Englannin tarina elää populaarikulttuurissa

Populaarikulttuurin historioitsijan Kari Kallioniemen teos Blitzistä Blairismiin on koostettu monien vuosien aikana kootuista materiaaleista erityisesti luentoja varten. Se onkin luonteeltaan kokoelmamainen. Silti se kertoo hyvän tarinan. Kokoelmamaisuutta on se, että populaarikulttuuri ja yhteiskunta ymmärretään laajasti ja eklektisesti: ensimmäinen kattaa kulttuuri-ilmiöitä ja -tuotteita sota-ajan kansallismielisistä elokuvista emansipoituviin naisiin, pop- ja rockyhtyeisiin ja George Orwellin henkilöhistoriaan, jälkimmäinen teemoja "ajan hengestä" yhteiskuntarakenteisiin, ulkopolitiikkaan ja puoluepolitiikkaan.

Kallioniemi, Kari: Blitzistä Blairismiin. Englantilainen populaarikulttuuri ja yhteiskunta toisen maailmansodan jälkeen. k&h, 2006. 250 sivua. ISBN 951-29-3049-8.

Populaarikulttuurin historioitsijan Kari Kallioniemen teos Blitzistä Blairismiin on koostettu monien vuosien aikana kootuista materiaaleista erityisesti luentoja varten. Se onkin luonteeltaan kokoelmamainen. Silti se kertoo hyvän tarinan. Kokoelmamaisuutta on se, että populaarikulttuuri ja yhteiskunta ymmärretään laajasti ja eklektisesti: ensimmäinen kattaa kulttuuri-ilmiöitä ja -tuotteita sota-ajan kansallismielisistä elokuvista emansipoituviin naisiin, pop- ja rockyhtyeisiin ja George Orwellin henkilöhistoriaan, jälkimmäinen teemoja "ajan hengestä" yhteiskuntarakenteisiin, ulkopolitiikkaan ja puoluepolitiikkaan. Aiheita on paljon, eikä ole ihan selvää millä perusteella ne ovat valikoituneet mukaan. Tarina on silti koherentti ja elämyksellinen. Populaarikulttuurin kautta todellakin kerrotaan, mitä englantilaisessa yhteiskunnassa on viime vuosikymmeninä koettu ja tunnettu..

Kirjoitus on tyylikästä, rentoa ja lennokasta. Tunnelmat välittyvät, ihmiset tulevat lihaksi. Musiikki soi ja elokuvat voi nähdä mielessään. Ihmisistä, musiikkityyleistä ja yhteiskunnasta kerrotaan anteliaasti, monenlaisia lähteitä hyväksikäyttäen ja yleisinhimillisiä kiinnostuksenaiheita kaihtamatta. Populaarikulttuurin osuus yhteiskunnassa näyttäytyy Kallioniemen omien ja hänen lainaamiensa journalistien ja tutkijoiden ajattelussa lähinnä heijastavana: populaarikulttuuri reagoi sotaan tai luokkataisteluun pukemalla sen kulttuurituotteeksi, ilmaisemalla sen herättämiä tunteita ja ajatuksia. 1980-luvun popissa Smiths ilmentää pohjoisen teollisuuskaupunkien työväenluokan tunnelmia ja Frankie Goes To Hollywood taas Lontoon rahakkaan keskiluokan kepeää elämänmenoa. Toisaalta populaarikulttuurille määrittyy myös välinearvo: poliitikot voivat käyttää sitä hyväkseen luodakseen kansallista yhtenäisyyttä rankkoina aikoina, kuten sota-ajan elokuvassa. He voivat myös käyttää populaarikulttuuria oman viestinsä tuotteistamiseen kuten Tony Blair ja New Left tekivät valtaannousutaistossaan, muun muassa hengailemalla näkyvästi Oasiksen keulahahmojen kanssa.

Populaarikulttuurin yhteiskunnallista puolta käsitellään esimerkiksi kulttuurintutkija Raymond Williamsiin nojaten. Samalla yhteiskunnallisesti tärkeä Birminghamin yliopiston alakulttuuriteoretisointi ei pääse lähdeluetteloon. Samoin poissaolollaan loistaa nykyisen brittiläisen sosiologisemmin orientoituneen kulttuurintutkimuksen näkökulma. Siinä populaarikulttuurin ei nähdä vain heijastavan vaan luovan ja legitimoivan yhteiskunnallisia valtahierarkioita. Se on keskeisessä roolissa ihmisten identiteetin muovautumisessa ja siinä miten ihmiset määritellään ulkoapäin. Esimerkiksi sosiologi Beverley Skeggs on analysoinut tapaa, jolla keskiluokka pystyy tuotteistamaan populaarikulttuurin kautta työväenluokkaisia ja ihonväriin liittyviä kulttuurisia mielikuvia, ilman että nämä ryhmät itse saavuttavat siitä mitään hyötyä. Skeggs on myös kiinnittänyt huomiota populaarikulttuurin omistusoikeuksien laajenemiseen, mikä takaa sen, että alakulttuurejakin voidaan ostaa, omistaa ja hyödyntää taloudellisesti yhä mittavammin.

Kallioniemen tarinassa sankareita ovat miehet: Peter Gabriel, Morrissey, Tony Blair, George Orwell ja niin edelleen. Naisille taas on omistettu yksi kokonainen oma kappale. Tämä on yhtäältä hyvä: naisetkin huomioidaan. Toisaalta ratkaisu tukee länsimaista miesnapaista ajattelua: mies on yleistapaus, nainen erityinen poikkeus. Lisäksi naiskappale kertoo uudesta svengaavan Lontoon naisesta tähän tapaan: "[elokuva] Billy Liarin Liz on yksi niistä tytöistä, joilla ei ollut enää aikaa nuorten vihaisten miesten monologeille." Siis miesten kannalta. Jos kirjassa on joku naispäähenkilö, se on Margaret Thatcher. Häntä sentään ei voi unohtaa. Kallioniemen tarinan mieskeskeisyys on ymmärrettävää: myös hänen lähteensä lienevät mieskeskeisiä. Viime aikoina kulttuurintutkimuksen parissa on kuitenkin tuotu esille naisten unohdettua roolia eri alakulttuureissa kuten punkissa. Voisi toivoa, että populaarikulttuurin historia kirjoitettaisiin vielä joskus radikaalisti uudelleen, miesten tarinasta ihmisten tarinaksi.

Kallioniemi saa paljon irti yksittäisten elokuvien juonista ja yksittäisistä pop-sankareista. Näihin kiteytyy jotain hyvin tärkeää ja todellista. Populaarikulttuurituotteet tuntuvat olevan portti, josta pääsee paljon syvemmälle yhteiskuntaan kuin vaikkapa media-analyysin avulla. Toisaalta keskittyminen draaman kaaret ja sankarimyytit täyttäviin populaarikulttuurin tuotteisiin on hyvin perinteinen tapa populaarikulttuurin jäsentämiseen. Iso-Britanniassa jättimäiset mittasuhteet saaneesta rave- ja klubikulttuurista irtoaa vain tämä: "Uusi teknomusiikki ja sen ylivalta Britannian musiikkilistoilla kieli todellisuudesta, joka oli kuin hämärän rajamailla oloa. Tiskijukka ja tanssikansan yhdistyivät anonyymiksi uusyhteisöksi ja politiikka muuttui tanssilattian ruumiinpolitiikaksi." Näinhän tanssiklubikulttuureita on tapana analysoida, kuten isoa osaa nykyisestä kulutuskulttuurista. Herää kuitenkin epäily, että analyysi jää tälle tasolle vain, koska tulkitsijoilla ei ole ajattelupakissaan sopivia välineitä tällaisten hämärältä näyttävien kulttuuri-ilmiöiden käsittelemiseen.

Brittiläinen populaarikulttuuri on kiinnostavaa itsessään. Silti kirjaa lukiessa ei voi olla ajattelematta Suomea. Rahavallan ideologian aikakaudet toistuvat Kallioniemen tarinassa svengaavasta 1960-luvusta ”syntsapopin” 1980-luvun alkuun ja Blairin kauteen. Ideologiassa esiintyvät tutut asiat: usko innovaatioihin, teknologian rajattomiin mahdollisuuksiin, ihastuminen porvarilliseen boheemiuteen ja samalla kurinpidon ja yksilönvastuun painottaminen, ja lopulta väite, että luokkakysymykset on lopullisesti ohitettu, jonka esitti Briteissä 1950-luvun lopulla konservatiivipääministeri Harold MacMillan, Suomessa 2006 porvaripoliitikko Sauli Niinistö…Vai onko tämäkin väite esitetty Suomessakin jo ajat sitten, ja sen jälkeen yhä uudelleen ja uudelleen, aina muka uutena, käänteentekevänä? Sikäli kun uudempia brittiläisiä kulttuurisosiologeja on uskominen, populaarikulttuurin muuttuminen "hämäräksi" tai "anonyymin yhteisölliseksi" ei ole ainakaan vähentänyt sen käyttöä vallan välineenä ja rahasampona. Kallioniemen kirja on hyvä. Silti tämänkin tarinan voisi kertoa sata kertaa uudelleen, eritoten vallan, talouden, sukupuolen ja luokan toisiinsa kietoutuvista näkökulmista.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *