Heinäkuisena sunnuntaiaamuna kroaatiäidin ja serbi-isän poika Dražen Erdemovic katseli kaunista maisemaa lähellä Srebrenicaa. Bosnian serbitasavalta maksoi soturille palkan, mutta enemmän häntä kiinnostivat paperit, joilla perhe pääsisi ulos maasta. Käskyt olivat olleet selkeitä, tiedustelua tai räjähteiden asettamista, mutta tällä kertaa mitään ei kerrottu etukäteen.

Pienen odotuksen jälkeen hylätylle kollektiivitilalle pysähtyi bussi, ja joukon komentaja käski joukkueen teloittaa siinä olleet miehet. Aluksi Erdemovic kieltäytyi, jolloin komentaja pyysi häntä liittymään vankiriviin. Erdemovic ei mennyt ja arvioi myöhemmin, että hän ampui kuuden tunnin aikana noin seitsemisenkymmentä kertaa. Yksikään vangeista ei yrittänyt paeta.

Tuoreiden lehtitietojen mukaan Belgradissa ollaan asettamassa Srebrenican joukkomurhaan syyllistyneitä ensimmäistä kertaa syytteeseen. Viisi miestä tunnistettiin Slobodan Milosevicin oikeudenkäyntiin liittyneestä videosta, joka näytettiin Serbian televisiossa viime kesänä.

Euroopan pahin joukkomurha sitten vuoden 1945 vaati lukemattomien sotilaiden yhteistoimintaa ja tietämystä. Oli organisoitava käskyjen jakaminen, kulkuneuvojen kokoaminen polttoaineineen, turvamiehineen ja pidätyskeskuksineen. Oli hankittava tarpeellinen määrä silmä- ja muita siteitä, aseistettava teloitusryhmät ja vielä takavarikoitava raskaat maansiirtokoneet joukkohautojen kaivamista varten.

Ruotsissa asuva kirjailija Slavenka Draculic on seurannut Haagin rikostuomioistuimessa entisen Jugoslavian sotarikosten käsittelyä. Eräs heistä oli 16.7.1995 tapahtumista viiden vuoden tuomion saanut Erdemovic, jonka oikeus katsoi lopulta toimineen äärimmäisen pakon alaisena. Innoittajana kirjoittajalla on kuuluisa edeltäjänsä Hannah Arendt, joka seurasi Jerusalemissa Argentiinasta kaapatun Adolf Eichmannin oikeusjuttua.

Haagin oikeus on hidasta ja ikävää, eikä siinä ole televisiosarjojen dramatiikkaa. Draama syntyy siitä, että asiat ovat todella tapahtuneet. Haagissa kirjoittajaa askarrutti yksinkertainen kysymys: millaiset ihmiset tekivät sotarikoksia. Tavalliset ihmiset kuten sinä ja minä – vai hirviöt?

Monet syytetyistä näyttivät tuiki tavallisilta ja jopa luotettavilta. Mukana oli poliiseja, taksinkuljettaja, tarjoilija, maatilan huoltomies ja jonkun todistajan mukaan myös baareissa notkunutta pikkukaupungin roskaväkeä. Pelottavinta oli havaita, etteivät monet olleetkaan nationalisteja tai hulluja, vaan aivan tavallisia ihmisiä tietyissä oloissa. Jos he olisivat olleet hirviöitä, seuraukset eivät olisi niin vakavia. Tavallisten ihmisten tekeminä syyllinen voi olla kuka tahansa. Kukaan ei voi olla varma, miten itse käyttäytyisi vastaavissa oloissa.

Missä sinä olit, kun Srebrenican joukkomurha tapahtui? Matti Pellonpää kuoli noihin aikoihin, mutta omissa merkinnöissäni ei ole juuri mitään – kaunista kesän viettoa suvisessa Suomessa.

Mutta eivät kaikki vastuulliset olleet vain työttömiä serbejä maalta. Belgradin sotilasakatemian priimus, kenraali Ratko Mladic ja serbitasavallan entinen presidentti psykiatri Radovan Karadžic ovat myös haastetut Haagiin. Biljana Plavsic oli Sarajevon yliopiston biologian professori, jolle Bosnian muslimit olivat ”serbiruumiin geenivirhe” ja jota jopa Slobodan Milosevic piti liian radikaalina. Hän antautui, sai 11 vuoden tuomion ja on nyt serbitasavallan radikaalein katuja. Mirjana Markovic toimi sosiologian professorina Belgradin yliopistossa.

Draculic puolustaa Haagin oikeuskäytäntöä sillä, että kotimaassa veteraanit osoittaisivat mieltä ja syytetyn omaiset istuisivat salissa. Raiskaajat olisivat edelleen kunnioitettuja veteraaneja kahviloissa sotajuttuineen. Haagissa Srebrenican kenraali oli järkyttynyt kuulemastaan ja kielsi kaiken. Tämän moraalin mukaan totuuden kertominen on ollut typerää, kun taas valehtelemalla on säilynyt hengissä ja saanut itselleen hyötyä.

Vuonna 1995 Kroatiassa oli kolmatta kertaa ”vuosi nolla” ”kotimaan puolustussodan” loputtua. Tietoja salailtiin osittain sen vuoksi, ettei haluttu myöntää, että serbien lisäksi myös kroaatit olivat syyllistyneet sotarikoksiin. Siksi ”totuus” olisikin selvitettävä, sillä muutoin jäljelle jää vai muisti eikä historiaa. Joihinkin tapauksiin liittyy myös kollektiivista syyllisyyttä ja omerta, vaikenemisen laki. Joku vei tyhjästä talosta television, joku hankki sinne uudet asukkaat jne.

Mutta ei myöskään Draculicin isä, Titon partisaani ja sittemmin varuskunnan komentaja, puhunut neljästä vuodestaan toisessa maailmansodassa. Hän piti unohtamista merkkinä terveydestä ja itsesäilytysvaistosta. Kirjailijaa itseään seurasivat erilaiset mielikuvat, jotka olivat peräisin elokuvista, kirjallisuudesta ja suvun tarinoista ”Ei meitä varjeltu menneisyydeltä, päinvastoin: saimme sitä ehkä liikaakin.” Tosiasioiden sijaan historiankirjat kuitenkin pursusivat taruja, jotka myös vaikuttivat. Draculicin päätä ei enää käännetty uusilla tosiasioilla partisaanien suorittamista teloituksista.

Tällainen kumpujen yöstä -historiankirjoitus on vaarallista, se korostaa omia uhreja ja vähättelee muita. Oikeudessa Biljana Plavsc arvioi, että sokaiseva pelko olla koskaan enää joutumatta uhriksi, ajoi serbit äärimmäisiin tekoihin.

Kirjailijan johtopäätös on, että sodan aloittaminen on helppoa tosiasioiden puuttuessa. Sotaa täytyy valmistella, poliittisten johtajien hyödyntää muistikuvia ja ihmisten tunteellista muistia. Totalitarismissa on kokoelma muistikuvia, joita voidaan sekoittaa populaariin mytologiaan ja toistaa televisiossa. Juutalaistenkin joukkotuho alkoi pienin askelin – Kroatiassa lakattiin ensin tervehtimästä toiseen kansallisuuteen kuuluvia.

Kirja päättyy paradoksiin Haagin pidätyskeskuksesta, jossa Titon Jugoslavia näyttää elävän edelleen. Merkkejä nationalismista ei juuri näy paitsi joskus oikeussalissa pöytäkirjaa varten. Miehiä ei ole erotettu kansallisuuksittain, vaan he ovat ystävällisiä melkein kuin lomalla rantahotellissa, treenaavat salilla ja laittavat ruokaa. Perusteena kohtelulle on se, että he ovat syyllisiä vasta, kun heidät on sellaisiksi osoitettu ja tuomittu.

Vuoden 1981 väestönlaskennassa 1,2 miljoonaa ihmistä ilmoittautui jugoslaaviksi eli maan kuudenneksi suurimmaksi kansakunnaksi. Se koostui enimmäkseen sodan jälkeen syntyneistä, joista monet korkeasti koulutettuja kaupunkilaisia ja seka-avioliitoista syntyneitä. Sarajevon lapsista kolmannes oli saanut alkunsa seka-avioliitoista.

Kokonaisuutena Draculicin kirja on hyvin mielenkiintoinen ja tärkeä kirja. Suuren esikuvansa Hannah Arendtin Eichmann in Jerusalem tasolle se ei kuitenkaan yllä. Pahuuden banalismiin olisi voinut viitata enemmänkin samoin kuin muihin tunnettuihin joukkosurmiin. Jonkin Mirjana Markovicin pukeutumisen ja kampauksen näykkimistä olisi voinut jättää vähemmälle.