Elantoa ja elämyksiä suosta

"Suon henkeen kuuluu sen viileä etäisyys. Ihmisen täytyy varta vasten aina lähteä suolle, astua sen majesteettisuuden alueelle. Jo tämä välimatka lataa ihmistä suon tilaan. Matka aukaisee minussa kuin kirjan kaikkeen siitä jo ennestään tietämääni ja tuntemaani.

Laurén, Kirsi: Suo - sisulla ja sydämellä. Suomalaisten suokokemukset ja -kertomukset kulttuurisen luontosuhteen ilmentäjinä. SKS, 2006. 243 sivua. ISBN 951-746-847-4.

"Suon henkeen kuuluu sen viileä etäisyys. Ihmisen täytyy varta vasten aina lähteä suolle, astua sen majesteettisuuden alueelle. Jo tämä välimatka lataa ihmistä suon tilaan. Matka aukaisee minussa kuin kirjan kaikkeen siitä jo ennestään tietämääni ja tuntemaani. Toisaalta se myös hätistää joka kerran uudenlaisiin odotuksiin." (Nainen 69 v. Kirjassa Suo – sisulla ja sydämellä, s. 185.)

Suomessa järjestettiin taannoin kansainvälinen suoseminaari, jonka osallistujat arvostelivat suomalaisia luonnontilaisten soiden turmelemisesta ojituksilla ja turpeenotolla. Arvostelu ja sen päätyminen näkyvästi tiedotusvälineisiin kuvaavat hyvin muutosta, joka on tapahtunut viimeisten parin vuosikymmenen kuluessa myös suomalaisessa suokulttuurissa. Siinä, missä suo nähtiin ennen hallaisena haasteena ja ihmisen hyötykäyttöön kesytettävänä joutomaana, edustaa se nykyisin yhä suuremmassa määrin koskematonta, idyllistä erämaata, josta haetaan luontoelämyksiä taloudellisen hyödyn sijaan. Ojituskuokan tilalle ovat tulleet autolla tehdyt marjaretket, kansallispuistot pitkospuineen, suopotkupallo ja taideperformanssit.

Suota ja siihen liittyviä merkityksiä ovat havahtuneet pohtimaan myös kulttuurintutkijat. Kulttuuristen luontosuhteiden tutkimiseen suo onkin mitä antoisin kohde. Se on monella tavoin kaksijakoinen paikka, rajatila, jossa kohtaavat vesi ja maa, työ ja lepo, myytit ja todellisuus. Suo on houkutellut ja pelottanut, se on antanut elämän ja toisinaan myös ottanut sen. Kirsi Laurén selvittää väitöskirjassaan suomalaisten suhdetta suohon käymällä läpi ihmisten kertomuksia suosta ja siihen liittyvistä kokemuksista. Hänen tutkimusaineistonaan ovat vuonna 1998 järjestettyyn Suotarina-kirjoituskilpailuun lähetetyt, eri-ikäisten suomalaisten kirjoittamat tekstit, joista löytyy niin elämäkerrallisia muistelmia kuin fiktiivisiä tarinoitakin. Ihmisten suokokemuksia tutkija taustoittaa lyhyellä, mutta kokonaisuuden kannalta tarpeellisella ja valaisevalla katsauksella ”suon kulttuureihin” kertoen, miten suota on käsitelty niin kansanperinteessä kuin kirjallisuudessa ja taiteessakin.

Tutkija on valinnut suokertomusten analysointiin niin kutsutun grounded theory-menetelmän, jossa tutkimuskysymysten annetaan nousta käsiteltävästä aineistosta etukäteen muotoiltujen tutkimusongelmien sijasta. Tavoitteena on Laurénin omien sanojen mukaan uusien näkökulmien avaaminen valmiiden teorioiden testaamisen sijaan, mikä on tutkimusaineiston luonteen huomioon ottaen epäilemättä perusteltu valinta. Hän toteaa tiedostavansa menetelmän sudenkuopat – vai olisiko soveliaampaa puhua suonsilmäkkeistä – sekä omat lähtöasenteensa. Tutkija ikään kuin asettuu samalle lähtöviivalle tutkittaviensa kanssa yhtenä soihin tutustuneena suomalaisena, vaikka ilmoittaakin pyrkivänsä pitämään oman suosuhteensa tietoisesti taka-alalla. Tässä hän näyttää onnistuneen, tosin tutkimuksen kuin tutkimuksen kohdalla on selvää, että sen tekijän ajatus- ja arvomaailma on kirjoitettu sisään jo aiheen rajaukseen ja aineiston valintaan.

Tältä pohjalta ovat muotoutuneet tutkimuksen teemat ja kokemusten jaottelu: suo muistojen koti- ja lapsuusmaisemana, suo työn ja toimen paikkana, vapaa-ajan suoelämykset sekä suo mielikuvien tasolla. Etenkin elämäkerrallisissa teksteissä näkyy tutkijan mukaan kaari, jossa lapsuuden suokokemukset – usein suolla työskentelemiseen liittyvät – luovat pohjan aikuisiän suoelämyksille, joissa painottuvat intiimi luontosuhde ja suon tuottama mielihyvä. Yksittäisten kertomusten rakenne heijastelee lähes sadan vuoden jaksoa suomalaisten suosuhteessa ja sen muutoksessa kokonaisuudessaan. Omia lapsuusajan kokemuksia, entisajan agraariyhteiskuntaa ja sen tapaa hyödyntää soita muistellaan jo nostalgian hengessä, kun taas soiden koneellisen ojittamisen ja turpeennoston nähdään usein olevan vastakkain suojelutarpeen ja elämyksellisyyden kanssa.

Monissa kirjoituksissa nousee esiin ”oikean suon” määritteleminen koskemattomana, erämaisena paikkana. Etenkin itselle tärkeitä soita ja suomaisemia halutaan kiivaasti varjella, ja niiden turmeltumista murehditaan. Kiintoisa on myös oivallus suon haasteellisuuden muuttumisesta: suota ei enää raivata Saarijärven Paavon ja Koskelan Jussin hengessä, vaan sinne mennään testaamaan omaa minää vapaa-ajan harrastusten, urheilun ja luonnossa selviytymisen merkeissä. Välttämättömyyden tilalle on tullut mahdollisuus, pakon tilalle vapaaehtoisuus.

Laurénin teos on kiinnostavaa ja hyvin jäsenneltyä luettavaa kaikille luonnosta, kulttuurista ja aatehistoriasta kiinnostuneille. Historiantutkija olisi mielellään lukenut lisääkin historiallista ja yhteiskunnallista taustoitusta kulttuurisen suosuhteen muutoksille, mutta rajauksen vuoksi sen paikka lienee perustellusti muualla kuin näissä kansissa.

Erityisen paljon niin aihe kuin kysymyksenasettelukin antavat niille, joilla on tavalla tai toisella omakohtainen suhde suohon. Suotarinoiden kirjoittajien äänet päästetään kuuluviin lukuisin sitaatein, jotka tutkijan pohdintoihin yhdistettyinä saavat lukijan mietiskelemään ja peilaamaan omia luontokokemuksiaan jaettujen merkitysten taustaa vasten.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *