Elokuvaväkivalta vetoaa monenlaisiin inhimillisiin tarpeisiin

Elokuva- ja televisiotutkimuksen professori Henry Bacon on kirjoittanut ajatuksia herättävän teoksen elokuvaväkivallan toimintamekanismeista ja muodoista. Yleistajuinen teos on tervetullut lisä elokuva- ja mediaväkivaltaa koskevaan keskusteluun moralisointia välttävän näkökulmansa ansiosta. Bacon kysyy millaisiin inhimillisiin tarpeisiin elokuvaväkivalta vetoaa ja miksi nautimme siitä, vaikka todellisuudessa emme hyväksyisi väkivaltaa. 

Bacon, Henry: Väkivallan lumo. Elokuvaväkivallan kauheus ja viihdyttävyys. Like Kustannus Oy, 2010. 303 sivua. ISBN 978-952-01-0431-3.

Suurin osa ihmisistä vastustaa väkivaltaa sen kaikissa muodoissaan, mutta nauttii silti fiktiivisen väkivallan katsomisesta. Tämä paradoksi, eli miksi suhteemme elokuvaväkivaltaan poikkeaa suhteestamme todelliseen väkivaltaan, on Helsingin yliopiston elokuva- ja televisiotutkimuksen professori Henry Baconin keskeinen kysymys kirjassa Väkivallan lumo. Elokuvaväkivallan kauheus ja viihdyttävyys.

Kiehtova aihe kiinnostaa varmasti laajaa lukijakuntaa, minkä vuoksi teoksen yleistajuinen esitystapa ansaitsee kiitosta. Lisäksi siinä käytetään paljon suuren yleisön tuntemia elokuvia esimerkkeinä, mikä myös tekee kirjasta helposti lähestyttävän. Onneksi kuitenkin myös taide-elokuvia on mukana, sillä niiden väkivaltaisuudesta puhutaan harvoin, esimerkiksi Ingmar Bergmanin ja Jean-Luc Godardin elokuvissa käsitellään usein väkivaltaa.

Elokuvaväkivalta nousee otsikoihin yleensä silloin, kun ilmestyy joku erityisen väkivaltainen elokuva, kuten Mel Gibsonin Jeesuksen viimeisistä tunneista kertova The Passion of the Christ (2004). Useimmiten elokuvaväkivallasta puhutaan kuitenkin todellisuudessa tapahtuneiden väkivaltaisuuksien yhteydessä, kun pohditaan mediassa esiintyvän väkivallan vaikutusta ihmisten käyttäytymiseen. Myös Bacon esittää huolensa väkivaltaviihteen tarjoamien yksinkertaisten ratkaisumallien vaikutuksesta käsitykseemme todellisuudesta, mutta kirjan painopiste on kuitenkin toisaalla. Sen sijaan, että hän pohtisi elokuvaväkivallan vaikutuksia ja taistelisi sen olemassaoloa vastaan, Bacon kysyy miksi elokuvaväkivalta vetoaa katsojiin, millaisia tarpeita se tyydyttää ja miksi väkivallan representaatiot ylipäätään kuuluvat niin keskeisesti kulttuuriimme. Bacon muistuttaa, että kiinnostus väkivaltaviihdettä kohtaan ei välttämättä tarkoita, että katsoja suhtautuisi siihen kritiikittömästi.

Baconin kartoitus aihepiiristä on monipuolinen. Aiheen laajuuden vuoksi kaikkia mahdollisia elokuvissa esiintyviä väkivallan muotoja ei ole voitu sisällyttää teokseen. Teoksen perusteella elokuvaväkivalta ja sen kiehtovuus ovat hyvin monisyinen ilmiö, johon ei ole tarjolla yksiselitteisiä vastauksia. Baconin esittämät kysymykset ovat suuria ja hän myöntää, että aukottomia vastauksia niihin ei voida antaa. Väkivallan lumon perimmäiset syyt ovat ihmisen biologiassa, johon kulttuuriset tekijät vaikuttavat eri tavoin aikakaudesta ja sosiaalisesta kontekstista riippuen. Ihminen ei ole kuitenkaan biologisten tai psykologisten taipumustensa vanki, vaan pystyy vaikuttamaan omaan käyttäytymiseensä. Asiaa mutkistaa lisäksi se, että tiedostamattomat impulssit vaikuttavat käyttäytymiseemme. Ihminen ei ole moraalisten kysymysten suhteen kovin johdonmukainen. Väkivallan kuvauksia esiintyy kaikissa kulttuureissa ja ne vastaavat ihmisten henkisiin tarpeisiin, joita ei siis voida aukottomasti selittää psykologian keskenään ristiriitaisten selitysmallien avulla. Viime kädessä on pyrittävä tulkitsemaan ihmisten henkistä todellisuutta ja ymmärtämään niitä tarpeita, joita väkivallan representaatiot siinä palvelevat. Bacon pohjaa näkemyksensä alan tutkimuskirjallisuuteen ja nimeää lähestymistapansa hermeneuttispsykologiseksi. Empiiristä tutkimusta kirjaa varten ei ole tehty.  Mitä tarpeita väkivaltaviihde sitten palvelee? Keskeisenä asiana kirjassa nousee mahdollisuus fiktion kautta käsitellä sellaisia asioita ja tunteita, joita ei ole mahdollista toteuttaa todellisuudessa. Fiktio voi siis toimia varaventtiilinä tarjotessaan turvallisen kanavan kielteisten tunteiden purkamiseen.

Kirja jakautuu kuuteen päälukuun: 1. Väkivallan esittämisen kulttuurievoluutio, 2. Pahuuden symboliikka elokuvassa, 3. Elokuvaväkivallan poetiikka, 4. Naiset ja fyysinen väkivalta elokuvassa, 5. Henkinen ja rakenteellinen väkivalta elokuvassa ja 6. Viihdeväkivaltatutkimuksen tulevaisuus.

Väkivallan esittämisen kulttuurievoluutiota käsittelevä luku tarjoaa tiiviin ja aiheen ymmärtämisen kannalta tärkeän katsauksen kärsimyksen ja väkivallan katsomisen kulttuurihistoriaan. Antiikin draamat, julkiset kidutukset, pyhimysten kärsimyksiä esittävät kuvat ja kirjallisuuden kuolemakuvaukset kertovat  ihmisen halusta ja tarpeesta katsella toisten kärsimystä. Rankaiseminen ja tavallinen kuolema ovat kadonneet julkisuudesta, mutta ne ovat tulleet uudestaan näkyviksi fiktiivisinä esityksinä taiteessa, viihteessä ja tiedotusvälineissä. Baconin mukaan ihmiset haluavat yhä saada väkivalta-annoksensa jossain muodossa, vaikkapa tunnettujen väkivaltarikosten pohjalta tehtyinä elokuvina.

Tässä luvussa Bacon esittelee tarkemmin niitä tarpeita, joihin väkivaltaviihde voi vastata. Mielenkiintoisena seikkana nousee esiin ihmisten tarve puolustaa yhteisöjään ulkoisia uhkia vastaan. Ihmisten tarve nähdä oikeuden toteutuvan ja väärintekijöiden saavan rangaistuksen näkyy kaikkein selkeimmin amerikkalaisen elokuvan yksinäisissä, yhteisön puolesta kostavissa ja rankaisevissa sankarihahmoissa. Väkivaltaviihteessä ratkaisut esitetään yksinkertaistettuina ja tavalla, jossa moraalikysymykset häivytetään taka-alalle. Näin katsoja voi rauhassa nautiskella tirkistelyn ja muiden ”kiellettyjen impulssien” tuomista nautinnoista.

Omien tunteiden tarkkailu, eli metatunteet, esitetään yhdeksi syyksi elokuvaväkivallan viehätykselle. Esimerkiksi fiktiivisen hahmon yltiöpäisen väkivaltainen reaktio saattaa kiehtoa katsojaa ja herättää pohtimaan syitä omaan reaktioonsa. Tähän haluaisin kuitenkin lisätä, että tässä suhteessa väkivaltaviihde tuskin eroaa merkittävästi muusta viihteestä. Yksi elokuvan perusviehätyksistä on siinä, että voimme tarkkailla tarinoiden itsessämme herättämiä tunteita. Lisäksi Bacon huomauttaa, että elokuvan katsojan samastumisen kohde vaihtelee elokuvassa ja että katsoja samastuu harvoin fiktion henkilöön kokonaisuudessaan. Tämä selittää sen, miksi voimme tuntea tiettyä vetoa jopa Hannibal Lecterin kaltaista hahmoa kohtaan.

Luvussa Pahuuden symboliikka elokuvassa Bacon käsittelee elokuvan ja moraalin suhteita pohtien muun muassa, missä mielessä elokuvien voidaan sanoa olevan pahoja ja miten elokuvat osallistuvat moraalikäsitysten määrittelemiseen. Lisäksi hän pohtii pahuutta ihmisen olemukseen kuuluvana tekijänä ja nostaa esille tätä kysymystä tarkastelevia elokuvia, kuten Claude Lanzmannin holokausia käsittelevän dokumenttielokuvan Shoah (1985). Viihde-elokuvissa pahuus näyttäytyy usein ulkopuolelta tulevana Toisena. Tämä skenaario toistuu eri tyylilajien elokuvissa, mutta on kaikkein kärjistetyintä sotaelokuvissa, joissa vihollinen esitetään usein läpeensä pahana. Yksi Baconin esimerkeistä on Michael Ciminon Kauriinmetsästäjät (1978), jossa vietnamilaiset esitetään amerikkalaisten vankiensa hengellä leikittelevinä sadisteina. Tämänkaltaista asioiden yksinkertaistamista elokuvissa voidaan Baconin mielestä pitää sinällään pahana. Tässä yhteydessä Bacon esittääkin huolensa fiktiivisten yksinkertaistusten mahdollisesta siirtymisestä käsityksiimme todellisuudesta mainiten esimerkkinä kansainvälisen politiikan huipulla käytetyn retoriikan ”pahan akselia” vastaan käydystä sodasta.

Keinot, joilla väkivalta kudotaan osaksi elokuvan estetiikkaa ja kuinka sitä kautta pyritään vaikuttamaan katsojiin, ovat esittelyssä luvussa Elokuvaväkivallan poetiikka. Väkivalta kytketään usein lähes huomaamattomalla tavalla osaksi kerronnan rakennetta esimerkiksi tekemällä väkivallasta toiminnan katalysaattori. Väkivaltainen teko rikkoo alun tasapainotilan, joka pyritään palauttamaan vastareaktiolla. Vastareaktioon sisältyvä väkivalta oikeutetaan tarinan sisällä siten että katsoja kokee sen mielekkääksi tai jopa välttämättömäksi. Väkivaltainen välien selvittely muodostaa usein tarinan kliimaksin, josta uusi tasapainotila seuraa. Konventionaalisen draaman kaaren puitteissa väkivaltaiset teot tuntuvat helpommin hyväksyttäviltä. Väkivalta voi tuottaa tyydytystä, koska sen avulla asiat saadaan ratkaistua ja tasapainotila palautetuksi. Usein hämärretään tarkoituksella se, että moraaliselta kannalta toiminta on heikosti perusteltua. Bacon esittelee lukuisia keinoja, joilla väkivaltaa oikeutetaan elokuvissa. Sellaisia ovat muun muassa väkivallan käyttö rangaistuksena, väkivallan kohteen vastenmieliseksi tekeminen, väkivallan tekijän esittäminen uhrina ja väkivallan ylevöittäminen.

Bacon puhuu esteettisesti hallitusta väkivallasta, jolla hän tarkoittaa viihde-elokuvan pyrkimystä esittää väkivaltaa sopivasti annosteltuna, jotta katsoja ei turtuisi vaan säilyttäisi mielenkiintonsa jännitteiden yhä kasautuessa. Bacon kumoaa väitteen siitä, että eksplisiittinen väkivalta olisi aina kaikkein kauhistuttavinta. Lisäksi hän ottaa kantaa keskusteluun elokuvien ja todellisuuden väkivaltaisuuden välisistä seuraussuhteista viittaamalla tutkimuksiin, joissa suoraa yhteyttä näiden kahden asian välillä ei ole voitu osoittaa. Hän heittää ilmaan väitteen, että ehkäpä onkin niin, että väkivallan vähentyessä todellisuudesta sitä halutaan elokuviin lisää. Mielestäni ajatus tuntuu kaukaa haetulta ja epäkiinnostavalta, koska sitä on käytännössä mahdotonta selvittää.

Fiktiivisyys on Baconin mukaan elokuvaväkivallan kiehtovuuden keskeinen mahdollistava tekijä. Muina väkivallan kiehtovuutta lisäävinä keinoina hän mainitsee etäännyttämisen esimerkiksi nopean leikkauksen, komiikan tai väkivaltaan tyynesti suhtautuvien päähenkilöiden avulla. Toisaalta hän toteaa elokuvan todenkaltaisuuden, sen kuvauksen todellisen kaltaisesta ihmisestä, syyksi siihen, miksi elokuva vetoaa alhaisiin vietteihimme.

Baconin mukaan naiset esiintyvät elokuvassa väkivallan harjoittajina useammin kuin todellisuudessa. Naiset väkivallantekijöinä ja uhreina ovat luvun Naiset ja fyysinen väkivalta elokuvassa aiheena.  Naisiin kohdistuvan väkivallan esittämisestä Bacon löytää sen hyvän puolen, että näin on voitu muistuttaa perheväkivallan olemassaolosta ja ehkä jopa auttaa ymmärtämään sen mekanismeja. Naisiin kohdistuva väkivalta eroaa eräässä merkittävässä suhteessa miehiin kohdistuvasta väkivallasta. Siihen nimittäin liittyy usein seksuaalinen viha. Yksi kuuluisimpia elokuvamaailman ”naisvihaajia” oli Hitchcock, jonka naisiin kohdistama väkivalta on Baconin mukaan kuitenkin hienostunutta verrattuna vaikkapa naisvankilaelokuviin. Naisia tarkastelevan luvun sisällyttäminen kirjaan on perusteltua, sillä naisen haavoittaminen elokuvassa tuntuu kiehtovan elokuvantekijöitä aivan erityisesti. Väkivaltaiset naiset ovat Baconin mukaan hahmoina karrikoidumpia kuin miehet. Heidät esitetään tyypillisesti joko vaarallisen viekoittelevina tai hirviöinä. Mielenkiintoisena poikkeuksena Bacon mainitsee itämaisten taisteluelokuvien naishahmot, joiden kyky väkivaltaan ei näytä olevan riippuvainen seksuaalisista avuista, fyysisistä ominaisuuksista tai miehistä.

Taide-elokuva tulee esille vasta toiseksi viimeisessä luvussa Henkinen ja rakenteellinen väkivalta elokuvassa. Tässä luvussa esitellyissä, pääasiassa draamaelokuvissa naiset ovat keskeisiä toimijoita, sillä Baconin mukaan naisten harjoittama väkivalta on usein luonteeltaan henkistä, esimerkiksi sosiaalista manipulointia. Henkisen väkivallan näyttämöistä Bacon esittelee tarkemmin koulun, työpaikan ja kodin sekä teemana etnisten vähemmistöjen kärsimän syrjinnän. Hänen nimeää tirkistelyvietin keskeiseksi syyksi siihen, miksi ihmissuhteissa tapahtuva henkinen väkivalta kiehtoo elokuvan katsojia. Sekä fyysisen että henkisen väkivallan representaatioita elokuvassa voidaan Baconin mukaan perustella sillä, että ne ovat osa inhimillistä todellisuutta.

Baconin mielestä hyvän maun raja on kuitenkin vaikeampi määritellä henkisen kuin fyysisen väkivallan puolella. Bacon (s. 209) kirjoittaa: ”Vaatii aikamoista itsekuria ja kerronnallista taitoa käsitellä näitä aiheita kypsän kriittisellä tavalla, joka saisi katsojan toden teolla kyseenalaistamaan oman roolinsa toisen tuskan katsojana, saatikka sitten tuottajana omassa elämässään.” Melodraamassa tunteet, myös kielteiset, kuvataan voimakkaampina kuin muissa lajityypeissä, mutta sen usein tavanomaiset kontekstit, kuten perhe-elämä, on sellainen johon katsojan on helppo samastua. Ehkä siksi melodraamalla on muita genrejä parempi kyky herättää katsojan pohtimaan omia reaktioitaan ja moraalikysymyksiä. Bacon tosin muistuttaa, että yhtä helposti vaarana on uppoutuminen pinnallisiin nautintoihin.

Taide-elokuvat mahdollistavat Baconin mukaan kriittisen katsojaposition valtavirtaelokuvaa paremmin. Ingmar Bergmanin elokuvallisia tutkielmia inhimillisestä pahuudesta ja ilkeydestä Bacon pohtii innostuneesti. Itävaltalaisohjaaja Michael Haneken kuvauksia väkivallasta esitellään toisena esimerkkinä älyllisestä, helpot nautinnot kieltävästä lähestymistavasta, mikä voi kannustaa myös eettiseen katsojuuteen. Kriittisen katsojaposition muodostumisesta olisin mielelläni lukenut enemmän ja tarkempaa analyysiä. Myös Väkivallan poetiikka -lukuun olisin kaivannut muutamaa hieman yksityiskohtaisempaa analyysiä tietystä kohtauksesta tai yksittäisestä elokuvasta.

Viimeisessä luvussa Viihdeväkivaltatutkimuksen tulevaisuus Bacon muistuttaa, että luotettavan tiedon saaminen elokuvaväkivaltaa koskevista mielipiteistä ja asenteista vaatii empiiristä tutkimusta. Bacon esittelee lyhyesti Helsingin yliopistossa suunnitteilla olevaa tutkimushanketta, joka pohjautuisi avoimeen haastatteluformaattiin, mutta joka on rahoituksen puutteen vuoksi jäissä. Toivotan hankkeelle onnea ja jään mielenkiinnolla odottamaan tuloksia.

Kirjassa on jonkin verran toistoa ja hetkittäin luettelomaisuutta. Kokonaisuutena teos on kuitenkin mainio yleisesitys aihepiiristä. Bacon osoittaa vakuuttavasti miten näennäisesti epämiellyttävät ja useimpien tuomitsemat asiat saattavat tuottaa elokuvissa nautintoa. Käsittely ei jää pintatasolle aiheen laajuudesta huolimatta.  Elokuvaväkivalta on lumovoimainen aihe, jonka tutkimiseen Baconin teos voi hyvinkin antaa lisäkimmokkeita.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *