Henry Thoreau (1817-1862) on aikansa vihainen nuorimies. Jobin kirjan Elihun ehdottomuudella hän julistaa, etteivät vanhat ole viisaita, eikä heiltä ole mitään arvokasta opittavaa – heidän elämänsä on ollut vain sarja erehdyksiä, joista ei ole mitään opittu. Filosofian professoreja on toki olemassa, muttei filosofeja, joten ellei muutosta tapahdu, erehdyksiltä emme taida välttyä myöhempinäkään aikoina.

"Vuoret vavahtelevat, syntyy piskuinen hiiri" varoittelee Horatius aloittelevaa kirjailijaa näin mahtipontisesta aloituksesta. Kysymme siis, kuinka käy Thoreaun – päättyykö erehdysten sarja vai jatkuuko kurjuutemme? Löytyykö häneltä viisautta, josta voisimme jotakin oppia ja joka olisi hänen edeltäjiään arvokkaampaa ja kestävämpää? Tämän voimme lukea hänen teoksestaan "Elämää metsässä" (Walden; or Life in the woods, 1854), jossa hän kuvailee erakkovuosiensa elämää Uuden Englannin Waldenin lammella vapaana yhteiskunnan kahleista ja sosiaalisen elämän velvoitteista.

Thoreau on romantikko ja luonnonfilosofi, jonka ajattelua elähdyttävät antiikki kirjallisuus, itämaiset ajattelutavat ja saksalainen idealismi. Elämänfilosofiassaan hän kylvää eksistentialismin siemenen. Hänen mielestään "lukemattomat ihmiset viettävät elämänsä hiljaisessa epätoivossa". Industrialismin myötä ihmisistä on tullut koneita, työkalujen käyttämiä työkaluja, jotka elävät resignaation, vakiintuneen epätoivon, vallassa. Ihmiskunnan historia on sarja erehdyksiä, jossa "putoaminen maanviljelijästä tehdastyöläiseksi on yhtä suuri arvonalennus kuin ihmisen ryhtyminen maanviljelijäksi". Juna, teollisen yhteiskunnan uuden mytologian tultasyöksevä lohikäärme, pakottaa meidät hankkimaan kellon ja sovittamaan elämämme täsmällisesti sen mukaan.

Ihmisarvon degrataation aiheutuu tavarakulttuuri kehittymisestä. Tarpeetonta rojua kerääntyy ympärillämme ja sitoo sielumme. Ongelmamme johtuvat siitä, ettemme näe todellisuutta pintaa syvemmältä – mielemme kiinnittyy tavaroihin ja esineisiin, jotka ohjailevat meidän ajatuksiamme ja toimintaamme. Materialismin pauloissa sielu menettää vapautensa, niin ettei ole olennaista eroa sillä, onko ihminen vankilaan kahlittu vai maatilaan sidottu. Ihminen ei kasva tietoisuuden tasolle, vaan elää kuin lapsi, jonka älyllinen ja henkinen uinuvat."Paras torjua paha heti alkuunsa", toteaa Thoreau kieltäytyessään matosta, jonka ystävällinen naapurin rouva haluaa lahjoittaa hänen erakkomajaansa. Turhaa ylellisyyttä siis – hänellä kun ei ole aikaa sitä tomuttaa tai olla tomuttamattakaan.

Thoreau on materialismia vastaan. Hän asettaa älyllisen kulttuurin aineellisen hyvinvoinnin edelle.
Kulttuurien ja sivilisaatioiden olisi jätettävä jälkeensä älyn hedelmiä, antiikin ja itämaisen kirjallisuuden klassikoiden kaltaisia teoksia, ei pröystäilevää arkkitehtuuria, temppeliraunioita ja pompöösejä muistomerkkejä. Mutta hän ei huomaa, että nuo temppelit ja monumentit nousevat juuri noiden ihailemiensa ideologioiden kuvitukseksi ja että ne ovat ihmisarvoa alentavan kastilaitoksen ja orjanomistusyhteiskunnan tuotteita.

Siis millaista pelastusoppia Thoreau tarjoaa? Kuinka vapaudumme epätoivoistamme ja palautamme alkuperäisen luontomme ja ihmisarvomme? Thoreau kysyy vastausta elämältä itseltään. Hän hylkää (orjanomistus)yhteiskunnan ja siirtyy omavaraistalouteen, joka tuottaa kuudessa viikossa vuoden toimeentulon. Tämän välttämättömän työn jälkeen hän saattaa vapaana ja huolettomana heittäytyä harrastustensa pariin ja omistaa aikansa opinnoille. Hän tahtoo oppia ymmärtämään ihmisen ja luonnon välisen suhteen laadun ja merkityksen, sen, mikä ihmiselämässä on välttämätöntä ja mikä tarpeetonta. Mielestään hän ei ole erakkoluonne, mutta hänelle yksinäisyys on hyödyllisempää kuin ihmisten yleensä halpa-arvoinen ja huikentelevainen seura. Sitä paitsi ajatteleva tai työtätekevä mies on aina yksin, olipa hän sitten missä tahansa. Romanttinen halu elää yhtä tarkoituksenmukaisesti, yksinkertaisesti ja viattomasti kuin luonto itse sekä elämästä olennaisimman oppiminen motivoivat erakoksi ryhtymisen. Hän haluaa selvittää elämän välttämättömyydet ja arvokkaan elämän eettiset periaatteet.

Erakoituminen johtaa askeesiin ja aistinautintojen kieltämiseen. Mukavuuksista, ylellisestä ja loisteliaasta elämästä, esimerkiksi muodista, Thoreau kirjoittaa ironiseen sävyyn. Ne ovat vääränlaista sosiaalisen arvostuksen ja egon kohottamista, siksi että yhteisössä ihmisen on oltava jotakin. Moraalisena ohjenuorana filantropiakin on pelkkä oman epätoivon tuottama sairaus, kosmeettista kaunistelua, jonka perustana on pilaantunut hyve. Ihminen on moraalisesti rappeutunut ja vieraantunut omasta luonnostaan, vajonnut eläimelliselle tasolle sekä tietoisena että toimivana olentona. Hyveen harjoittaminen on älyllisen ja tietoisen elämän uudelleen löytämistä, omasta luonnostaan vieraantuneen ihmisen paluuta itseensä. Siksi oman kurjuuden sijasta ihmisille tulisi jakaa rohkeutta ja tarmoa toteuttaa omia ihanteitaan. Pitäisi kylvää – mikäli siemen ei ole pilaantunutta – rehellisyyttä, totuutta, yksinkertaisuutta, uskoa ja viattomuutta, joiden avulla sosiaalinen elämä voitaisiin tervehdyttää.

Kaikkea aistimellista Thoreau ei hylkää. Romantikolle ja varhaiselle evoluutio-opin kannattajalle luonto on "kehityksen katkeamaton runo", elämän ykseys, jota hän havainnoi tarkasti eri valaistuksessa eri vuorokauden- ja vuodenaikoina. Hän tarkastelee luontoa esteettisenä objektina. Luonnon äänet ovat suloista musiikkia, joka tuottaa hänelle esteettistä nautintoa, mutta silti luonto on enemmän kuin pelkkä kauneuskokemus. Aamu on mielentila, joka ei ole kellonajasta kiinni ja metsälammessa uiminen merkitsee sielun puhdistumista. Thoreaulle luonto on narsistinen nautinto, sillä enemmän kuin luonnosta, hän nauttii itsestään, kyvystään nauttia luonnon tuottamista elämyksistä. Näin hän asettuu luonnon yläpuolelle ja romanttinen elämän ykseyden ajatus katkeaa, luonto on väline ravinnontuottajana, mutta se saa instrumentaalista arvoa myös nautinnonantajana.

Luonnon yläpuolelle ihminen kohoaa myös rationaalisena oliona. Elämän korkeampia lakeja eli eettisiä periaatteita tarkastellessaan Waldenin erakko jakaa elämän erään Königsbergin erakon tavoin aistimelliseen ja älylliseen. Aistimellinen on eläimellistä, epäpuhdasta, raakalaismaista ja näännyttävää epätoivoa vailla moraalia, älyllinen puhdasta, jumalallista ja vapaata, siveyttä, jonka hedelmiä nerous, sankaruus ja pyhyys ovat. Tämä käsitys eettisestä ja rationaalisesta älystä tapojen metafyysisenä perustana nojaa vielä kantilaiseen idealismiin, vaikka Thoreaun ajattelu sijoittuukin jo eräällä tavalla murrosvaiheeseen. Hänelle siveelliseen ja eettiseen elämään pyrkivä rationaalinen järki on edelleenkin transsendenttia, kun myöhemmät evoluutiofilosofit pitävät sitä luonnon tuotteena, jonka tehtävänä on reagoida tarkoituksenmukaisesti ympäristön esittämiin haasteisiin.

Tässä onkin Thoreaun ajattelun paradoksi, jonka hän kritiikittömästi perii edeltäjältään. Luonnon ja kulttuurin kohtaaminen tuottaa hänelle kahnauksia, johtaa kieltäymyksiin ja ajattelun ristiriitaisuuksiin, joitten sovittaminen tuntuu mahdottomalta. Älyllisen elämän jalostaminen saa Thoreaun railakkaissa rinnastuksissa omahyväisiä piirteitä. Kun turpeeseen sidottu maanviljelijä tai koneeseen kytketty tehtaan työläinen hiessä kylpien ahertaa itsensä ja perheensä toimeentulon puolesta, niin hän kylvettää älyänsä Bhagavatgitan filosofisilla säkeillä. Omahyväisyys – haiseva hyve sekin?

Kuinka moraalinen elämä ylipäätään on mahdollista, kun hyveen ja paheen välillä ei Thoreaun mielestä ole jyrkkää rajaa. Tämä näkyy hänen omassakin toiminnassaan. Pythagoralaisena hän ei saata syödä sieluaan saastuttavia papuja, mutta voi kasvattaa tuota turmion tuottajaa muille myytäväksi. Siinä on kapitalistisen yhteiskunnan ja markkinatalouden egoistinen siemen idullaan, mutta missä moraali? Entä siirtyykö moraalinen vastuu tupakanviljelijältä, valmistajalta, kauppiaalta ja lainlaatijalta kuluttajalle kun tuotteen kyljessä todetaan sen olevan terveydelle vaarallista?

Mitä Thoreau kokeensa aikana saa selville? Entä mitä me häneltä opimme, vai säilytämmekö Elihun skeptisen asenteen? Ensinnäkään Thoreau ei vaadi ketään seuraamaan elämäntapaansa, jokainen valitkoon viisaasti ja harkiten tiensä, mutta kokemuksensa perusteella hän toteaa, että jos ihminen kulkee luottavaisesti unelmiensa suuntaan ja pyrkii elämään kuvitelmiensa mukaista elämää, menestyy hän paremmin kuin olisi osannut odottaakaan. Tämä edellyttää luopumista ja itsekieltäymystä, materian siteistä vapautumista, jolloin elämän yleiset ehdot väljenevät sitä mukaa, mitä enemmän ihminen yksinkertaistaa elämäänsä. Tällöin köyhyys ei enää olekaan köyhyyttä, yksinäisyys yksinäisyyttä, heikkous heikkoutta. Mutta jalostettu köyhyyskään ei vapauta ihmistä yhteiskunnan kahleista. Tämän Thoreau kokee konkreettisesti joutuessaan maksamattomien verojen vuoksi putkaan. Realismi voittaa ja kokemastaan viisastuneena hän kiteyttää keskeisimmän oppinsa muotoon ‘idealistin pilvilinnoille täytyy rakentaa kestävä todellisuuspohja’.