Mitä yhteistä on kalakukolla, pesäpallolla, saunomisella, kynttilöiden viemisellä haudoille jouluaattona ja lavatansseilla? – Kaikki nämä ilmiöt ovat päässeet kansalliseen elävän kulttuuriperinnön luetteloon. Lavatanssien hurmaa lukiessamme ja katsellessamme olemme siis ”ison” asian äärellä.

Todellinen tanssinystävä huomaa jo Karppinen-Kummunmäen kirjaa selaillessaan tanssijalkansa alkavan vipattaa. Mutta lukemisen alkuun päästyään hänen on pakko avata jokin ämyri ja hypätä välillä askeltamaan musiikin tahdissa. Joku saattaa innostua jopa sipaisemaan tanssikengätkin jalkaan. Lukuintoa saattaa tosin laimentaa kirjan ”tuoksu”, joka ärsyttää nenää ja kirvelee silmiä. Oireista voinee syyttää riikalaista kirjapainoa. Onneksi haju haihtuu parin päivän tuuletuksella. Sitten lukeminen käy muutamia luettelomaisia kohtia lukuun ottamatta kuin tanssi.

Karppinen-Kummunmäki on intohimoinen lavatanssija, ja hän on kirjoittanut aiheesta sellaisen kirjan, jonka olisi itse halunnut lukea. – Varmasti moni muukin haluaa sen lukea. – Koska aikaisemmat tutkimukset ulottuvat vain 1990-luvulle, hän käsittelee kirjassaan lähinnä parin viime vuosikymmenen kehitystä: 2000-luvulla voimakkaasti elpynyttä lavatanssikulttuuria, johon hän on itse kiihkeästi osallistunut. Antaakseen viime aikojen ilmiölle taustaa hän silmäilee myös ilmiön aikaisempia vaiheita. Tekijän ”tanssireviiriä” on ollut Pohjois-Karjala ja Varsinais-Suomi, ja nämä alueet nousevat käsittelyssä etualalle, mutta kuten tekijä sanoo: ”Tanssin hurma on kaikkialla yhteinen.”

Tekijä kuljettaa lavatanssien tarinaa oman tanssiharrastuksensa kautta välillä tangon intiimillä kosketuksella, välillä kädenalitanssien irtonaisemmalla otteella. Kirja kiinnostanee sekä tanssi-innon uuteen nousuun osallistuneita että viime vuosituhannella lavojen lattioita kuluttaneita. Se voi herättää haikeita aatoksia kummassakin ryhmässä, samalla kun se antaa faktatietoa lavatanssikulttuurin eri puolista. Se voi korjata nuorten mielikuvia – nuoret kun eivät tekijän mukaan varsinaisesti tiedä, mitä lavatanssit ovat. Olen kuitenkin ollut huomaavinani, että nuoret ovat innostunut lavatansseista etenkin kädenalitanssien kautta ja samalla oikaisseet mahdollisia ennakkoluulojaan.

”Illan ohjelmaan” eli kirjan päätekstiin sisältyy lavatanssien historiaa, tietoa tansseissa kävijöistä, käyttäytymissäännöistä, tansseihin valmistautumisesta, pukeutumisesta, artisteista ja orkestereista, tanssien järjestäjistä, pienistä ja suurista lavoista sekä lavatansseista mediassa. Varsinkin some on järjestäjille tärkeä tiedon välityskanava ja tanssijoille se mahdollistaa myös kokemusten ja tunteiden välittämisen.

Leipätekstin oheen tekijä on sujauttanut vielä tusinan ”Välilevyjä” ja ”Sivuaskelia” eli tietolaatikoita. Ne sisältävät tietoa tangosta ja muista tanssilajeista sekä harmonikasta ja tangomarkkinoista. Niihin mahtuu myös mm. gramofonikuume, TV:n tanssiohjelmat, tanssin terveydelliset hyödyt, lavoilla soitetuin iskelmämusiikki ynnä luetteloita entisistä tanssilavoista ja -ravintoloista sekä yhä toimivista vanhoista lavoista.

Lähdeluettelosta löytyvät Lavatanssien hurman teossa käytetyt aineistot sekä runsas tutkimuskirjallisuus. Tekijän kokoamat 58 henkilön haastattelut ovat tärkeä osa aineistosta. Kertojista suurin osa on antanut nimensä lähdeluetteloon, mutta tekstissä nimiä ei mainita. Hakemistosta lukija voi halutessaan tarkistaa, kerrotaanko kirjassa juuri hänen lempilavoistaan ja mieliorkestereistaan tai -esiintyjistään.

Kuvia kirjassa riittää. Niitä on mustavalkoisia ja värillisiä, isoja ja pieniä, kaikkiaan toista sataa ja monin paikoin 3–4 sivua peräkkäin. Useat haastateltavat ovat luovuttaneet muistojensa ohella lavatansseihin liittyviä otoksia, mutta näyttävimpiä ovat Vesa-Matti Väärän suurikokoiset värikuvat. Kaikki kuvat kuuluvat olennaisesti kirjan kertomukseen. Oikeastaan ne kertovat kahta rinnakkaista tarinaa; toinen myötäilee tekstiä ja toinen kertoo tekijän ja hänen kumppaninsa tanssimatkasta. Graafinen suunnittelija Satu Kontinen tuntuu innostuneen kummankin tarinan rakentamisesta.

Suomalaista kansankulttuuria

Suomalaisen kansanomaisen lavatanssikulttuurin juuret juontavat 1800-luvun lopulle. Herrat eivät ole lavoilla tanssineet, ja muissa maissa tansseja on järjestetty aivan eri malliin kuin Suomessa. Toista sataa vuotta sitten ei varsinaisia lavoja ollut, mutta sillat, kalliot ja nurmikentät sopivat hyvin spontaaneille tanssitilaisuuksille, joissa paikalliset soittoniekat vastasivat musiikista viulullaan tai hanurillaan. Säiden viiletessä raittius- ja nuorisoseurat sekä muut yhdistykset järjestivät tansseja taloissaan hankkiakseen varoja toimintaansa.

Varhaisimmilla kesälavoilla oltiin sään armoilla: niissä ei ollut kattoa eikä kaiteita. Koska vanhin edelleen toimiva Sivakkavaaran lava Kaavilla Pohjois-Savossa toimi jo vuonna 1907, muitakin kesälavoja lienee rakennettu 1900-luvun alkuvuosina. Vanhimmat valokuvat avolavoista ovat kuitenkin vasta 1920-luvulta. Turussa Uittamon lavalla, joka lienee rakennettu vuonna 1928, oli pieni katos orkesterille. Vaikka maaseudulla tanssittiin vielä 1930- ja 1940-luvulla myös heinäladoissa ja -vajoissa, missä musiikkia tarjosi joku paikallinen hanuristi tai gramofoni, liikkui jo 1920-luvulla ammattiorkestereita myös syrjemmällä. Esimerkiksi Dallapé kierteli myös Helsingin ulkopuolella.

Sotavuosina tanssiminen oli kiellettyä, ja kun kielto kumottiin vuoden 1944 lopussa, suoranainen tanssikiihko valtasi suomalaiset. Maaseudulle, tehdaspaikkakunnille ja kaupunkeihinkin rakennettiin katettuja lavoja ja seurataloja otettiin uudelleen käyttöön. Kun vielä ravintoloiden tanssikielto kumottiin vuonna 1948, tanssinhaluisten mahdollisuudet tyydyttää halujaan lisääntyivät entisestään. Haluja tosin rajoitti jonkin verran huvivero vuoteen 1980 asti. Se nosti tanssitilaisuuksien lipun hintaa ja voi viedä järjestäjien tuloista jopa puolet. Lavoja ylläpitäneet urheilu- ja nuorisoseurat, työväenyhdistykset ja vapaapalokunnat saivat veron pienemmäksi järjestämällä ohjelmallisia iltamia, joissa tanssia oli lopuksi puolitoista tuntia.

Lavojen kulta-aikaa oli 1950- ja 1960-luku. Tuona aikana perustttuja tanssilavoja on nykyisin toimivien lavojen joukossa vielä kymmenkunta. Seurojen ja yhdistysten lavoja on arvioitu olleen yli 1 000 ja muita tanssipaikkoja lähes 3 000. Pienet paikalliset lavat olivat suorakaiteen, neliön tai kahdeksankulmion muotoisia ja katettuja. Kun autokanta kasvoi 1950-luvulta lähtien, alettiin pääteiden varsille rakentaa suurlavoja, joille väki saapui kymmenien jopa satojen kilometrien päästä ja joilla esiintyi kautta maan tunnettuja orkestereita ja laulusolisteja.

Tanssiminen oli lavoilla pääasia, mutta tanssijoiden virkistykseksi joillakin lavoilla myytiin limonadia, pilsneriä ja kahvia, osalla ei mitään. Alkoholia ei tanssilavoilla tarjoiltu vuosikymmeniin. Siksi osa miehistä vei omat eväät lavoille ja nautti rohkaisuryyppyjä nurkan takana. Vasta 1990-luvulla suurimmat lavat saivat ravintoloihinsa mietojen alkoholijuomien anniskeluoikeuden.

Lavat avattiin vappuna, ja ne olivat auki elokuun loppuun saakka. Tanssit kestivät neljä tuntia illassa: klo 20–24. Kävijäkunta oli pääasiassa 15–24-vuotiasta, rippikoulun käynyttä mutta ei vielä naimisiin ehtinyttä joukkoa. Tanssitilaisuudet olivatkin erinomainen tapa tutustua toiseen sukupuoleen. Tyypillisiä tanssipäiviä olivat keskiviikko, lauantai ja sunnuntai. 1970-luvulla vapaan lauantain ansiosta myös perjantaista tuli tanssipäivä.

Sotien jälkeen lavoilla soitettiin lähinnä foksia, jenkkaa, polkkaa, tangoa ja valssia, joita kukin tanssi taitonsa mukaan. Musiikkitarjonta laajeni jo 1940-luvulla jivellä ja samballa, mutta maaseudulle ne olivat tuskin levinneet, kun 1950-luku toi tullessaan jo cha-chan ja rumban. Näitäkin tansseja useimmat askelsivat samaan tapaan kuin muitakin kappaleita: hidas-hidas-nopea-nopea. Humppa luontui ehkä paremmin kävellen kuin vaihtoaskelin. Rockin askelia vain harva viitsi kunnolla opetella. 1970-luvun uutuus bugg yleistyi vasta 1990-luvulla kuten fuskukin. Tango – askelista riippumatta – on ollut vuosikymmenien ajan suomalaisten lempimusiikkia varsinkin Vaasasta Kotkaan kulkevan tango-rajan pohjoispuolella. Orkesterit, jotka eivät tangoa soittaneet, joutuivat keikkailemaan rajan takana melkein henkensä kaupalla.

Maaseudun pikkulavat kuihtuivat 1960-luvulla alkaneen suuren maaltamuuton ja ehkä osin televisiolähetysten alkamisenkin seurauksena. Tanssiravintolat puolestaan kasvattivat kaupungeissa suosiotaan. 1980-luku olikin niiden kulta-aikaa, mikä näkyi tanssipaikkojen edustan pitkistä jonoista. Vaikka lavat harvenivat, lavatanssit säilyivät hengissä läpi rockin ja rautalangan. Lavatanssikulttuuria pitivät 1970-luvulta lähtien yllä useat televisio-ohjelmat, mutta ne on kaikki lopetettu. Niiden sijaan vuonna 1985 alkanut kulttuuri-ilmiö Seinäjoen Tangomarkkinat tukee lavatanssikulttuuria tangojensa kautta.

Lavatanssien uusi nousu

Lavatanssien 1960-luvulla alkanut hiipuminen päättyi 1990-luvulla; laman aikana halvasta harrastuksesta tuli taas suosittu ja 1950- ja 1960-luvuilla lavoilla tanssineet palasivat vanhan harrastuksensa pariin. Myös Euroopan Unioniin liittymisen nostattama kansallistunne ehkä innosti suomalaiskansallisen harrastuksen pariin. Vanhoja lavoja kunnostettiin ja uusia rakennettiin. Tehtiin suoranaisia viihdekeskuksia, joissa tanssimisen ohella oli tarjolla monenlaista muutakin toimintaa.

Vuonna 1994 Suomessa oli 40 000 tanssimista harrastavaa 19–65-vuotiasta ihmistä. Heidän määränsä kasvoi niin, että 2005–2006 se oli 83 000 ja 2010 jo 114 000. Nykyisin lavatanssijoita on noin 140 000, ja ”ikähaitari” on paljon leveämpi kuin 1950- ja 1960-luvuilla. Pääosa tanssijoista on 35–50-vuotiaita, mutta 20–30-vuotiaiden osuus kasvaa. Tanssijoiden keski-ikä on yli 50 vuotta, sillä joukossa on paljon iäkkäitä ihmisiä.

Suurin osa lavatanssijoista oli aikaisemmin ”itseoppineita”, ja vain harvat olivat hankkineet taitonsa tanssikoulussa. Nykyisin tanssikurssit ovat kiinteä osa lavatanssien maailmaa, ja niitä järjestävät kymmenet tanssiseurat. Oppitunneilla voi käydä kerran tai useita kertoja viikossa. Voi myös hakeutua usean päivän kursseille tai leireille. Tanssin alkeet voi oppia myös tunnin kursseilla, joita seurat pitävät tanssipaikoissa illan aluksi. Tanssitaito antaa varmuutta; kun osaa askeleet ja pystyy viemään tai seuraamaan sujuvasti, yhteispeli onnistuu. Karppinen-Kummunmäki on hyvin suvaitsevainen: hän hyväksyy kaikenlaiset askeleet ja hänen mielestään lattialle mahtuvat niin friikit kuin taviksetkin.

Moni kirjaa varten haastateltu kertoi käyvänsä kaksi-kolme kertaa kuussa tansseissa ja siinä sivussa kursseilla. Mutta ahkerimmat tanssijat pistävät jalalla koreasti jopa 250 kertaa vuodessa. Huh! Jotkut käyvät vain lähilavoilla, mutta toiset ovat valmiita ajamaan satojakin kilometrejä eri tanssipaikoille kuullakseen tiettyjä orkestereita ja solisteja. Lavan valintaan voi vaikuttaa myös kullekin lavalle kokoontuvien tanssijoiden ikä tai siviilisääty; eräät lavat ovat leimautuneet seniorien lavoiksi, toiset taas vakiintuneiden parien lavoiksi. Tanssimisen ohella syy lavoille hakeutumiseen voi olla myös oluen juominen, musiikin kuuntelu, fanikulttuuri tai seuran etsiminen.

Tanssipaikkoja oli 2000-luvun alussa noin 600, ja niistä 150 oli auki vuoden ympäri. Vuonna 2013 kaikkiaan 262 paikkaa järjesti tansseja säännöllisesti. Nykyisin lavoja lienee noin 250. Lavatanssit eivät ole enää pelkästään kesähuveja, vaan tansseihin pääsee ympäri vuoden, vaikka talvella on vain vähän paikkoja auki. Autolauttojen sekä kylpylöiden ja hotellien tanssiravintolat toimivat ympäri vuoden. Tanssitilaisuuksien kävijöiden määrään vaikuttaa paikan koko mutta myös sen sijainti ja esiintyjät. Joillakin lavoilla käy pari sataa ihmistä illassa, toisille väkeä mahtuu jopa 1 000 henkeä. Huippuartistit voivat tuplata kävijämäärän. Järjestäjät valittavat kävijämäärän supistuneen, mutta tilastoja asiasta ei ole.

Tansseja järjestetään nykyisin kaikkina muina päivinä paitsi maanantaina, mutta perjantai ja lauantai ovat suosituimmat päivät. Illanvietto alkaa yleensä klo 20, mutta joskus jo klo 19  ja kestää viisi tai kuusi tuntia. Iltatanssien lisäksi päivätansseja pidetään klo 15–19. Tanssit aloitetaan ja päätetään valssilla; muuten ohjelmisto ja tanssityylitkin ovat monipuolisia.

Etiketti

Lavatansseilla on aina ollut oma etikettinsä, jonka mukaan on ollut turvallista käyttäytyä. Tanssitaidon ohella säännöt antavat turvallisuuden tunteen; niitä noudattamalla voi ainakin pahimmat mokat välttää. Vuosien kuluessa etiketti on kuitenkin muuttunut. 1950–1960-luvulla etiketti opittiin ”kantapään kautta”, mutta nykyisin säännöt voidaan kirjata seinälle kaikkien nähtäväksi. Ennen lavoilla oli selvä miesten puoli ja naisten puoli, miehet hakivat daamit tanssiin ja palauttivat heidät paikalleen, miehet myös veivät, ja sama pari tanssi kaksi kappaletta samaa tanssilajia peräkkäin. Parit kieppuivat tanssin pyörteissä vastapäivään lavan ympäri. Naiset voivat hakea miehiä tanssiin korkeintaan tunnin verran illassa. Naiset saattoivat tanssia keskenään valssia, jenkaa ja polkkaa, joita kaikki miehet eivät edes osanneet; muita kappaleita naiset eivät yhdessä tanssineet. Miesten tanssiminen keskenään oli jo ajatuksenakin useimmille mahdoton.

Nykyisin lavatansseissa on edelleen on miesten puoli ja naisten puoli ja parit tanssivat vastapäivään kaksi kappaletta peräkkäin yhdessä. Mutta viemisen voi hoitaa se, joka sen paremmin taitaa. Pelkästään miehet eivät enää suinkaan hae, vaan hakuvuorot voivat vaihdella pitkin iltaa tai osan illasta voi olla sekahaku. Silläkään ei ole väliä, mitä sukupuolta keskenään tanssivat henkilöt ovat. Nykyisin lavatansseihin pukeudutaan ehkä rennommin kuin aikaisemmin, mutta puhtaus ja siisteys ovat yhä valttia. Turhan voimakkaita tuoksuja on syytä välttää kanssaihmisten hyvinvoinnin vuoksi.

Miksi tanssimaan?

Harrastuksista ei yleensä kysellä, mitä hyötyä niistä on, eikä tanssimisestakaan tarvitse sitä ruveta etsimään. On kuitenkin hyvä tietää, että tanssimisella on monia hyviä puolia. Tanssi-ilta on aina irtiotto arjesta, ja sen aikana voi unohtaa huolet ja murheet. Tanssiminen lisää kehon mielihyvähormonien erittymistä eli tuottaa sekä fyysistä että psyykkistä mielihyvää. Tanssimalla voi purkaa paineita ja ilmaista itseään fyysisesti. Toisen ihmisen läheisyydessä voi kokea hyvä oloa, vaikkei kyse olisi eroottisesta latauksesta. Niiden kanssa ei ole pakko tanssia, joiden läheisyys ei miellytä.

Tanssilattialta voi löytyä kumppani, mutta nykyisin seuran etsiminen ei ole yhtä tärkeä syy lavatansseissa käymiselle kuin se on ollut aikaisemmin. Liikunnan tuottama fyysinen ja psyykkinen mielihyvä ovat paljon tärkeämpiä. Lienee niitäkin, jotka tanssivat lavoilla ennen muuta terveyshyötyjen takia. Illan mittaan askeleita kertyy helposti yli 8 000 ja energiaa kuluu 250–800 kilokaloria tunnissa. Tanssiminen kehittää kehon liikkuvuutta ja tasapainoa, hidastaa aivojen liikeratojen rappeutumista ja lievittää masennuksen oireita. Se ehkäisee kehon ikääntymistä ja muistisairautta. Se on myös turvallista raskausajan ja synnytyksen jälkeistä liikuntaa. Tanssimista voi toki harrastaa myös kotona kuunnellen muutamia radio-ohjelmia, joissa soitetaan pelkästään lavatanssimusiikkia. Television välityksellä ei kuitenkaan enää pääse lavojen tunnelmaan kuten menneinä vuosina Lauantaitanssien (1971–1985), Huvin vuoksi (1990–2001), Kesäillan valssin (1991–2011) ja Sataman valojen (1992–1995) myötä.

Paritansseissa toisen ihmisen läheisyys ja kosketus vapauttaa oksitosiinia, joka lieventää kipua ja ahdistusta sekä parantaa vastustuskykyä. Liikkuessa erittyvät endorfiinit, serotoniini ja dopamiini, parantavat oloa ja kohottavat itsetuntoa. Kirjan tekijän mukaan tanssiminen on täydellistä mielihyväterapiaa. Niille, jotka ovat jo löytäneet kumppanin, tanssiminen voi olla myös oivaa parisuhdeterapiaa. Parhaimmillaan tanssiminen on kahden ihmisen täydellistä harmoniaa – vaikka he eivät toisiaan tuntisikaan. Kirjan tekijä vertaa mahtavaa tanssi-iltaa hyvään seksiin. Täydellinen vuorovaikutus parin kesken voi tuottaa henkisen orgasmin, ”tanssitaivaan”.

Lavatanssikulttuuri on elossa ja voi hyvin. Siinä yhdistyvät nostalgia, suuret tunteet, elävä musiikki ja liikkeen lumo. Haudanvakavasti lavatansseja ei kannata ottaa. Sen todistaa lavoilla kukkiva huumori:

Partneri voi olla kevytkenkäinen tai helposti vietävissä. Viejä saattaa olla kuin parkettipora tai parkettihöylä. Hän voi myös viedä kuin litran mittaa tai tanssia korva suussa. Aina partnerilla ei ole sytytys kohdallaan tai hänen viemisensä tuntuu siltä kuin hämmentäisi tikulla siirappia. Tanssiminen on jonkun mielestä pystypainia tai turhaa pyörimistä hyvän asian ympärillä. Toinen taas on sitä mieltä, että lavatanssit ovat parasta parinvaihtoa, mitä voi tehdä vaatteet päällä.