotka siihen ryhtyivät.

Aivan erikoisella tavalla Björkstrand selittää Tengströmin asemaa ”vahvaksi” ja kuvaa kuinka piispa kamppaili Suomen kirkon ja suomalaisen politiikan autonomian puolesta. Asema oli vahva – vahva suhteessa toisiin suomalaisiin, joilla ei ollut arkkipiispan kaltaista yhteistoimintamiehen roolia – koska hän oli venäläishallinnon luotettu. Keisari nimitti piispat ja antoi toimintaohjeet tilanteessa, jossa kirkon ns. autonomia oli opillista autonomiaa. Senkin rajat käyvät ilmi heränneiden pappien ja maallikkojen sittemmin saamassa kohtelussa. Björkstrand ei myöskään määrittele mitä ´autonomia´ hänen mielestään oli 1800-luvun alkuvuosikymmeninä eikä kerro tunsiko arkkipiispa tämän käsitteen.

Björkstrand näkee paljon vaivaa selittääkseen Tengströmin yhteistoimintaroolin eettisesti perustelluksi valinnaksi. Hän esittää piispan noudattaneen ”teleologista moraalia”, mikä periaate yleisesti tunnetaan ns. jesuiittamoraalina eli että päämäärä oikeuttaa keinot. Tämä ylevien eettisten periaatteiden etsintä on kuitenkin jossain mielessä aivan turhaa. Siinä on myös kaikuja suomettuneisuuden ajan – jota aikaa joidenkin mukaan ei lainkaan ollut – toimintatapojen myöhemmästä puolustelusta.

Kun venäläisjoukot olivat Turussa, eettisen valinnan vapaus oli jokseenkin kapea. Jos yhteistoimintaan ei olisi ryhtynyt Tengström, tähän rooliin olisi löytynyt joku toinen. Tengströmin valittavina olivat hänelle annetun roolin omaksuminen tai henkilökohtaisen aseman menettäminen ja oma sekä perheen taloudellisen aseman tuhoutuminen. On luultavaa, että valinnan saneli ei ”moraali”, vaan käytännön järki.

Nepotismi

Tengströmin henkilökohtaisen moraalin selvittämiseksi Björkstrandin olisi ollut hyödyllisempää arvioida miten piispa toimi ja käytti yhteistoiminnan hänelle suomaa valta-asemaa. Kirjoittaja mainitsee muutaman kerran, että Tengströmiä kritisoitiin nepotismista. Nepotismi oli ajan tapa ja vaikutti pitkälle 1800-luvulle yliopistovirkojen täytössä. Tengströmin etiikkaa ja yliopistollista toimintaansa olisi voinut pohtia vaikkapa hänen poikansa J. M. Tengströmin uran kautta.

Erik Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjä-romaanissa (2010) piispan motiivit ja tavoitteet on selkeästi luetteloitu. Romaanin tulkinnan mukaan arkkipiispa Tengströmin periaatteet olivat tärkeysjärjestyksessä seuraavat: auttaa itseään, auttaa sukuaan, auttaa Suomea ja auttaa Jumalan valtakunnan leviämistä. Keskeistä oli saada lapset hyvään asemaan, primus- ja ultimusmaisteriksi ohi heitä pätevimpien opiskelijoiden.  Romaanin mukaan ja historiallisten faktojen kanssa yhtenevästi esimerkiksi poika Johan Magnuksen sijoittaminen oli vaikeaa, kun hän oli laiska, ymmärrykseltään heikko ja viinaanmenevä. Arkkipiispa ohjasi häntä ”yksinkertaisiin tieteisiin, eläintieteeseen ja biologiaan, pois vaativammasta teologiasta”. Hän tasoitti pojan tietä tohtoriksi, luonnontieteellisen museon johtajaksi, ja poika, jonka panos oman oppialansa edistämisessä jäi vaatimattomaksi, sai professorin arvonimen 1826 ja professuurin 1840-luvulla.

Kansakunnan rakentamisesta tai rakentumisesta, eliiteistä ja niiden muutoksesta kirjoitettu tutkimus olisi voinut tuoda kansakunnanrakentajarooliin, jota Björkstrand asettelee Tengströmille, kriittisen sivujuonteen. Kansakunnan (tai kansallisvaltion) rakentumisen yksi osatekijä oli rakenteellisen rekrytaation muuttuminen; meriitit, siis ansiot ja pätevyys, alkoivat korvata syntyperän ja suhdeverkostot. Tällaista kansakunnan rakentamista Tengström ei edustanut eikä maan enemmistöllä eli suomenkielisillä oikein näytä olleen osuutta tai roolia Tengströmin kansakunnassa, jota Björkstrand väittää hänen rakentaneen.

Björkstrand halusi teoksessaan tutkia piispan persoonallisuutta ja vakaumuksia ja esitti lapsuusajan Tengströminkin ymmärtämisen kannalta keskeiseksi aikakaudeksi. Niin onkin kiinnostavaa, että Turun piispana istui Suomen sodan aikana köyhän lapsuuden ja opiskeluajan sekä aikansa eliittiverkoston ulkopuolelta professoriksi ja piispaksi noussut henkilö. Tämän lapsuusköyhyyden ja saavutetun aseman vaikutusta Tengströmin myöhempiin ratkaisuihin Björkqvist ei kuitenkaan pohdi.

Yleisnero arkkipiispa? 

Björkstrand luo Tengströmistä aivan ylitulkitun sankarikuvan yleisnerona, ”autonomian” puolustajana ja eettisesti ansiokkaista syistä venäläisten valloittajien puolelle siirtyneestä piispasta. Mitään metodista lähtökohtaa, kansainvälistä referenssikirjallisuutta tai teoreettista viitekehystä piispan toimien sekä luonteen, motiivien tai vakaumusten tutkimiselle Björkqvist ei esittele.

Tengström oli sivistynyt ja laajasti lukenut henkilö. Björkqvist ei esitä asiaa näin, vaan hänen missionsa yksi osa on esittää piispa Tengström yleisnerona. Ratkaisua on pidettävä rohkeana, kun erittäin laaja-alaiseen H.G. Porthaniinkin nykyään viitataan pikemminkin monioppineena kuin yleisnerona. Björstrandin lähestymistavan ongelmana on jälleen se vähäinen huomio, jota hän kiinnittää Tengströmin aikakauden yleiseen kontekstiin sekä tuon ajan yliopistoon ja teologiseen tiedekuntaan. Tästä seuraa eräitä anakronismeja ja väärintulkintoja.

Tengströmin aikana teologinen tiedekunta ja teologinen tieteenharjoitus eivät olleet vielä tieteellistyneet. Kehitys Suomessa kohti tiedeyliopistoa alkoi vuoden 1828 statuuttien myötä, jolloin professoreiksi pyrkiviltä edellytettiin virkaväitöskirjalla osoitettua perehtymistä siihen tieteenalaan, jonka professoreiksi he pyrkivät.

Teoksen kirjallisuusluettelosta puuttuu Veli-Matti Aution erinomainen väitöskirja yliopistovirkojen täyttämisestä. Björkstrand esittelee myös piispan vävyä ja veljenpoikaa filosofian professori J. J. Tengströmiä. Kun elämäkerrassa ei ole käytetty Juha Mannisen tutkimuksia, eivät nämäkään esittelyt ole ajan tasalla. Aution teoksesta olisi puolestaan käynyt ilmi miten yliopistohistoriaa ja yliopistollisia virantäyttöjä tutkitaan kriittisesti ja ilman asenteellisia missioita. Siitä olisi myös selvinnyt, että aikakauden teologisen tiedekunnan tasoa pidettiin heikkona ja sinne opettajaksi päätymistä onnettomuutena. 

Myös käsitys yliopistoteologian tehtävästä oli toinen kuin nykyään. Kuten kirjoittajan siteeraamasta Anders Chydeniuksen kirjeestäkin käy ilmi, tärkeäksi koettiin pappien kasvatus uskonnollisiksi, uskonnollisessa mielessä oikeanlaisiksi kirkonmiehiksi. Papiston modernissa mielessä tieteellinen opetus ja uskonnon eri osa-alueiden tarkastelu tieteen ja tutkimuksen näkökulmasta olivat vasta tulevaa aikaa. Tengströmillä ei teologian professoriksi pyrkiessään ollut tieteellisiä meriittejä teologian alalta.

Kuten Björkstrandin kuvaa, Tengströmin professuurin saannissa ratkaisevia olivat ajan tavan mukaan suosijat ja suosittelijat; kysymys pätevyydestä tai sen puutteesta oli aivan toissijainen. Tengströmin väitöskirja oli muodollisen vaatimuksen täyttämistä, ei yleisneron yksi osoitus tieteellisestä pätevyydestään.  Olisi ollut tarpeen, että Björkqvist olisi analysoinut Tengströmin teologisen väitöskirjan tieteelliset ansiot, jotta hän olisi voinut edes tältä osin perustella yleisnero-hypoteesinsa ja sen miten tämä yleisnerous näkyi kyseisessä teoksessa.  

Björkstrandin yleisnero-tulkintaa kumoaa moni muukin, jopa Björkstrandin itsensä mainitsema seikka. Edustamallaan teologian oppialalla Tengström ei ollut yleisnero, ellei sitten ajatella, että tieteellinen yleisnerous on jonkinlainen syntymälahja, johon ei tarvita perehtymistä eri tieteenaloihin. Professoriksi tullessaan vuonna 1790 hänellä ei ollut teologian tutkinnoin osoitettua alan tieteellistä tuntemusta. Tämä oli ajan tapa; teologian opettajaksi ei tarvittu tämän oppialan opintoja, mikä luonnollisesti kuvaa kuinka kaukana suomalainen oppiala oli tuon ajan kansainvälisestä tieteenharjoituksesta. Tengström sai teologian kunniatohtorin arvon Upsalasta vuonna 1800.

Elämäkerrassa huomiota herättää, monien muiden yksityiskohtien ohella, että Tengströmin uran vaiheita selostaessaan Björkstrand ei viittaa yliopiston matrikkelitietoihin. Nämä olisivat Helsingin yliopiston keskusarkiston julkaisemina, arkiston tutkijoiden kokoamina ja analysoimina erinomaisina tietokantoina olleet verkon kautta helposti saatavilla. Sen sijaan Björkstrand viittaa vanhaan tutkimuskirjallisuuteen, joka nykykriteerein laadittujen matrikkelien tavoin ei luonnollisestikaan ole ajan tasalla. Teologian viroista Tengströmin kanssa kilpaili sekä politiikan että teologian dosentti Johan Arelin. Matrikkelitiedoista käy ilmi, että hän kuoli 35-vuotiaana vuonna 1787. Toisin kuin Björkstrand esittää, tämän historialle tuntemattomaksi jääneen Tengströmiä ansioituneemman ja jo teologian professorin viransijaisena toimineen dosentin kuolema näyttää avanneen Tengströmille arkkipiispuuteen johtaneen virkauran.

Björkstrandin tarkastelutapaan kuuluu, että myös Tengtrömin laatima maanviljelys- ja karjanhoito-opas on yksi esimerkki piispan yleisneroudesta. Piispa ei ollut koulutukseltaan myöskään luonnontieteilijä eikä eläintieteilijä, vaan humanisti. Kun opintoja luonnontieteissä ei ollut, Turun Akatemian luonnontieteiden sekä esimerkiksi niin kemian kuin kasvitieteenkin harrastus oli arkkipiispan ”yleisnerouden” tavoittamattomissa. Professorina ja piispana hänellä mitä luultavimmin oli melko vähän henkilökohtaista kokemusta maanviljelyksestä ja eläintenhoidosta. Björkstrand kyllä mainitsee piispan kirjastoon kuuluneen maanviljelystä käsitelleitä teoksia ja sen, ettei hän halunnut nimeään kyseisen julkaisun kanteen. Nykytutkija, jos ko. kirjat tunnetaan, tutkisi mistä kirjoista Tengström on omaksunut tai kompiloinut hänelle itselleen vieraan alan eli maamiehille osoitetun oppaansa tiedot. Björkstrand ei ole näin tehnyt vaan pitää tätäkin teosta, samoin kuin esimerkiksi maantiedon harrastusta, osoituksena kaikkia näitä aloja opiskelemattoman henkilön yleisneroudesta.

Historiasta ja uusista tieteen oppialoista?

Elämäkerran kiinnostavimpia kohtia on piispan laajojen kirjallisten harrastusten kuvaaminen. Väitetyn kansakunnan rakentamisen näkökulmasta on kiinnostavaa, ettei suomenkielisen kirjallisuuden, edes uskonnollisen suomenkielisen kirjallisuuden, laatiminen henkilökohtaisesti kiinnostanut Tengströmiä. Kun Björkstrand yrittää luoda arkkipiispasta kuvaa kansakunnan rakentajana, hän ei kiinnitä lainkaan huomiota siihen kuinka tämän ns. rakennustyön ulkopuolella oli kansankunnan enemmistö, sen suomenkielinen väestönosa. Tämä asennoituminen kuvaa myös 1800-luvun alun teologista tiedekuntaa kollegiona, mikä näkyy vaikkapa vuonna 1801 ilmestyneen suomenkielisen saarnateoksen (tuon vuoden ainoa kotimaisen kirjoittajan suomeksi julkaisema teos) eli Anders Björkqvistin saamasta nyrpeähköstä imprimatur-lausunnosta. 

Björkstrand kuvaa kuinka Tengström oli uraauurtava kirkon historian kirjoittaja ja kerääjä. Lähteitään hän tilasi postitse tai mm. papiston palkkausta kuvanneessa suurtyössään laittoi seurakuntapastorit toimittamaan hänelle aineiston. On kuitenkin erikoista, että piispan tuotanto ei ole elämäkerran lähteenä, vaan on mainittu vain sen kirjallisuutena.

Jos Björkstrand olisi lukenut edellä mainitun Åbo Tidningarin artikkelin tai sen esittelemän Handlingar-teoksen, kysymys arkkipiispan historian harrastuksesta ja kansakunnan ns. rakentamisesta olisi saanut uuden tulkintajuonteen. Åbo Tidningarin kirjoittaja esittelee Tengströmin toimittamaan teokseen sisältyvän A. J. Hippingin venäläislähteisiin perustuvan kirjoituksen piispa Henrikin luiden mahdollisista vaiheista ison vihan aikana. Tässä yhteydessä kirjallisuusarvostelija tuo esille Hippingin muinaishistorian tulkinnan. Sen mukaan muinaisina aikoina Suomi olikin ollut osa Venäjän valtapiiriä, josta sen irrotti provinssin ruotsalaisvalloitus. Näin siis Tengströmin toimittamassa ja erityisesti Turun hiippakunnan papistolle osoitetussa julkaisussa luodaan kuvaa, että tuolloinen kuuluminen Venäjän imperiumiin olikin ikään kuin muinaisten asiantilojen palauttamista pitkän ruotsalaisvallan jälkeen. Historiakuvan luomisen kannalta tämä on erittäin merkittävää ja poliittisesti ajan oloihin sopivaa, mutta asia, jota Björkstrand ei lainkaan tuo esille.

Tengströmin sankarikuvaan kuuluu, että hän oli kirjoittajan mukaan maamme kirkkohistorian perustaja. Ensimmäisenä kirkkohistorioitsijana piispaa voidaan pitää kun ja jos muistetaan käsitehistoria; samoilla termeillä on eri aikoina ollut eri sisältöjä. Tengströmin kirkkohistorialla ei ollut oppilaita eikä historiallista jatkumoa. Hänen aikanaan ei teologisessa tiedekunnassa eikä Suomessa ollut oppiainetta nimeltä kirkkohistoria nykymerkityksessä. Kirkkohistorialla ymmärrettiin perinteisesti Uudessa testamentissa kuvatun kirkon historiaa. Sen sijaan kirkon historiallisia vaiheita käsitteleviä tutkimuksia laadittiin pitkään osana humanistista tutkimusta, ja näyttäisi, että tästä kirkon historiasta, ei kirkkohistoriasta, oli Tengströmin kohdalla kyse. 

Kirkkohistoria, monialainen ja aikansa tiedekriteerit täyttävä kristinuskon menneiden vaiheiden tarkastelu, tuli osaksi papiston koulutusta ja Suomen tiedekenttää vuodesta 1840 alkaen. Lauantaiseuralainen Bengt Olof Lille kävi Saksassa oppimassa mitä ”kirkkohistoria” tieteenalana tarkoitti ja toi oppialan osaksi Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan opetusta.

Björkstrand esittää Tengströmin myös suomalaisen käytännöllisen teologian perustajaksi. On kuitenkin eri asia tarkoittaako tieteenalan perustaminen, kuten nykymielessä asia ymmärretään, henkilön omaa opiskelua ja tieteellistä asiantuntemusta; edellyttääkö se tieteellistä perehtymistä johonkin alaan ja tuohon tieteelliseen asiantuntemukseen perustuvaa uuden alan opettamista opiskelijoille.

Björkstrandin kuvaama oppialan perustaminen tarkoitti sitä, että teologian professoriksi ilman teologisia opintoja tullut Tengström luennoi käytännöllisen teologian teemoista ulkomaisten tutkijoiden teoksista. Tätä voi pitää toisesta näkökulmasta teologian alalla annetun opetuksen laajentumisena, toisesta näkökulmasta taas uskonnolliseen opetukseen keskittyvänä ajan rationalististen kysymyksenasettelujen välttelemisenä. Ulkomaisten tutkimusten ja tutkijoiden näkemyksistä luennoiminen ei vielä merkitse jonkin oppialan perustamista. Jos näin olisi, 1700-luvulla olisi ”perustettu” myös Raamatun apogryfikirjojen ja uskonnollisten toisinajattelijoiden tarkastelun tutkimus.

Kuten ”kirkkohistoriassa”, käytännöllisen teologian opetusalallakaan ei ollut jatkumoa; käytännöllisen teologian professuuri perustettiin vasta 1850-luvulla. Olisikin ollut tarpeellista tarkastella Tengströmin käytännöllisen teologian harrastusta häneltä puuttuvien teologian opintojen ja tuon ajan valistusajattelussa ilmenneen käytännön kristillisyyden (praxis pietatis) korostamisen taustaa vasten eikä automaattisesti olettaa, että kyse oli vasta vuosikymmeniä myöhemmin teologiseen tiedekuntaan perustetun tieteellisen oppialan varhaisesta synnystä.

Tengströmillä oli ideoita koulun, opettajien ja kirkon kehittämiseksi. Yleinen käsitys Tengströmin arkkipiispuusaikanaan teologiseen tiedekuntaan opettajankoulutusta varten perustamasta teologisesta seminaarista on kuitenkin ollut, että kirkkolakihankkeiden tavoin Tengströmin tavoitteet jäivät saavuttamatta. Koululaitoksen, kasvatustieteen ja opettajakoulutuksen todelliset uudistukset toteutti myöhemmin joukko uuden sukupolven toimijoita, muun muassa Uno Cygnaeus, Axel Adolf Laurell, J. V. Snellman ja J. Z. Cleve.

Kysymys elämäkerran tasosta ja tavoitteista

Suomalaisen teologian historian tutkimuksen alalla on ollut sellainenkin pitkäaikainen tutkimustraditio, jossa tutkimuksen tehtävänä ei ole kriittinen, lähteitä ja lähdekritiikkiä käyttävä puolueeton menneisyyden tarkastelu. Päinvastoin, tutkimusten tarkoitus on joskus ja eri syistä ollut selittää asiat parhain päin sekä kirkastaa luterilaisesta kirkosta ja sen menneistä piispoista välittyvää kuvaa. Yksi melko viimeaikainen esimerkki tästä on entisen piispan Kalevi Toiviaisen (s. 1932) entisestä teologian professorista ja piispasta Otto Immanuel Collianderista kirjoittama elämäkerta. Myös piispa Colliander oli venäläishallinnon suosima luottomies. Toiviaisen tulkinnat Collianderin yliopistourasta, hänen uskonnollisesta positiostaan ja hänen yliopistollisesta vallankäytöstään ovat, vaillinaisen lähdetyöskentelyn ja tarkoitushakuisten tulkintojen vuoksi, niin puutteellisia, että ne lähentelevät disinformaatiota.

Tutkimukset ovat kirjoittajansa tieteellinen käyntikortti ja näyttävät millaista tutkimusta kukin kirjoittaja pitää asianmukaisena. Björkstrandin teos on Kansanahon julkaisua ansiokkaampi, mutta sen asenteelliset positiot, sankarikuvan rakentaminen, valikoiva ja ohut kriittisyys sekä teoreettisen viitekehyksen sekä ulkomaisen että kotimaisen tutkimuskirjallisuuden puuttuminen jättävät lukijan hämmennyksen tilaan. Teos on kuitenkin merkittävä dokumentti yhdestä tämän ajan suomalaisesta tavasta tarkastella kansallista menneisyyttä tavalla, jota olisi voinut odottaa pikemminkin syvän suomettuneisuuden ajan tutkimuksissa; yhteistoimintamies olikin yleisnero ja eettinen isänmaan parasta ajava henkilö. Teos kuitenkin nostaa esille monin tavoin mielenkiintoisen arkkipiispa Tengströmin sekä hänen toimintansa ja ajattelunsa yhä tarjoamat tutkimushaasteet.

image

Kuva: Jakob Tengströmin muotokuva vuodelta 1901. Eero Järnefelt (1863-1936)  

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *