Elokuvaohjaaja ja humanisti muistelee

Matti Kassilan kolmas muistelmateos keskittyy häneen vaikuttaneiden elokuvaohjaajien ohella tarkastelemaan Kekkosen ajan elokuvapolitiikan ja -kulttuurin dogmaattisia käsityksiä osana suomalaista lähihistoriaa.

Kassila, Matti: Suurten elokuvaohjaajien jäljillä. Teos, 2012. 288 sivua. ISBN 978-951-851-419-3.

Matti Kassila ei ole pelkästään poikkeuksellinen kotimainen elokuvaohjaaja vaan, yli 30 pitkän elokuvan ja viisi vuosikymmentä jatkuneen aktiiviuran jälkeen, myös poikkeuksellinen kotimaisen lähimenneisyyden ja elokuvakulttuurin tuntija. Kahden aikaisemman muistelman jälkeen hän on vielä 88-vuotiaana tuottanut kolmannen teoksen, joka pyrkii tarkastelemaan vielä kerran hänen elämää, uraa ja elokuviinsa vaikuttaneita ohjaajia uusista näkökulmista.

Aiemmat teokset (Mustaa ja Valkoista, 1995; Käsikirjoitus ja ohjaus: Matti Kassila, 2004) valottivat jo harvinaisen avoimesti ohjaajan yksityiselämää ja sen traagisia käänteitä kuten myös Kassilan hyvin humaania pohdintaa ihmisenä olemisen ihanuudesta ja kurjuudesta. Näiden teosten rinnalle voi vielä lisätä hänen fiktiota ja faktoja yhdistelevän veijariromaanin Isä, Poika ja Kekkonen (2000), joka myös pyrki kuvaamaan Suomen 1900-luvun murrosvaiheita: tällä kertaa kuitenkin Kassilan elokuvaa Äl’ yli päästä perhanaa (1968) muistuttavalla satirisoivalla otteella. Hänen uransa ja teostensa yksi keskeinen lähtökohta onkin se, miten Suomen historiaa voisi käydä läpi totutuista näkökulmista poiketen mutta samalla kuitenkin kertoen jotain oleellista kansakuntamme menneisyyteen liittyvistä kipukohdista.

Siksi Suurten elokuvaohjaajien jäljillä, vaikka pyrkii ensisijaisesti esittelemään Kassilan suosikkiohjaajia Ruotsista entisen Neuvostoblokin kautta Ranskaan ja Italiaan, ei voi täysin päästä irti näistä lähtökohdista. Kirjan matkatarinat Neuvostoliittoon, Ranskaan ja Italiaan kytkeytyvät jatkuvasti lähinnä Kekkosen ajan Suomen (kulttuuri)politiikkaan ja siihen kuinka Kassilan kansalliset elokuvat ovat aina olleet kansainvälisten vaikutteiden kautta luotuja.

Siksi kirja, ajoittaisesta toistostaan huolimatta, tarjoaa vielä kolmannella kerralla nostalgisia ja osin hupaisiakin muisteluja ohjaajan pitkältä ja monipuoliselta uralta. Täten kirjan nimi hajoaa teoksen sisällössä sopivasti kahtaalle: se on sekä pohdintaa elokuvaohjaajista ja teoksista, jotka ovat jättäneet Kassilan töihin ja mieleen pysyvät jäljet, että kuvaus moninaisista matkoista niiden maiden historiaan ja (elokuva)kulttuureihin, jotka ovat nämä suuret ohjaajat tuottaneet. Vaikka kirjan kokonaisilme tuntuu tämän ratkaisun kautta hajoavan eri suuntiin – ajoittain sitä vaivaa myös sinne tänne poukkoileva kronikkamaisuus – ovat tarinat Kassilan elokuvan ystäville pääosin tuntemattomia ja siksi kiinnostavia. Samalla ne avaavat mielenkiintoisen maiseman Kekkosen ajan Suomen mentaliteetteihin elokuvapolitiikkaa ja idänsuhteita myöten.

Kassilan tie elokuvaan ja sieltä pois

Kirjan aloitus toistaa jossain määrin aiempien muistelmien tarinoita Kassilan matkasta suomalaisen elokuvan palvelukseen 1940-luvulla, mutta näissäkin ajatuksissa toistuu hänen humaani ja laaja-alainen elämänfilosofiansa, joka selvästi juontaa hänen melkein dickensiläisestä kiinnostuksesta näyttelijöitä ja näyttelemistä kohtaan. Matti Kassilan elokuvien yksi tunnistettavimpia piirteitä on aina ollut herkullinen henkilökuvaus ja laaja tyyppigalleria. Hilman Päivistä (1954)Komisario Palmu-elokuvien kautta Severi Suhosen paluuseen valkokankaalle elokuvassa Meiltähän tämä käy (1973) hän on tuonut esiin rakkautensa erilaista ihmisyyttä ja ihmistyyppejä kohtaan. Kassilan toisessa yhteydessä esittämä repliikki, jonka mukaan hänen pyrkimyksensä ”on aina ollut rakastaa elokuvieni erikoisia ihmisiä, olivat ne kuinka sairaita tahansa”, kuvaa myös hänen lempeää muistelemistyyliään, joka ei sorru koskaan juoruihin, panetteluun tai vastapuolen mustamaalaamiseen.

Tällä kertaa kuitenkin tässä teoksessa pilkahtelee ajoittainen, jos ei aivan katkeruus, niin kuitenkin lievä happamuus 1960-luvun kulttuuriradikalismia kohtaan. Suurten elokuvaohjaajien jäljillä muuttuu ajoittain, ja erityisesti teoksen lopulla, kirjallisen testamentin omaiseksi tilitykseksi suomalaista 1960- ja 70-lukujen elokuvakulttuuria ja -politiikkaa kohtaan, jossa erityisesti Peter von Baghin edustama elokuva- ja kulttuuriradikalismi on jäänyt närästämään Kassilaa. Hän on selvästi kokenut, että uudet tuulet kotimaisessa elokuvakentässä sijoittivat hänet yksipuolisesti vanhojen ”taantumuksellisten” ohjaajien leiriin – kiistämättömästä 1950-luvun moderniudestaan huolimatta – mikä ajoi hänet hiljalleen marginaaliin ja lopulta harvakseltaan 1970- ja 80-luvuilla ”vanhanaikaisia” elokuvia ohjaavaksi henkilöksi, joka poistuttuaan lopullisesti ammattinsa harjoittamisesta on kuitenkin parina viime vuosikymmenenä kohotettu vanhemman suomalaisen elokuvan ”grand old manin” asemaan.

Kuvaavaa tästä happamuudesta on kirjan kohtaus, jossa Kassila lehteillessään von Baghin Elokuvan Historiaa toteaa sarkastisesti kuinka Baghin kieliasussa jatkuvasti toistuvat sanat ”porvaristo, porvarit ja porvarillinen”. Hän jatkaa: ”Suomessakin oli merkille pantavaa, että nuoren älymystön stalinistit olivat itse useimmiten peräisin juuri porvaristosta, ylemmästä keskiluokasta. Varsinainen työväestö vieroksui heitä, ehkä juuri siksi.” Tämän valossa onkin kiehtovaa pohtia Kassilan ohjaustöiden modernistisuutta 1950-luvun vielä pitkälle agraariarvojen hallitsemassa Suomessa – hänhän kuvasi nimenomaan usein helsinkiläistä ”porvaristoa” – ja sitä, mitä tälle porvaristolle on vuoteen 2012 tultaessa tapahtunut ja erityisesti sitä, mitä tämän porvariston vastustajille on tapahtunut. Olisiko tässä sellainen Kassilankin usein peräänkuuluttama suuri aihe, joka puuttuu tämän päivän kotimaisilta elokuvantekijöiltä?

”Mutta kerronpa välillä hyvästä elokuvasta”

Melkein 90-vuotiaana, paljon nähneenä ja paljoa ymmärtävänä miehenä, hänellä on joka tapauksessa täysi oikeus maalata hopeapensselillään niin kuin haluaa. Kassilan kautta esiin tuleva näkemys suomalaisesta elokuvasta on sekä kansallista historiaa ja sen tiettyjä, erityisesti kirjallisia ja yhteiskunnallisia, aspekteja kunnioittava. Hän tuo kuitenkin samalla selvästi esiin sen, miten tällainen perinne elää, hengittää ja kehittyy ulkomaisten vaikutteiden kautta.

Kassilan ihailemiksi ulkomaisiksi ohjaaja-ihanteiksi ovat valikoituneet hiukan arvattavasti Ingmar Bergman, Orson Welles ja Jean Renoir, joista ensimmäisen Mansikkapaikkaa (1957) hän pitää elokuvahistorian ehkä parhaimpana tuotteena. Hieman yllättävämmin hänellä on positiivista sanottavaa myös 1950-luvun perusenglantilaisuuden ja sen outouksien kuvaajista, brittiohjaaja Alexander MacKendrickistä ja Robert Hamerista, ja ranskalaisesta modernin elokuvan mestarista Alain Resnaista, vain muutamia ohjaajia mainiten. Amerikkalaisen kadunmiehen hyveiden komediallinen ylistäjä Frank Capra valikoituu Kassilan vaikuttajaksi ymmärrettävistä syistä. Capran edustama taitava henkilö-ohjaus, näyttelijävalinnat, nopea replikointi ja leikkaus olivat juuri niitä tekijöitä, joita Kassila halusi tuoda kankeaksi kokemaansa kotimaiseen elokuvaan 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla.

Teoksen laajin kappale Neuvostoliiton elokuvasta keskittyy lähinnä ohjaajan henkilökohtaisiin muistoihin ja kokemuksiin tuossa jättivaltakunnassa. Kassila ohjasi 1960-luvulla Neuvostoliitosta useita dokumentteja MTV:lle ja kävi siellä monesti kulttuuripoliittisissa yhteyksissä. Mansikkapaikan ohella samalta ajalta häneen on tehnyt suuren vaikutuksen Mihail Kalatozovin ohjaama elokuva Kurjet Lentävät (1957). Se on ainoa Cannesin filmifestivaalit voittanut neuvostoliittolainen elokuva ja toiseen maailmansotaan sijoittuva rakkaustarina, jossa neuvostoelokuvassa pääsääntöisesti tympeäksi kääntyvä paatos ja propaganda on Kalatozovin teoksessa synnyttänyt maagista realismia lähestyvän ”elokuvallisen korkean veisun”, jonka humanismi ja pasifismi ovat tänään ainutlaatuinen dokumentti tuohon aikakauteen liittyneestä idealismista. Yle Teema voisikin rakentaa yhden tulevista klassikkoelokuvien sarjoistaan tällaisten elokuvien varaan.     

Mitä kaikesta nyt ajattelen?

Vaikka Kasilan muistelu teoksen loppua kohden kääntyy hetkellisesti sisäänpäin, ja ikään kuin terapeuttisessa mielessä ampuu vielä pari panosta kohti 1960-luvun jarvalaista ja baghilaista elokuvaradikalismia kohti, on koko kirjan lukukokemus loppulausetta myöten seesteinen, hieman liikuttunut ja kunnioittava. Hänen mietteliäs analyysinsä kulttuurin radikaali- ja suvantovaiheista sopii hyvin niin hänen omiin ehtoopuolensa ajatuksiinsa kuin kysymyksiin siitä, millaisissa suvannoissa suomalainen kulttuuri ja yhteiskunta tällä hetkellä elää.

Suomessa on edelleen liian vähän edes jonkinlaiseen itsekritiikkiin ja analyysiin perustuvaa muistelua erityisesti 1960- ja 70-lukujen kulttuuri-ilmapiiristä. Tässä on kuitenkin teos, joka suurten elokuvaohjaajien jäljittämisen ohella yrittää varovaisesti availla ikkunoita kohti aikakautta, jonka soisi olevan muunkin kuin joko yksipuolisen hyökkäyksen tai glorifioivan nostalgisoinnin kohteena. Koska Kassila 1924 syntyneenä ei voinut kuulua suurten ikäluokkien ”huutokuoroon”, on hänen kaltaisten suomalaisten ajatukset entistä tärkeämpiä tilanteessa, jossa nämä ikäluokat itse määrittelevät omaa menneisyyttään. Tämä koskee niin 1960-luvun liberalismia, suhdetta suomalaisuuden perintöön kuin elokuvakulttuuria.

 

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *