Elokuvista suojatusti kasva(tta)maan

Kirsi Raitarannan ja Leena Virtasen teos Ruutia, räminää ja rakkautta. Elokuvaklassikoita lapsille ja nuorille - tarjoaa johdannon käytännön elokuvakasvatuksen toteuttamiseen ja runsaasti taustatietoa valituista elokuvista. Kirjan lopussa on koottu tehtäviä sovellettavaksi omaan käyttöön. Teos on tarkoitettu ensisijaisesti elokuvakasvatuksen parissa työskenteleville opettajille ja muille kasvattajille, mutta sitä suositellaan myös lasten vanhemmille oppaaksi yhteisiä elokuvahetkiä varten. Kirjan tekijät haluavat tehdä elokuvan historiaa näkyväksi ja tuoda sen eläväksi osaksi koulumaailmaa. Kirjan kautta pyritään avaamaan innostavia näkökulmia elokuvaan ja osoittamaan elokuvan käytön mahdollisuuksia opetuksessa. Pyrkimys on kaikin puolin kannatettava ja kunnioitettava. 

Raitaranta, Kirsi; Virtanen, Leena: Ruutia, räminää ja rakkautta - Elokuvaklassikoita lapsille ja nuorille. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS), 2011. 200 sivua. ISBN 978-952-222-290-9.

Klassikot sillan takana?

Tarkastelen arvostelussani teosta elokuvakasvatuksen johdantona kohderyhmälle ja pohdin sen toimivuutta. Aluksi voidaan sanoa, että kirjan hyödynnettävyys edellyttää jonkinlaista etukäteistietoa elokuvasta, elokuvan käytöstä opetuksessa ja elokuvateoriasta. Tekstissä tarjotaan paljon elokuviin liittyvää, hyödyllistä taustatietoa ja kattava lähdeluettelo jokaisen luvun sisällön mukaisesti jaksoteltuna. Kirjassa on kuitenkin vähemmän tarjolla niitä menetelmällisiä keinoja, jotka opastavat oman elokuvaopetustunnin, elokuvakurssin tai työpajan järjestämisessä. Tämä käytännön pedagoginen puoli on suosiolla jätetty opetusalan ammattilaisten itsensä ratkaistavaksi. Sovellettavuuden osalta ei anneta tarkempia avaimia, vaan luotetaan opettajan kykyihin ja rohkeuteen mahdollisesti uuden asian äärellä.

Jos lukijat ovat kiinnostuneita elokuvasta ja käyttävät sitä osana opetustaan, teos voi toimia heidän kohdallaan innostajana mitä tekijät tavoittelevatkin. Toimiiko teos sitten uusille ja elokuvasta laajemmin tietämättömille henkilöille? Se voi tarjota avaavia näkökulmia, mutta tekijöiden lähtökohtana on silti arvatenkin ajatus, että suurin piirtein kaikki tietyn ikäpolven ihmiset tunnistavat tietyn aikakauden elokuvat. Peppi Pitkätossun, Eemelin, Pekan ja Pätkän, Ohukaisen ja Paksukaisen ja muiden klassikoiden suosio jatkuu sukupolvesta toiseen eikä kukaan ole kirjoittamaton taulu näiden suhteen. Tästäkin syystä ”elokuvat itsessään kasvattavat” -ajattelumalli (parasta elokuvakasvatusta on tarjota nähtäville parhaat elokuvaklassikot) on tekijöiden suosima näkökulma. He myös korostavat olevan tarpeen valita jokaiselle kohderyhmälle parhaiten soveltuvat elokuvat. Kirjan hyödynnettävyys kasvaa, jos lukijat jakavat tekijöiden käsityksen teoksessa esiteltyjen elokuvien pedagogisesta soveltuvuudesta.

Esipuheessa ”Tartu klassikkoon!” tekijät vetoavat asiaankuuluvalla tavalla elokuvan ottamisesta mukaan nykypäivän mediakasvatukseen ja siitä käytävään puheeseen. Täsmentämättä tarkemmin pedagogiansa ydintä, tekijät kuitenkin tavoittavat tärkeän näkökulman, johon myös Turun yliopiston mediatutkimuksen professori Jukka Sihvonen (WiderScreen 3/2004) on viitannut. Tutustuessaan elokuvan historiaan ja elokuvan moninaiseen välineeseen ”… lapsesta kasvaa tiedostava katsoja, joka kykenee suhtautumaan myös kriittisesti siihen, mitä hän näkee ja kokee.” (Raitaranta, Virtanen s. 6)

Teoksen ensimmäistä lukua ”Se on vain elokuvaa – Lapsi vastaanottajana” tarkemmin lukiessa ”elokuvat itsessään kasvattavat” -ajattelumallin rinnalle voi tekijöiden näkemyksistä löytää muitakin yhtymäkohtia elokuva ja mediakasvatuksen pedagogian historiasta. Kirsi Raitaranta esittelee luvun alussa elokuvaesimerkkien kautta kokemusperäisiä tulkintoja lasten vastaanottotavoista. Lapsia ja nuoria kiehtovat sisällöt, joissa voi kokea pelon tunteita. Raitaranta näkee, että elokuvissa ”käsitellään” lasten kokemia pelkotiloja – hän toisin sanoen (tätä kuitenkaan ilmaisematta) esittää, että elokuvantekijät käyttävät hyväkseen ihmisten luonnollisesti kokemia psyykkisiä tunteita rakentaessaan juonirakenteen dramaturgiaa. Elokuvat tekstin mukaan auttavat hallitsemaan pelkoja, kun niitä käsitellään huumorin keinoin ja kun samalla pelon tuntemiselle tarjotaan mahdollisuus ja turvallinen tila. Näiden vahvojen tunne-elämysten turvalliseen käsittelyyn kuuluu tietoisuus siitä, että kyse on fiktiosta, jossa asiat eivät ole totta. Tässä kohtaa tekstissä on implisiittisesti mukana elokuvat itsessään kasvattavat -ajattelumalli. Pelot kuuluvat osaksi elokuvakokemusta etenkin kun katsottavana on vähänkin jännittäviä elokuvia; asian toinen puoli on luonnollisesti se että jännitys on osa dramaturgian rakennetta. On kuitenkin eri asia väittää, että elokuvat erityisesti käsittelisivät näitä tunteita, jos tämä tunteminen kuuluu osaksi elokuvakokemuksen kaksoisyhteyttä katsojan ja elokuvan välillä. Mikäli kyseistä argumenttia käytetään tietoisesti, sillä voi olla monia lausumattomia piilofunktioita. Esimerkiksi että lapset oppivat itsessään käsittelemään ja reflektoimaan tunteitaan ”automaattisesti” vain katsomalla (heille sopivia elokuvia). Voidaanko elokuvien läpikäyminen yhdessä valveutuneen opettajan/vanhemman kanssa siten jättää vähemmälle? Tekijät eivät kuitenkaan tätä kantaa tuo näin jyrkästi esille.

Samalla tekstistä kumpuaa yhtymäkohta myös mediakasvatuksen mahdollisesti vaikutusvaltaisimpaan ”ruiskeen” perinteeseen (Sihvonen emt.). Sivulla 12-13 Raitaranta ilmaisee käsityksensä media- ja elokuvakasvatuksen tehtävästä, joka on yhtäältä auktoriteettien toimesta valvoa, että lapsille ja nuorille on tarjolla soveltuvaa aineistoa; toisaalta kehittää kriittistä medialukutaitoa, että he kykenisivät itse suojautumaan heille haitalliselta aineistolta. Kriittinen medialukutaito on kuin tartunnalta ehkäisevä tiedollinen ruiske, joka auttaa nuorta ymmärtämään mikä on ja mikä ei ole hänelle soveliasta materiaalia. Tekijät omaksuvat lähdeviitteinä käyttämiensä asiantuntijoiden näkökulmat ja tuottavat itsensä mediakasvattajiksi, jotka pyrkivät tarjoamaan turvallisen sillan oikeanlaisen elokuvamateriaalin äärelle ja sen turvalliseen kohtaamiseen.

Raitaranta ja Virtanen (ehkä tietämättään) ylläpitävät vanhaa mediakasvatuksen retoriikkaa kahden todellisuuden välisestä rajasta, jossa elokuvien todellisuus käsitetään toiseksi todellisuudeksi (”Se on vain elokuvaa”) verrattuna ensisijaiseen reaalitodellisuuteen. Tekijöiden edustaman näkökulman ongelmallisuus tulee esiin siinä kuinka elokuva/mediakasvatus nähdään säätelyvälineenä näiden todellisuuksien välisen yhteyden moraalisen kunnollisuuden turvaamiseksi. Moraalisen suojelun ja ”ruiskeen” perinteen rinnalla vaihtoehtoinen malli näkee elokuvakasvatuksen ei siltana (joka turvallisesti johdattaa kulkua) kahden maailman välillä, vaan pyrkimyksenä näiden todellisuuksien toisiinsa lähentämiseen. Kun elokuvia käytetään esimerkiksi osana tämän reaalitodellisuuden asioiden opettamisessa, voidaan yhdistää ”vastakkaiset” näkökulmat kriittisen lukutaidon kehittämisestä ja (perinteisesti turmiollisena pidetystä) eläytyvästä kokemisesta toisiinsa. Sillä ilman tehokasta mediakasvatusruiskettakin asiat kytkeytyvät toisiinsa: elokuvien affektiivinen kokeminen lisää tiedollista kiinnostusta elokuvaa kohtaan ja kun tämä energia yhdistetään opetuksessa myös muihin teemoihin, kehittyvät sekä nuorten kriittinen arvostelukyky että luontainen tiedonhalu.

Tiiviisti teoriaa – mitä on tehtävät?

Kirjan elokuvateoreettinen osuus on tiivistetty napakasti neljään ja puoleen sivuun luvussa ”Elokuvakerronnan lyhyt kielioppi”. Läpijuoksun makua ei voi välttää, vaikka teksti sinänsä on soljuvaa ja asiat on saatu esitettyä selkeässä muodossa. Liekö tämän osion kirjoittajalla kummitellut mielessä epäilys kuinka motivoitunutta kohderyhmä on elokuva-analyysin kysymysten äärellä.

Luvun sisällön kannalta ongelmana on jaottelu, jossa elokuvallinen ilmaisu erotetaan omaksi alaluvukseen elokuvakerronnan narratologisesta näkökulmasta. Onko kyse vain toimituksellisesta ratkaisusta vai kumpuaako taustalta selkeä teoreettinen visio – kysymystä jää pakostakin miettimään. Tekstin aluksi elokuvan kielen esitetään olevan perustavasti yhteydessä kuvaan. Tämän jälkeen kuitenkin tuodaan esille ongelmaton ja reflektoimaton näkemys elokuvan ja luonnollisen kielen suhteesta. Elokuvan kielellisyydestä puhutaan kautta linjan kertomisen taiteena, jonka tutkimuksessa voidaan käyttää hyväksi kirjallisuuden teorioita. Erityisesti luvun tekee ongelmalliseksi se, että tekstissä ollaan koko ajan semiologisen käsitteistön sisällä: elokuvan kieli on kerronnallisuutta, elokuvan kokeminen merkitysten vastaanottoa ja niiden tuottamista. On yksipuolista esittää ”kuvien lukemisen” opettelu yhtä lingvistisenä prosessina. Jos muita näkökulmia ei tuoda esille, alaa tuntemattomalle lukijalle voi jäädä käsitys objektiivisesta tiedosta, vaikka elokuvateorian historia on ollut jatkuvaa tulkinnallista kisaa ”paikasta auringossa” eri näkökulmien kesken. Mielestäni jos tekijöiden tarkoituksena on kirjassa ollut korostaa elokuvan ominaislaadun erityisyyttä, sen elokuvallisuutta, olisin valitun teoreettisen reflektoimattomuuden ja vaivattomuuden sijasta toivonut hieman suurempaa panostusta elokuvan ilmaisullisen puolen ja kuvaontologian käsittelyyn.

Kirjan tehtäväosio nivoutuu osaksi tekijöiden pyrkimystä aktivoida ja innostaa opettajia käsittelemään elokuvia opetuksessaan. Voidaan silti kysyä onko tehtävien oikea paikka kirjan lopussa, jolloin tulee vaikutelma etäiseksi jäävästä lisälukemistosta. Tekijät esittelevät tehtävät viitteellisinä, vapaasti sovellettavina omaan käyttöön. Niiden käytettävyys riippuu kuitenkin opettajan omasta aktiivisuudesta, sillä kohderyhmää ja tarkoitusta ei ole tarkkaan määritelty. Toimittamisessa näkyy usean tekijän kädenjälki, sillä välillä tehtävät on suunnattu yläaste- lukioikäisille, useimmin rajaus kuitenkin puuttuu.

Tehtävät tukeutuvat pääsääntöisesti tekijöiden näkemykseen elokuvasta kerrontana, jolloin pääpaino on tarinaan liittyvien elementtien ohella temaattisissa kysymyksissä. Tämä on luonteva tarkastelutapa, jos halutaan pohtia ensisijaisesti elokuvan tuottamia merkityksiä katsojissaan. Tehtäväosion ongelmana on, että tehtävät jäävät liian etäälle yksittäisistä elokuvista. Kouluissa esitettävien elokuvien yhdessä läpikäymiseen on aina liittynyt se yleinen ongelma, että kuvien ja äänien tuottamaa subjektiivista kokemusta on vaikea verbalisoida. Olisiko silloin yksittäisiin kokemuksiin (”Miten koit elokuvan?”) keskittymisen sijasta parempi pureutua tarkemmin elokuvien formaaliin ilmaisukieleen ja tekijöiden tyylin yksityiskohtaiseen erittelyyn? Se mitä elokuvassa todella on voidaan palauttaa kaikkien mieliin elokuvanäytteistä uudelleen katsomalla. Formaalin analyysin opettelemisen kautta voidaan kehittää elokuvatietämystä, yksilöllistä makua ja arvostelukykyä. Silloin kysymyksiin yksilöllisistä kokemuksista voidaan alkaa saada myös vähitellen muitakin vastauksia kuin ”ihan ok”.

Yhteenvetona sanottakoon, että kirjassa oli runsaasti hyvää ja hyvin kirjoitettua asiaa elokuvista. Jos murto-osakin tästä saadaan koulujen oppitunneille, voi innostavan opettajan välittämä oppi tehdä ihmeitä ja aikaansaada nuorista uusia elokuvan harrastajia. Elokuvakasvattajien tehtävänä on ennen muuta uusien virikkeiden tarjoaminen, mutta myös elokuvien tyylin ja rakenteen tarkempi avaaminen kuulijakunnalle. Kirja antaa tähän hyviä lähtökohtia, vaikka tekijöiden teoreettisia näkökulmia voikin joutua punnitsemaan.

 

 

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *