Lasse Laaksonen on kirjoittanut Kurt Martti Walleniuksesta elämäkerran Kynän ja miekan kenraali Wallenius. Kustantaja esittelee kirjaa seuraavasti:

Sodan ajan kenraaleista kirjoitetut teokset käsittelevät tavanomaisesti sankareita ja menestyjiä. Silmiinpistävänä poikkeuksena kenraalien keskuudessa erottuu Wallenius. Hän oli paitsi antisankari, poliittinen kenraali ja Mannerheimin erottama ”epäonnistuja” myös maisteri, filosofi, kirjailija ja eränkävijä.

Kirja ei ole ensimmäinen Walleniuksesta kirjoitettu elämäkerta. Veli-Pekka Lehtola kirjoitti Wallenius-elämäkerran vuonna 1994, ja siitä ilmestyi hieman ajanmukaistettu uusintapainos vuonna 2012 (Kustannus-Puntsi). Lisäksi on ilmestynyt runsaasti muutakin kirjallisuutta, jossa värikkään Walleniuksen edesottamuksia käsitellään. Lähinnä Laaksosen kirja vertautuu kuitenkin Lehtolan kirjaan, ja siksi on syytä tarkastella niitä rinnakkain.

Lehtolan kirjaan verrattuna Laaksonen on hyödyntänyt tehokkaasti Walleniuksen arkiston lisäksi perheen kirjeenvaihtoa, ja hän on haastatellut Walleniuksen läheisiä ja työtovereita.  Omien sanojensa mukaan hän on pyrkinyt ”Walleniuksen pään sisään” ja sitä kautta selittämään ja syventämään tämän arvoituksellisen kenraalin toimintaa, tarkoitusperiä ja mielenliikkeitä.

JUURET SORTOVUOSIEN ROUTAISESSA MULLASSA

Värikäs aika synnyttää värikkäitä persoonia. Jotta ymmärtäisimme, mitä Walleniuksen pään sisällä liikkui, meidän on ymmärrettävä Suomen autonomiaa 1800-luvun lopulla ja 1900-alussa uhannutta panslavististista venäläistämispolitiikkaa. Keisarin ja Suomen välinen suhde muuttuu konsensuksesta vihanpidoksi. Aktivismin, jääkäriliikkeen kuin myös lapuanliikkeen juuret olivat syvällä sortovuosien routaisessa mullassa. Näiden taustojen laajentaminen olisi ollut tavallisen lukijan kannalta hyödyllistä. Kenraaleista ja ylipäätään sotilaista kertovat elämäkerrat ovat muodostuneet omaksi genrekseen, joka vaatii lukijaltaan laajoja taustatietoja ja jolla on oma alaan vihkiytynyt lukijakuntansa.

Laaksosen kirja käy kronologisesti lävitse lahjakkaan Walleniuksen värikkään elämän. Akateemisen loppututkinnon, osoitetun sotilaallisen kyvykkyyden, erinomaisen yleissivistyksen ja laajan kielitaidon ansiosta Walleniuksen sotilasura eteni nopeasti. Hän yleni aliupseerista kenraaliksi 12 vuodessa! Nopea sotilasura kuitenkin loppui poliittiseen toimintaan: presidentti K.J. Ståhlbergin kyyditykseen ja Mäntsälän kapinaan.

Pääosin Laaksosen, kuin myös Lehtolan teoksissa, keskitytään sisällissotaan, 1930-luvun kuohuviin poliittisiin tapahtumiin sekä talvi- ja jatkostaan. Kustantajan mukaan Laaksonen esittää uusia tulkintoja Walleniuksen osuudesta Ståhlbergin kyydityksessä, Mäntsälän kapinassa ja talvisodassa. Uusia tulkintoja ei kirjassa mielestäni juurikaan ole.

MONIMUOTOINEN JÄÄKÄRIPATALJOONA 27

Walleniuksen Jääkäripataljoonassa ja ”pommarina” viettämä aika jää Laaksosen kirjassa vähälle huomiolle. Tämä on ymmärrettävää, koska yhteydenpito ulkomaailmaan oli sensuurisyistä kiellettyä. Monet jääkärit pitivät päiväkirjaa ja samaa yritti Walleniuskin. Muistikirjaan kertyi kuitenkin lähinnä rivouksia. Tämä on sääli, sillä kirjallisesti lahjakkaana persoonana Wallenius olisi kyennyt antamaan monipuolisen kuvauksen tästä poikkeuksellisesta pataljoonasta.

Maailmanhistoriallisesti Jääkäripataljoona 27 oli ja on ainutlaatuinen. Pataljoonan historian kirjoittaja Matti Lauerma luonnehti pataljoonaa osuvasti tilattomien, työmiesten ja ylioppilaiden pataljoonaksi. Mullassa tai muussa ammatissa kiinni olevien ei ollut helppo noin vain lähteä epävarmaan hankkeeseen, ja niinpä sinne kerääntyi, lievästi sanottuna, värikäs joukko. Walleniuksen lisäksi jääkäripataljoonan kuului paljon muitakin värikkäitä persoonia. Esimerkeiksi käyvät miestaposta tuomittu myöhempi kuuluisa kurinpitäjä Nikolai Pärmi ja Suomen scifi-kirjallisuuden pioneeri Jalmari Kara (alias kapteeni Teräs). Olipa joukossa keihäänheiton olympiavoittajakin Julius Saaristo. Sivistyksen kirjo jääkäripataljoonassa oli suuri vaihdellen muutamasta luokasta kansakoulua akateemisiin loppututkintoihin. Walleniuksen lisäksi akateeminen loppututkinto oli esimerkiksi kenraaliluutantiksi ylenneellä Taavetti Laatikaisella. Koulusivistyksen puute ei kuitenkaan estänyt hyvän sotilasuran luomista. Ehkä parhaimpana esimerkkinä tästä on internointileirin laivakokista kenraaliluutnantiksi sekä Mannerheim-ristin ritariksi ylennyt Albert Puroma. Jääkäripataljoona sosiaalisena yhteisönä odottaa vielä tutkimustaan. Yhteisön poikkeuksellisesta syntytavasta johtuen tutkimus pataljoonasta olisi mielenkiintoinen.

Sivumennen sanoen, saksalaiset yrittivät Jääkäripataljoona 27 verrattavaa temppua myös Irlannissa. Se ei onnistunut, mutta muuten Irlannin itsenäistymisprosessi Isosta-Britanniasta on hyvin paljon yhtäläinen Suomen Venäjästä itsenäistymisen kanssa, jopa katkeraan sisällissotaan saakka.

PETSAMON KAUSI

Jääkärikauden lisäksi toinen Laaksosen kirjassa vähälle huomiolle jäänyt kausi Walleniuksen elämässä on Petsamon kausi. Tätä kautta on kirjassa kuvattu vain 9 sivua. Walleniuksen ystävä laivanvarustaja ja jääkäri Ragnar Nordström pelasti Walleniuksen Mäntsälän kapinasta saadun vankeustuomion jälkeisestä taloudellisesta ahdingosta kalanjalostustehtaiden johtajaksi Petsamoon. Petsamo oli tuolloin vilkas satama, joka kuhisi diplomaatteja ja vakoojia. Olisi luullut viranomaisten ja suojelupoliisin huolestuneen, kun vanha konspiraattori ja kapinoitsija Wallenius häärii noin tulenarassa paikassa. Lehtolan teoksen mukaan näin ei näytä kuitenkaan olevan.

Petsamon kausi antoi myös sysäyksen Walleniuksen kaunokirjalliselle tuotannolle. Monet vertasivat hänen ankarissa luonnonoloissa  kamppailevien ihmisten kohtaloita kuvailevia kertomuksiaan osuvasti Jack Londonin tuotantoon.

Mutta oli Wallenius myös Olavi Paavolaisensa lukenut. Hänen Japanin – Kiinan sodan dokumenttinsa Japani marssii (1938) vertautuu tyyliltään ja rakenteeltaan paljolti Paavolaisen Kolmannen valtakunnan vieraana-teokseen.

MANNERHEIM JA JÄÄKÄRIT

Mannerheimin ja jääkärien vaikeaa suhdetta on märehditty määrättömästi alan kirjallisuudessa, eikä Laaksosen kirja tee tästä poikkeusta. Mannerheim suhtautui varauksellisesti jääkäriupseereihin. Tämä ei ole mitenkään yllättävää, olivathan Mannerheim ja jääkärit taistelleet vastakkaisilla puolilla rintamaa ensimmäisessä maailmansodassa. Konflikti sai alkunsa jo heti sisällissodan alkuvaiheissa. Mannerheimin kannalta jääkärit olivat maanpettureita, ja toisaalta jääkärit mielsivät Mannerheimin ”ryssänupseeriksi”. Ei liene sattuma, että Mannerheim valitsi lähimmäksi alaisekseen, päämajoitusmestariksi Aksel Fredrik Airon. Airo ei ollut jääkäri, ja lisäksi hän oli käynyt Ranskan sotilaskoulut. Airon suomenmielisyys ei näyttänyt haittaavan heidän yhteistoimintaansa.

Toisaalta Mannerheim osasi hyödyntää jääkärien sotataitoa erityisesti metsäisissä maastoissa. Niinpä Wallenius kutsuttiin komentajan tehtäviin Lappiin, jonka paikalliset olosuhteet hän tunsi hyvin. Siviilielämässä pitkään palvellut eversti Paavo Talvela kutsuttiin hätiin Laatokan Karjalaan. Jääkärit ei ollut ainoa ryhmä, joihin Mannerheim suhtautui epäluulolla. Hyvänä esimerkkinä on myös lapuanliikkeessä ja IKL:ssä toiminut ja Walleniusta huomattavasti raittiimpi Paavo Susitaival. Talvisodan Suomussalmen taisteluiden merkittävistä ansoista huolimatta hän pysyi everstiluutnanttina ennätysmäiset 63 vuotta.

Loppujen lopuksi taistelu jääkärien ja Venäjällä koulutuksensa saaneiden upseerien välillä päättyi tasapeliin, Itsenäisen Suomen kenraalikunta -matrikkelin (1997) mukaan molemmista ryhmistä kenraalikuntaan yleni kutakuinkin sama määrä upseereita.

JÄÄKÄRIN YKSINÄISYYS

Kaksi merkittävää teosta puuttuu jostain syystä sekä Laaksosen että Lehtolan kirjoista. Wallenius kirjoitti elämävaiheitansa valaisevan artikkelin ”Jääkärin yksinäisyys” Kauko Kareen toimittamaan kirjaan Taistelun ja murroksen vuodet (Karisto 1967). Artikkelissa Wallenius käy sarkastisesti lävitse elämänsä vaiheet, välillä mustaa huumoria viljellen:

 Oli sentään vain yksi joka ei tervehtinyt – se oli Väinö Tanner, ja yksi jota minä en tervehtinyt – ja se oli K.J. Ståhlberg.

Kun Mannerheim eväsi Walleniuksen pääsyn komentajatehtäviin jatkosodassa, pyrki hän sotamiehenä Suomen vankiloista koottuun Nikke Pärmin vankipataljoonaan. Ehkäpä Wallenius ajatteli vanhana ”vankilakundina” olleensa hyvinkin meritoitunut toisen ”vankilakundin” Pärmin pataljoonaan. Tämäkin yritys epäonnistui.

Oivaltavasti Kare on sijoittanut heti Walleniuksen jälkeen toisen merkittävän jääkärin Walter Hornin artikkelin ”Sodan ja rauhan vedenjakajalla”. Horn kuului Jääkäripataljoona 27 perustajiin ja artikkelissaan hän tarkastelee jääkäriliikkeen syntyä ja Suomen valintoja toisen maailmansodan ratkaisuhetkillä.

Toinen puute on ehkä Walleniuksen merkittävin käsikirjoitus ja Sakari Kännön painokuntoon toimittama Petsamo. Mittaamattomien mahdollisuuksien maa (Otava 1994). Laaksonen ei mainitse teosta. Lehtola on hyödyntänyt teoksen käsikirjoitusta, mutta valmis teos olisi kyllä hyvin ehtinyt hänen Wallenius-elämäkertansa toiseen painokseen. Teokseen sisältyy myös Kännön kirjoittama erinomainen lyhyt Walleniuksen elämäkerta.

Kustantaja mainostaa Lasse Laaksosen kirjaa kuvaillen Walleniusta monilla entiteeteillä: jääkärikenraalikauhukakara, kirjailija, maisteri, filosofi, värväri, vakooja, sabotööri, seikkailija, erämies, tiedustelija ja tiedemies. Nuo tiedemiehen ansiot jäävät hieman arvoituksellisiksi, mutta yksi merkittävä kulinarismin alaan kuuluva innovaatio jäi kustantajalta mainitsematta, nimittäin herkuttelu kotimaisilla katkaravuilla! Markku Haapio kertoo Petsamolaista-vuosijulkaisun (2021) artikkelissa, kuinka Wallenius toimisessaan Petsamossa kalastustehtaan johtajana sai ajatuksen myös katkarapujen pyynnistä. Hän hommasi tarvittavat pyyntilaitteet ja parhaimpana pyyntivuonna 1935 saalis oli yli 1,5 tonnia. Keitetyt ravut lähetettiin sitten etelän herrojen herkuksi Helsingin ravintoloihin.

Lasse Laaksosen Wallenius-elämäkerta tuo lupauksensa mukaisesti uutta valoa siihen, mitä arvoituksellisen kenraalin pään sisällä liikkui, ja täydentää siten osaltaan hyvin Walleniuksesta aiemmin julkaistuja elämäkertoja ja kirjallisuutta.