Dora Wahlroosin maalaus Innoitus vuodelta 1895, taiteilijan madonnamainen omakuva ateljeessa on kuin rukous täynnä intohimoa ja taiteen paloa. Aito ja voimakas tunne välittyy teoksesta katsojalle. Siitä on luettavissa niin nuoruuden voimakasta sisäistä hehkeyttä kuin hiljaista nöyryyttäkin. Taiteilijan elämänohje kuvaa tätä teosta samoin kuin Wahlroosin elämääkin hyvin.

Dora Wahlroos on ollut yksi niistä monista tuntemattomaksi jääneistä 1800‒1900-luvun vaihteen taiteilijoista, jotka on jätetty huomiotta suomalaistaiteilijoita listattaessa. Valitettavan usein nämä unohdetut ovat naisia. Nyt tilanteeseen on saatu taas yksi korjaus. Riitta Konttinen on tutkimustyöllään ansiokkaasti nostanut yleisön tietoisuuteen naistaiteilijan toisensa perään samoin kuin naistaiteilijoiden merkitystä suomalaiselle kuvataiteelle yleensä. Konttisen tapa kirjoittaa on selkeä ja lukijaystävällinen. Hän tuo esiin myös aiemman tutkimuksen tekijöineen, kuten hyvään tieteelliseen käytäntöön kuuluu. Hämeenlinnan taidemuseo on osaltaan rakentanut useiden Konttisen tutkimien naistaiteilijoiden tuotannosta kiinnostavia näyttelyitä. Tällä kertaa yhteistyössä on ollut myös Turun taidemuseo, sillä Wahlroos on museon kokoelmataiteilija, jolla on paikallista merkitystä.

Porista kotoisin oleva Dora Wahlroos suuntautui tietoisesti taiteilijan uralle jo nuorena. Hän opiskeli aluksi Turun piirustuskouluissa, sen jälkeen Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Helsingissä sekä pyrki sinnikkäästi opiskelemaan ulkomaillekin pysyäkseen mukana kansainvälisissä virtauksissa ja saadakseen työskentelyynsä varmuutta. Hänen opettajanaan toimi kotimaassa mm. Victor Westerholm. Wahlroos kuului myös ns. Önningebyn taiteilijaryhmään, joka vietti 1890-luvun lopulla kesiään Ahvenanmaalla maalaten ulkoilmassa, keskustellen ja toinen toistaan kannustaen. Tuolloin Wahlroos tutustui samanmielisiin, taidemaailmaan jo pidemmän aikaa tutustuneisiin hengenheimolaisiin ja sai tätä kautta kansainvälisiä vaikutteita jo ennen kuin pääsi itse opiskelemaan ulkomaille. Hän opiskeli kahteen otteeseen Pariisissa ja teki opintomatkoja myös Italiaan ja Saksaan.

Dora Wahlroos oli erityisesti luonne- ja muotokuvaaja. Hänen henkilöhahmoissaan on nähtävissä psykologisia viitteitä ja kuvaustapa on usein lempeä. Wahlroosin aihepiiri on muotoutunut pitkälti kysynnän takia, muotokuvia maalaamalla sai rahaa elämiseen. Myös naisille ominaiset aiheet, esineet ja henkilöt kodin ympäristöstä samoin kuin arkiaskareet löytyvät hänen tuotannostaan, mutta myös Önningebyn kesien myötä syntyneitä maisemamaalauksia. Vaikka Dora Wahlroos maalasi elämänsä loppuun saakka, yli 50 vuotta, hän ei eläessään saanut arvostusta työlleen. Näyttelyihin hän osallistui alussa ahkerasti, mutta into laimeni eikä hän enää vuoden 1920 jälkeen asettanut teoksiaan julkisesti esille saamansa negatiivisen kritiikin vuoksi.

Tämä pehmeäkantinen, taidekirjaksi ulkoisesti vaatimattoman oloinen teos sisältää kuitenkin hyvin valittuja kauniita värikuvia Wahlroosin taiteesta, jotka on painettu paremmin värejä toistavalle paperille. Niitä olisi toki saanut olla enemmänkin. Konttisen tekstissä mainitaan teoksia, joita luulee löytävänsä kirjan kuvasivuilta ja niitä jää kaipaamaan. Ehkä se on houkutin käydä tutustumassa näyttelyihin paikan päällä Turussa ja Hämeenlinnassa. Tässä ”riisutussa” mallissa korostuvat teksti ja tutkimus. Taidekirjojen kerääjät ja ostajat huokailevat kirjojen painavuutta, tässä sitä ei todellakaan tarvitse tehdä. Silti sisällön informaatioarvo on merkittävä. Näyttelyä toistaiseksi näkemättä on vaikea arvella, olisiko näyttelykirjan ulkoasulla joku yhtenäinen linja Wahlroosin teoksiin. Voisin kuvitella jotain sellaistakin. Toisaalta tämä on jo toinen samaa formaattia oleva teos, johon törmään. Viime vuonna Kouvolan taidemuseon 20-vuotisjuhlajulkaisu Satuja ja myyttejä oli samalla konseptilla toteutettu, sekin Otavan painotuotteena.

Kiinnostava tutkimuksen ja taiteen kohtaaminen synnyttää kansalliseen tietoisuuteemme yhä monipuolisempaa kuvaa niin viime vuosituhannen vaihteen taide-elämästä kuin myös niistä valinnoista, joita kirjoitetun taidehistorian taakse on kätkettyinä. Kun tiedämme erityisesti lahjakkaiden miestaiteilijoiden olleen kansallisen kuvastomme luovina ja kantavina voimina, pitää heidän näinkin pitkään jatkunutta erityisasemaansa vihdoin tarkastella hieman kriittisemmin. Minkä takia kaikki monet lahjakkaat naiset on vaiettu unohdukseen? Vasta viime vuosina naistaiteilijat ovat vihdoin saamassa osan sitä asemaa ja arvostusta, mikä heille olisi kuulunut jo heidän eläessään. Näiden ”unohdettujen” taiteilijoiden töitä löytyy suomalaisista kodeista yhä edelleen, sillä nämä naiset olivat tuotteliaita. Taiteellisella työskentelyllään ja sinnikkäällä asenteellaan nämä urheat naiset osaltaan aukoivat latuja tämän päivän naisten työskentelymahdollisuuksille, aseman parantamiselle ja itsenäisyydelle. Kuitenkin Dora Wahlroos elämänsä loppuvaiheessa on pohtinut olisiko sittenkin pitänyt tunnontarkkuuden sijaan panostaa elämän ilon ja inhimillisen lämmön tuhlaamiseen ‒ voi meitä naisia!