Kansakunnalla on aina suurmiehensä, miehet (tosin nyttemmin naisetkin huomioidaan), joiden kuvat kuuluvat kansakunnan historiaan. Suurmiehen kuva on olennainen osa kansallista kulttuuria ja historiaa. Sitä kautta se on myös olennainen osa kansallista identiteettiäme, kuvaamme siitä, keitä me olemme ja keitä me emme ole. Tämän takia tätä kuvaa pitää aika ajoin uusintaa ja uudistaa, kunkin sukupolven on korjattava vanhaa suurmiesmyyttiä ja saada se paremmin vastaamaan omia tarpeitaan. Tätä harrastavat luonnollisesti vaikkapa kirjailijat, mutta kahdella tieteenalalla on tässä erityisen tärkeä tehtävä: kirjallisuustieteellä ja historiantutkimuksella. Näiden kahden alan tutkimusote on erilainen: historiantutkimus on kiinnostunut ensisijaisesti siitä, miten asianomainen suurmies/nainen vaikutti oman aikansa lapsena ja miten hänen työnsä myöhemmin vaikutti, kun taas kirjallisuudentutkimukselle on usein olennaista tutkia sitä, mitä annettavaa jollain ajatuksella, teoksella tai muulla on meille nykyajan ihmisille. Toki historiantutkimus tuottaa historiaa nykyajan tarpeisiin, mutta siihen olennaisesti kuuluva historismi estää aivan eksplisiittisen menneisyyden tekstien tulkinnan nykyhetken tarpeisiin. Vastaavasti kirjallisuudentutkijan on kunnioitettava menneen todellisuuden antamia reunaehtoja, mutta näiden kahden tieteenalan painopisteissä on silti selvä ero.

Pertti Karkaman tutkimus Lönnrotista on kirjallisuustieteilijän työ. Kirjansa alkuluvuissa hän tuo näkökulmansa selkeästi esille: kyse on Elias Lönnrotista oman aikansa ihmisenä ja hänen roolistaan oman aikansa Suomessa, mutta samalla kyse on hänen elämäntyönsä merkityksestä meille, siitä, miten nykyisen kansakunnan tulee tulkita Lönnrotia taideteoksena. Tämä tuottaa historiantutkijalle hienoisia vaikeuksia teoksen arvioinnissa. Karkama ei ole kirjoitanut uutta Lönnrotin elämäkertaa, sellaisenhan Aarne Anttila teki jo 1930-luvulla, vaan nimen omaan keskustelee Lönnrotin kanssa. Tällöin hän etsii juuri sitä, mikä hänen työssään on meille antoisaa ja positiivista, ja jättää Lönnrotin vähemmän onnistuneet ajatukset syrjään. Lukijan hän olettaa tietävän jo ennestään aika lailla Karkaman keskustelukumppanista, joten Lönnrotista enemmän kiinnostuneiden kannattaa edelleen lukea ensin Anttilan erinomainen työ.

Karkaman tutkimuksella on muutama keskeinen teema: ensinnäkin hän korostaa "uushumanismin juonnetta" suomalaisen sivistyneistön kokoavana aatteena, ja toiseksi hän käyttää "elämismaailman" käsitettä kuvatessaan Lönnrotin välittäjänroolia sivistyneistön ja kansan välillä. Uushumanismia Karkama määrittelee siten, että se ei ole "rajoiltaan ja olemukseltaan" tarkka oppi, vaan 1700-luvun kulttuurinen virtaus, joka vastusti "äärimmäisyyksiin menevää valistusrationalismia", ja yhdistää sen ennen kaikkea Johann Gottfried Herderiin. Uushumanismi on tasapainottava vastapooli myös romantiikalle, joka Karkaman mukaan saattoi ajautua, omien ihanteidensa vastaisesti, kiihkokansalliseen uhmaan, vieraiden vaikutteiden pelkäämiseen ja sotaisten sankarien palvomiseen. Uushumanismi edustaa sen sijaan perinteisiä, antiikista periytyviä kohtuullisuuden, tasapuolisuuden ja suvaitsevaisuuden hyveitä.

Romantiikan kritiikistään Karkama päätyy nationalismiin. Hän tuo esille sen, että nationalismi on monesti liitetty totalitarismiin ja tällainen tulkinta johtaa ristiriitaan romantiikan yksilöllisyyttä ja moninaisuutta korostavan ajattelun kanssa. Tämän takia hän ei halua käyttää ainakaan 1800-luvun alkupuoliskon suomalaisuusmiesten aatteista nationalismin nimeä, vaan puhuu mieluummin kansallisuusaatteesta. Lisäksi hän antaa nationalismille oman määritelmänsä, jonka mukaan se "tasavertaisesta dialogista syntyneen konsensuksen" sijasta on "yhdenmukaistava ja yhteiskuntaa koossa pitävä aate", joka "edellyttää ehdotonta samaistumista annettuihin päämääriin", ja tämä päämäärä perustuu "usein" ulkoisiin viholliskuviin ja vaatii yksilön uhrautumista. Näin Karkama päätyy siihen, ettei Snellman ollut nationalisti, eikä varsinkaan Lönnrot. Kansallisen herätyksen käsitteelle Karkama antaa kaksi tulkintaa: romanttisen tulkinnan mukaan kansa herätettiin unestaan tietoiseksi omasta sielustaan, kun taas uushumanistinen, snellmanilainen tulkinta pyrki "vain saamaan kansan toimimaan sekä omien että kansallisten etujensa ajamiseksi".

Toinen keskeinen käsite Karkamalla on kansan elämismaailma, "itsestään selvänä pidetty ja tuttu henkinen pienoismaailma, jossa jokainen joutuu arkielämässään toimimaan". Tässä on kyse siis ihmisten tulkinnallisista voimavaroista ja heidän tiedollisesta, taidollisesta ja sosiaalisesta pääomastaan, jotka liittyvät konkreettisesti heidän ympäristöönsä. Premodernissa talonpoikaisyhteisössä tietäjillä oli keskeinen osuus tässä elämismaailmassa, sillä he tunsivat muita paremmin tapahtumien myyttisen alkuperän ja niiden erilaiset syysuhteet. Kun perinteien talonpoikaisyhteisö alkoi hajota 1800-luvun puolenvälin kieppeillä, sivistyneistön tehtäväksi tuli ottaa osa tähän prosessiin ja tarjota rahvaalle uutta elämismaailmaa. Jotta se olisi onnistunut, tarvittiin välittäjiä, juuri sellaisia kuin Elias Lönnrot, joka siis oli eräänlainen uusi tietäjä. Lönnrotin asema kansan elämismaailman ja sivistyneistön kansallisten päämäärien välittäjänä onkin tämän kirjan keskeinen teema.

Karkama tarkastelee siis Lönnrotin toimintaa ja hänen ajatteluaan sivistyneistön kansallisen tehtävän välittäjänä kansan elämismaailmalle, ja toisaalta taas kansan elämismaailman välittäjänä sivistyneistölle. Toisaalta hän asettaa Lönnrotin ajatukset niiden opillista taustaa vasten, esimerkiksi kuvaillessaan Lönnrotin saamia lääketieteellisiä oppeja. Lönnrotin opettajan Israel Hwasserin edustaman Schellingin filosofiaan pohjautuneen spekulatiivisen luonnonfilosofian vaikutus Lönnrotiin oli kuulemma ohimenevä, mutta hänen panteistinen, organismin sisäistä psykofyysistä tasapainoa korostanut näkemyksensä on selvästi sukua Lönnrotin tohtorinväitöskirjalle, jonka Karkama liittää myös Herderin oppeihin. Lönnrot esitteli väitöskirjassaan kiehtovan teorian inhimillisen tiedon intuitiivisesta ja muinaisesta yöpuolesta ja aisteihin ja järkeen perustuvasta päiväpuolesta. Sivistyneistön parissa vallitseva päiväpuoli uskoi liikaa järkeen ja siten jatkoi syntiinlankeemusta, kun taas yöpuolen ylivalta johti pietismin kaltaisiin "ääriliikkeisiin". Karkama tulkitsee Lönnrotia siten, että tiedon kehityksen edellytyksenä on tietoisen ja tiedottoman välinen jännite, ristiriita. Kun Lönnrot kritisoi kansan parannuskeinoja vastaan ja tuomitsi ne taikauskona, Karkama huomauttaa hänen myös kritisoineen akatemiseen maailmaan eksyneitä, kansan tavoista vieraantuneita tieteenharjoittajia. Yö- ja päiväpuolen jännite rinnastuu suoraan myös sielun ja ruumiin suhteeseen, ja tässä ajatuksessa on nähtävissä pohjimmiltaan ekologinen periaate, jonka mukaan ihmisen (ja kansojenkin) fyysisten ja psyykkisten sairauksien parantamiseksi lääkärin on tunnettava ihminen psykofyysisenä kokonaisuutena ja hänen elinympäristönsä. Siksi lääkärin on oltava myös kansatieteilijä, ja tämä periaate on taas vedettävissä "Hippokrateen, Leibnitzin, Herderin, Linnén ja useiden 1700- ja 1800-lukujen tutkijoiden edutamaan traditioon".

Karkama analysoi siis Lönnrotin lääketieteellisiä näkemyksiä sijoittamalla hänet aina antiikista ulottuvan tradition osaksi, ja samalla tuo hänen ajatuksensa nykyajan kysymyksenasettelujen eteen. Tämä ote ohjaa koko kirjaa, sen kantava teema on Elias Lönnrot uushumanistisena kansan ja sivistyneistön välittäjänä, jolla on paljon sanottavaa vielä meidänkin ajallemme. Karkaman kirja on siis länsimaisen kulttuuritradition parhaan puolen, humanismin, puolustuspuhe ja samalla dialektisesti sävyttynyt tulkinta fennomiasta humanismin suomalaisena versiona. Karkama ei analysoi nationalismia tai kansakunnan muotoutumisprosessia, vaan tulkitsee meidän oman kansakuntamme traditiota meidän omalle ajallemme. Tämän hän myös ilmaisee epäsuorasti teoksen alussa, kun hän kuittaa nationalismitutkimuksen peruskirjallisuuden (Anderson, Gellner ja muut) lyhyellä viittauksella. Kansakunta on olemassa ja tarvitsee suurmieskuvansa, joka taas tarvitsee uudistajansa. Tällaisen työnä Karkaman teos puolustaa erinomaisesti paikkaansa.

Kirjan jaottelu on ennen kaikkea temaattinen, mutta seuraa myös Lönnrotin elämän ajallista etenemistä. Alussa annetaan kuva 1800-luvun alkupuolen suomalaisesta yhteiskunnasta ja aatteista, sitten edetään Lönnrotin koulunkäyntiin ja opiskeluun, ja seuraavaksi analysoidaan hänen toimintaansa Kajaanin piirilääkärinä ja kansanvalistajana. Kansanvalistuksen Karkama erottaa valistuksesta opillisena virtauksena, ja marssittaa esille protestanttisen etiikan, jonka lipunkantajaksi Lönnrot asettuu. Rahatalouden ja kapitalismin tunkeutuessa traditionaalisia yhteisöjä rikkomaan Lönnrot varoittelee kansaa turmiollisista houkutuksista ja valistaa sitä vaatimattomuuteen, ahkeruuteen ja kohtuullisuuteen. Yhteiskunnallisessa murroksessa Lönnrot toimii kansalaikasvattajana, mutta toisin kuin Snellman ja Topelius, ei puutu yhteiskunnallisiin epäkohtiin.Tässä jaksossa Lönnrot toimii nimen omaan sivistyneistön uusien aatteiden levittäjänä kansan keskuuteen, siis eräänlaisena tietäjänä, ja hänen asemansa kansan parista nousseena, paljasjalkaisena vaeltajana tekee hänestä juuri oikean miehen tähän tehtävään.

Kansanvalistuksesta Karkama siirtyy luontevasti käsittelemään Lönnrotia suomen kielen kehittäjänä ja suomalaisuuden muotoilijana. Vaatimukset rahvaan oikeudesta käyttää suomen kieltä olivat Karkaman mukaan ennen kaikkea valistusfilosofien esittämien demokraattisten ihmisoikeuksien vaatimista. Kielikysymys muuttui Karkaman mukaan nationalistiseksi ja poliitiseksi vasta vuosisadan lopulla, kun se muuttui "osaksi ideologista kamppailua taloudellisesta, yhteiskunnallisesta, poliitisesta ja kulttuurisesta vallasta ja hegemoniasta". Jos kirjakieli toimii koko kansaa yhdistävänä tekijänä, siltana kansan elämismaailman ja sivistyneistön välillä, se on demokraattinen tekijä. Jos sivistyneistö ei tunne kansan elämismaailmaa, se saattaa asettua kansan yläpuolelle ja tyrkyttää kansalle sille vieraaksi jäävää kirjakieltä, arvoja ja maailmankatsomusta, jolloin on siirrytty "nationalismiin ja sen poliittis-ideologisiin käytäntöihin". Karkama tähdentää kuitenkin, että kansan ja oppineiden kielen välinen jännite tai ristiriita on myös hedelmällinen ja uutta luova. Lönnrot loi kirjakieltä kehittäessään siltaa sivistyneistön ja kansan välille, mutta ei edistänyt ahdasmielistä muukalaisuuskammoa tai halua tuhota kansanmurteita. Kirjakieli oli luotava eri murteita yhdistelemällä, niin että se olisi tuttu kaikille, mutta myös ruotsin ja saamen kielten oli saatava sijansa Lönnrotin kansakunnassa. Hän oli siis avarakatseinen kansan sivistäjä ja samalla suomalaisten terveen itsetunnon puolustaja.

Kansanrunouden kerääjänä ja julkaisijana Lönnrot toimii siltana kansan perinteestä sivistyneistöön päin, hän toi kansan elämismaailmaa sivistyneistön ulottuville jälkimmäisten ymmärtämässä muodossa. Kanteletar antaa realistisen kuvan kansan elämismaailmasta traditonaalisessa yhteisössä, niin naisten, miesten kuin lastenkin kannalta katsottuna ja on mikrohistoriallinen kuvaus Suomen kansasta sellaisena kuin Lönnrot sen näki. Kantelettaren kautta Karkama pääsee itsekin tirkistämään kansan elämismaailmaan ja mentaliteettiin, ja löytää rinnastuksen aiheita muun muassa suomalaiseen nykyiskelmään.

Kalevala on puolestaan kansalliseepos, jossa yhdistyvät "eeppisyys ja lyyrisyys, maskuliinisuus ja feminiinisyys, aktiivisuus ja passivisuus, henki ja sielu, tahto ja tunne"; se on "dynaaminen kuva" kansan elämismaailmasta, jossa naisillakin on osansa suuressa kansallisessa kertomuksessa. Karkama käy perusteellisesti läpi Kalevalan syntyhistoriaa ja sitä, miten Lönnrotin näkemykset Suomen historiasta kehittyivät aina hänen väitöskirjastaan asti. Samalla hän ottaa osaa keskusteluun Lönnrotin ja Kalevalan suhteesta: kokosiko hän uudestaan kerran hajonneen eepoksen, kuten moni jo Kalevalan ensimmäisen laitoksen ilmestyessä uskoi, vai oliko hän itsenäinen runoilija, kuten taas viime aikoina on esitetty? Karkama kuvailee tarkkaan sitä, miten Lönnrot toimitti keräämistään runoista ehjän kokonaisuuden, joka sopi hänen käsitykseensä Suomen muinaishistoriasta ja uushumanistiseen eeposihanteeseen. Runot ja niiden lähde, suomalainen kansa, muokkasivat omalta osaltaan Lönnrotin käsityksiä, samoin kuin Kalevalan ensimmäisestä painoksesta käyty keskustelu. Näin siis Kalevalasta muotoutuu suomalaisen sivistyneistönkin kollektiivisen työn tulos. Lopputulos, Kalevala, ei ole kansaneepos, vaan kansalliseepos, sillä se pohjautuu kansallisuusaatteeseen ja vastasi kansallisiin haasteisiin. Se on kansalliseepos silläkin perusteella, että se on ymmärrettävissä riippumatta lukijansa ajallisesta, paikallisesta tai sosiaalisesta taustasta, ja myös siksi, että se tarjoaa sellaisen kokonaisvaltaisen, uskottavan ja luotettavan kuvan elämismaailmasta, että siihen voi samastua. Teokseen sisäänrakennetun kertojan taas täytyy kansalliseepoksessa edustaa kansaa, ja Kalevalassa siis esitetään "kansan subjektiivinen totuus oman aikansa maailmantilasta ja elämismaailmasta", ja tämä kuva siirtyi "luonnolliseksi totuudeksi" myös seuraaville sukupolville. Kansalliseepoksen arvo kansakunnalle näkyy siinäkin, miten se nostetaan aina esille kriisien kohdatessa kansakuntaa, vaikkei sen historialliseen totuuteen enää uskotakaan.

Lopuksi Karkama esittelee Lönnrotin toimintaa virsikirjakomiteassa ja eräitä hänen vanhoilla päivillään pitämiä puheitaan, ja sitä, miten näissä näkyvät hänen aatteensa ja ihanteensa. Samalla hän kuvailee vanhan Lönnrotin asemaa kansallisena suurmiehenä. Karkaman mukaan jo Kalevalan ilmestyessä alkoi ilmetä esinationalistisia aatteita, ja ennen pitkää Lönnrotista muotoutui nationalismin ja ideologian sävyttämä kuva, joka ei enää muistuttanut kohdettaan. Lönnrot ei Karkaman mukaan ollut – kuten Topeliuskaan – nationalisti vaan edusti patriotismia, hän ei siis kannattanut ideologisia ristiriitoja tai yhdenmukaistavaa yksikielisyyttä, vaan kannatti kansakunnan moniaineksisuuden säilyttämistä.

Karkaman kirja ei siis ole historiallinen tutkimus, enkä sitä ole sellaisena tässä arvioinutkaan. Oppineena tradition tulkintana sen anti on muun muassa siinä, että se herättää kysymyksiä ja kritiikkiä ja saattaa siten lukijaansa tarkentamaan omia mielipiteitään ja näkemyksiään. Historiantutkijana voisin esittää kirjasta lukuisia huomautuksia, mutta se ei tekisi Karkamalle oikeutta. Esimerkiksi Suomen historian tutkijalle on kauniisti sanoen yllättävää kuulla, ettei Snellman ollut nationalisti, vaan kansallisuusaatteen edustaja. Karkaman selitys käsitevalinnalleen kuvastaa hyvin myös hänen tulkinnallista otettaan: "Jos esimerkiksi Snellmania ja vaikkapa Lönnrotia kutsuttaisiin nationalisteiksi tässä yleistävässä merkityksessä, he joutuisivat historian tuomioistuimen eteen syytettyinä totalitarismista ja kiihkokansallisuudesta, kun sen sijaan ne, jotka omaksuivat universaaliromantiikan individualistisen ideologian ja samalla myytin johtajuudesta julistettaisiin vapauden ja yksilöllisyyden profeetoiksi". Karkaman puolustaa kirjallaan humaania, pluralistista ja suvaitsevaista kuvaa tästä meidän kansakunnastamme, ja samalla valaa meihin tervettä itsetuntoa. Siinä hän on tehnyt hyvää työtä.