Juri Derjabin (synt. 1932) tunnetaan Suomessa Tehtaankadun isäntänä ja Juri Komissarovina (synt. 1966). Komissarov opetti suomalaisille oikeaoppisuutta idänsuhteissa, mikä ei opetettavia aina oikein miellyttänyt.
Derjabin-Komissarovin saamien herjauskirjeiden ja uhkaussoittojen määrä väheni kuitenkin myöhemmin, ja vuonna 1996 Helsingistä takaisin Moskovaan siirtyessään Derjabin oli varsin suosittu diplomaatti. Kirjassaan Omalla nimellä hän kertoo työskentelystään Norjassa 1950- ja 1960-luvulla ja Suomessa sen jälkeen. Euroopan asioita laajemminkin tulee esiin ETYK:n yhteydessä.

Derjabin ei selvästikään ole mikään suuri kirjallinen kyky. Kirjan sävy on usein moralisoiva, hän käyttää kuluneita kliseitä, teksti on tunnelmaltaan pysähtyneisyyden ajan tyylistä. Kyseessä voi tietysti olla diplomaatin varovaisuuskin – petyin esimerkiksi itse hiukan Anna Zhiguren viime joulun alla ilmestyneeseen kirjaan juuri liiallisen kiertelyn takia, ja tulkitsin sen diplomaatin työn tuomaksi.

Derjabin noudattaa yhtä johtolauseistaan, Talleyrandin "kieli on suotu diplomaatille omien ajatusten salaamiseksi", ja kiertää monia yleisöä kiinnostavia kysymyksiä. Suomea kohtaan Derjabin on yleensä diplomaattisen kohtelias. Ehkä hän samalla ajattelee saavansa anteeksi joitakin Komissarovin nimiin pantuja syntejä?

Mielenkiintoisia jaksoja ovat esimerkiksi Hrushtshevin vuoden 1959 vierailun valmistelut ja nootti Norjalle sekä inhimilliset tekijät sen takana. Kirjassa on myös mielenkiintoisia, joskin aiempaa käsitystä vahvistavia kuvauksia Hrushtshevin luonteesta, kielenkäytöstä ja niin edelleen. Derjabin käsittelee myös noottia Suomelle ja myöhemmin Tehtaankadun tapahtumia (Derjabin tuli Helsinkiin ensimmäiseksi sihteeriksi vuonna 1968). Joukossa on sisä- ja ulkopoliittisten seikkojen lisäksi myös erilaisia arkielämän yksityiskohtia, vaikkapa lähetystörakennuksen sisustukseen liittyviä. Myös saunadiplomatian koukeroita esitellään.

Kirjasta käy ilmi, etteivät 1960- ja 1970-luvun alun suhteet olleet suinkaan niin ongelmattomat kuin olisi luullut. Yksi suhteita kiristänyt tapahtuma oli Max Jacobsonin ehdokkuus YK:n pääsihteerin virkaan. Jacobsonin sivuuttamisessa Derjabin painottaa Neuvostoliiton kannan merkitystä.

Mielenkiintoa herättivät ennakolta tietenkin Derjabinin käsitykset suomalaisten ja neuvostoliittolaisten poliitikkojen suhteista. Kekkosen ja Kosyginin keskinäinen "yhteensopivuus" ei ole uutinen, se miten Kekkonen tietoisesti käytti hyväkseen Brezhnevin heikkouksia (persoutta palkinnoille ja muille kunnianosoituksille, itsensä pitämistä Leninin työn jatkajana ja suurena rauhanpuolustajana), oli ainakin minusta hupaisaa ja uutta. ETYK:n valmisteluista Derjabin kertoo myös joitakin kovin raadollisia yksityiskohtia, kuten jonottamisensa Marskissa Gromykon puheenvuoron sijoituksen varmistamiseksi. Osittain ETY-kokouksenkin käsittely on juuri henkilökohtaisia yksityiskohtia painottavaa jutustelua.

Derjabinin antama kuva Mauno Koivistosta ei tuo yllätyksiä: kuva on myönteinen mutta etäinen. Mihail Gorbatshovista hän lausuu henkilökohtaisen mielipiteensä, joka ei ole kovin imarteleva. Derjabinin mukaan Gorbatshovin ja Koiviston hyvistä suhteista hyötyi enemmän Suomi kuin Neuvostoliitto. Neuvostoliittolaisista poliitikoista Derjabinilla itsellään tuntuu olleen erityisen hyvät ja toimivat suhteet Shevardnadzeen, mikä voi tietysti johtua siitäkin, että juuri tämän ulkoministerikauteen osui hänen kannaltaan mieleisiä työtehtäviä. Kuva Jeltsinistä on myönteinen, vahvuutta ja harkitsevuutta korostava (kirja on valmistunut lokakuussa 1996).

Vuoden 1991 elokuun tapahtumista kirjoittaessaan Derjabin ilmaisee kantansa siteeraamalla presidentti Koivistoa, jonka mukaan Derjabin olisi saanut lähteä, jos poikkeustilakomitea olisi onnistunut. Derjabin haluaa siis kertoa, ettei ollut hankkeessa mukana. Kaappausyrityksen jälkeiseen aikaan sijoittuu Derjabinin neljän kuukauden jakso varaministerinä.

Tulo Suomeen vuonna 1992 Venäjän suurlähettiläänä ei ollut Derjabinille helppo. Niin suomalainen kuin venäläinenkin lehdistö muistutti menneisyydestä neuvostoliittolaisena diplomaattina ja Komissarovina japelkäsi entisten aikojen paluuta suhteisiin. Toisaalta kokeneen ja Suomen asioihin perehtyneen ammattidiplomaatin tuloa tervehdittiin myönteisenäkin seikkana. Derjabin valitsi 90-luvun linjakseen uudenlaisen avoimuuden ja teki sen varsin aktiivisesti – muistamme näyttävät etukäteishaastattelut ja monet myöhemmät esiintymiset julkisuudessa. Viimeisen suurlähettiläsjakson kuvauksesta paistaa kaiken kaikkiaan melkoinen tyytyväisyys, mutta kukapa kissan hännän nostaa ellei se itse.

Kaikessa lähettiläskauden kuvauksessa erilaisille seremonioille ja muille muodollisille julkisille tapahtumille annetaan suuri paino. Tietenkin esimerkiksi ensimmäisellä seppeleen laskulla Sankariristille oli suuri symboliarvo, ja seremonioiden korostaminen on luonnollista ajatellen Derjabinin asemaa ja tehtävää. Suomalaiselle lukijalle ne eivät ehkä ole kuitenkaan niin keskeisiä kuin ulkoista näyttävyyttä arvostaville venäläisille.

Usein Derjabin sortuu jälkiviisauteen. Hän esimerkiksi arvostelee 1960-luvun Tehtaankatua siellä vallinneesta valvontakomission aikaisesta mentaliteetista. Hän yrittää peittää jälkiviisautta hiukan tekopyhästi tyyliin "minäkään en ole synnitön", mutta ei se siitä mihinkään muutu. Komissarovina kirjoittamissaan mielipiteissä Derjabin osittain pysyy, osittain myöntää että ilmaisisi asiat nyt toisin. Hän panee ne kuitenkin ajan hengen, oman nuoruutensa ja uskonvarmuutensa tiliin, ja kääntää hyökkäyksen toiseen suuntaan: miksette suomalaiset itse silloin kritisoineet?

Muistelmien kirjalliset ansiot eivät siis mielestäni ole kovin suuret. Ihmettelin lisäksi kirjan suomennosta. Koska arvostan suuresti Esa Adrianin kääntäjäntaitoja, mieleen tuli jopa tahallisen sabotaasin mahdollisuus. Kirjoittaja on tietysti myös itse saattanut valvoa työtä ja vaatia siltä vääränlaista uskollisuutta – tällaisesta on olemassa kokemuksia muilla suomen kielen taitoisen kirjoittajan tekstiä kääntäneillä. Joka tapauksessa kieli on liian usein "venäjää suomeksi": säilyttää venäjän lauseopin, sanavalinnat eivät ole luontevimpia mahdollisia, kolme (venäläistä) pistettä kummittelee turhan usein jne. Kaikki nämä piirteet saavat tekstin suomalaisesta lukijasta helposti tuntumaan yksinkertaisemmalta kuin se onkaan.

Olen jo jonkin aikaa kummastellut, kuinka kauan "kotiryssämuistelmat" oikein käyvät kaupaksi. Uutta kuitenkin tuntuu edelleen ilmestyvän. Toivottavasti niiden anti on suurempi kuin Derjabinin muistelmien.